Cimulin Tiuhtiviuhti ja Ikimuiston Don Huono

VAUHTIP��KAKSIKKO SEIKKAILEE

PIENTÄ HISTORIIKKIA, SEKÄ JEREN LUONTEESTA

Ajatusta toisesta koirasta alettiin pyörittelemään mielessä jo vuotta aikaisemmin kuin pentu sitten lopulta meille kotiutui. Juusokin alkoi olla henkisesti tarpeeksi kypsä, jotta sille saattoi kaverin hankkia. Sopivan pennun löytäminen ei vaan ollut yhtä yksinkertaista kuin ensimmäisen koiran kohdalla: tietämystä suomenlapinkoiran luonteesta ja terveydestä sekä rodusta yleensä oli karttunut hurjasti - oli niin monta asiaa, joka piti ottaa huomioon ja joka ei Juuson tullessa taloon ollut pälkähtänyt päähänkään. Heinäkuun lopulla 2008 treenikaverimme Piia toi jälkiharjoituksiin tomeran Haldi-pennun, ja Piia vinkkasi, että pentueesta olisi vielä Haldin veli vapaana. Treeneistä päästyämme ryntäsin tietokoneelle tarkastelemaan pentueen sukutaulua. Muutamaa päivää myöhemmin ajoimme isännän kanssa Karvialle pientä Ikimuiston Don Huonoa katsomaan, ja koska se luonteeltaankin vaikutti todella lupaavalta, emmekä enää siinä vaiheessa halunneet aikailla, lähti pikkumies meidän matkaan jo samana iltana. Jere sopeutui uuteen kotiinsa vaivattomasti: talo oli nopeasti tutkittu, ja eikä aikaakaan, kun nappula oli tonkimassa Juuson lelukoppaa.  Isompi koirakaan ei pelottanut laisinkaan.

Jere oli pentuaikanaan melkoisen aikaansaapa: uusia kengännauhoja sai useita ostaa vanhojen ja tuhottujen tilalle, monet parit sukkia se varasti narulta ja pilkkoi atomeiksi sekä yhden täkinkin se lähes kokonaan tyhjensi täytteistään. Tenavan sai melkein heti alkuunsa ottaa Juuson mukaan vähän pidemmillekin lenkeille. Luulin nähneeni aikoinaan tuulispäisessä pikku-Juusossa kaiken - luulin väärin. Siinä varttuessaan Jere onneksi alkoi oppia kanavoimaan energiansa oikein, eli omiin leluihinsa ja luihinsa sekä riekkumiseen koirakaksikon lempipaikassa jokirannassa.

Jeren murkkuikä oli niinikään huomattavasti myrskyisämpi mitä Juusolla: sen mielenheilahdukset olivat paljon yleisempiä ja rajumpia, ja Jerestä näki heti, mikäli oltiin noustu väärällä jalalla ylös koirankopasta. Känkkäränkkä tosin oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli ehtinyt alkaakin. Iän karttuessa kiukunpuuskat ovat laantuneet, ja Jere on löytänyt paikkansa maailmassa. Jere kehittyi sekä henkisellä että fyysisellä puolella varsin hitaasti: sen täytettyä kolme vuotta vasta saatoin sanoa sen olevan aikuinen.

Jere on tavattoman vilkas ja energinen koira, ja poika osoittaa sen joka solullaan. Kun se kuulee jotain mielenkiintoista, sen katse on tavattoman valpas ja liikkeet nopeat. Välillä tuntuu jopa siltä, että Jere näkee ja kuulee jotain sellaista, mistä kenelläkään muulla ei ole hajuakaan. Voisi väittää, että pikku villikolla on kohtalaisen vilkas mielikuvitus. Jere on myös aika äänekäs poika: kipakasti se ilmoittaa kotipihaan saapuvista vieraista tai lenkkipolulla pensaissa lymyilevistä jäniksistä - mikään ei jää kunnon vahtikoiralta huomaamatta. Jeren äänirepertuaari on hyvin laaja. Ikkunakyttäily on myös Jeren lempipuuhaa. Tiettyä lempilelua Jerellä ei ole: kaikki kelpaa, mikä vaan järsittäväksi ja kopiteltavaksi soveltuu.

Jere on ihmisiä kohtaan utelias, avoin ja sosiaalinen. Se on mielissään, kun sitä tullaan tervehtimään - tosin yleensä homma menee niinpäin, että ensimmäisenä tervehtijä onkin Jere itse. Jere on myös nöyrä koira. Uusiin asioihin Jere suhtautuu hieman varoen: se ei ryntää tilanteeseen suinpäin niinkuin Juuso, vaan kiertelee ja tunnustelee hieman ennen lähempää tuttavuutta. Esimerkki Jeren ensimmäisestä talvesta: aurausmerkit ilmestyivät yllättäen tienpenkoille, ja se sai Jeren vähän hämilleen. Ensimmäisen merkin nähtyään nuorimies jäi männynoksasta parin metrin päähän puhisemaan ja äyskimään eikä elettäkään lenkin jatkamisesta. Mutta kun Juuso meni merkkiä haistelemaan ja nosti sen kohdalla koipea, uskalsi Jerekin lähemmäs tekemään tuttavuutta oksan kanssa.

Jere ei ole samallalailla tasaisesti seurallinen koira kuin Juuso: Jerellä on tietyt hetket, jolloin se haluaa olla rauhassa, siinä missä Juuso taas on aina paapottavissa. Toisaalta Jerestä ei voi olla huomaamatta, kun se on hellyyden- ja huomionkipeä: voimakas kuonolla tökkiminen on ehtaa Jereä. Lopulta se änkeää vaikka väkisin syliin, mikäli sitä ei muuten huomata. Hieman mustasukkaista ja huomionkipeää tyyppiä Jere on myös: kun toinen saa huomiota, tunkee Jere vahvasti väliin  kera äännähdysten, joiden tarkoitusperä ei voi jäädä keneltäkään epäselväksi.

Lapinkoiraa sanotaan persoksi ruualle, ja että se syö kaiken mitä eteen tuodaan. Jere kyllä nookaa kaikkea, mikä vähänkään näyttää syötävältä, mutta ruokakupilla asioidessaan se on melkoisen hidas. Pentuna se saattoi jopa lähteä seilaamaan ympäri asuntoa kesken aterioinnin - enää se ei sitä tee tietäen, että Juuso syö senkin kupillisen oman annoksensa lisäksi ellei itse pidä puoliansa. Jerellä on koiralle epätyypillisiä herkkuja: se on hulluna Viilikseen ja jogurttiin. Olenkin naureskellut mielessäni, että omistan harvinaisluontoisen lapinkoiran - sellaisen, joka vahtii linjojaan. ;)

"Ennakkoluuloisuudestaan" huolimatta Jere ei pelkää hyörinää, hälinää tai kovia ääniä: juna-, bussi- ja automatkoista se tykkää kovasti. Uudenvuoden raketit tai kesän ukonilman nuorimies niinikään ottaa vastaan rauhallisin mielin, ja näyttelyiden vilskeessäkin Jere on hyvin seesteinen - mitä nyt on kärsimätön omaa vuoroaan odotellessa. Kärsimättömyys on sille muutenkin ominaista; odottaminen ei totisesti ole Jeren heiniä. Se ei tosiaan malta olla paikoillaan muuten kuin nukkuessaan. Esimerkkinä makoilun ero Juusolle ja Jerelle: siinä missä Juuso vain makoilee, jaksaa Jere olla paikoillaan ehkä viisi sekuntia, jonka jälkeen se vähintään kääntyy selälleen ja alkaa kiemurrella lattialla kuin pieni käärme. Jokatapauksessa liikkeellä on pysyttävä! No, ehkä poika tuosta vähän rauhoittuu, kun ikää tulee vielä lisää...

Jere on perusterve koira, jonka kanssa ei ole tarvinnut lääkärillä käydä vuotuisia tarkastuksia ja virallisia tutkimuksia lukuunottamatta. Se on toinen oma lemmikkini. Se on luonteeltaan lähes Juuson vastakohta, ja jo pelkästään sen energisyys on asettanut minulle melkoisia haasteita. Kuitenkin se on ikioma rasavilli luonnonlapseni, ilopilleri ja suloinen höpönhöpöotus. Kiitos Kaisa tästä mahtavasta pakkauksesta!

Takaisin