|
28.09.2016 Isä ja poika maastolenkillä
Huomasin tänään taas perintötekijöiden vaikutuksen ja maailman lauhkeimman orilinjan omistamisen autuuden. Otin tänään pihatosta Tuurin maastolenkkiä varten ja kun pihaton portilla pyöri
mielissään myös Kaleva, Tuurin isä, päätin pyytää tallilla toimettomana hengailevaa Annaa maastoseuraksi. Talutin Kalevan ja Tuurin samalla kerralla talliin ja hehkutin Annalle kuinka ihania ne kumpikin ovat. Oreja, kuten nyt yleisesti ottaen hevosia ylipäätään, ei turvallisuusyistä saisi taluttaa toimimallani tavalla, mutta poikkeustilanteissa olen niin kuitenkin toiminut, etenkin jos tunnen talutettavat hevoset paremmin kuin itseni.
Tuuri etenkin antaa tilaa ja aikaa muille hevosille, eikä sitä kiinnosta alkaa rettelöimään kesken taluttamisen. Kalevalla meni ajatukset sekaisin talliin saapuessa ja se jyräsi itsensä väärään karsinaan, mutta
muuten kaikki meni kuten pitikin. Matkaan päästiin parinkymmenen minuutin päästä ja sääkin suosi meitä. Päivällä oli satanut, joten maasto oli ajoittain liukas, mutta nyt sää oli selkeä ja keskipäivälle riitti vielä valoakin syksystä huolimatta hyvin. Etenimme vuorotellen veturina, jotta hevosille muistuu mieleen sekä rohkeana etummaisena olo että perässä rauhassa kulkeminen.
Herätimme huomiota uimarannan kohdalla pikimustien ratsujemme kanssa ja asuntoautolla matkaa tekevä pariskunta halusikin ottaa hevosistamme kuvan.
Tuuri on kyllä erehdyttävästi isänsä näköinen: minulla on ollut joskus hämärässä vaikeuksia erottaa hevosia toisistaan, elekielikin on yhtä rauhallinen kummallakin hevosella.
Emme laukanneet maastossa, joten kun ravipätkien jälkeen hevosille oli jo pikkuisen halua kunnon laukkailotteluun, kävelimme oikopolun kautta maneesiin ja laukkasimme ympyröillä pahimmat höyryt pois, ettei
hevosille kertyisi ylimääräisiä energioita huomisen liikutustakin ajatellen.
|
|
