Yhteiskunta




Sääty-yhteiskunta


Ranskassa säädyt olivat jakautuneet virallisesti lain mukaan kolmeen säätyyn; aatelistoon, papistoon ja ns. kolmanteen säätyyn. Henkilön sääty määräytyi pääsääntöisesti vanhempien mukaan, toisin sanoen säätyihin synnyttiin. Poikkeuksia tähän toi vaurastuminen mm. kaupankäynnillä, ja aatelisarvon hankkiminen olikin tavoiteltua varakkaan keskiluokan keskuudessa.

Erot tavallisen kansan ja ylimystön välillä olivat suuret, ja nämä yhteiskunnan eriarvoiset ryhmät olivat tekemisissä toistensa kanssa lähinnä vain liiketoimien tai muun välttämättömyyden takia, esimerkiksi kolmannen säädyn työskennellessä aatelistolle. Erot säätyjen välillä olivat näkyviä; käytöstavat, pukeutuminen, oma säätytietoisuus ja työnteko olivat ylä- ja alasäädyissä aivan erilaisia. Toisaalta, varallisuus saattoi ns. ajaa säädyn ylitse ja määrätä säätyjä enemmän henkilön elintapoja. Esim. varakkaat keskiluokkaiset kansalaiset saattoivat elää hyvinkin paljon aateliston tavoin. Sen sijaan köyhien aatelisten elinolot ei saattanut erota juuri paljoakaan lähes saman varallisuuden omaavien talonpoikien elinoloista.

Kaksi ensimmäistä säätyä, aatelisto ja papisto, nauttivat erityisistä etuoikeuksista, kuten verovapaudesta. Heitä ei myöskään saanut tuomita tavallisessa oikeusistuimessa muun kansan tapaan. Jokaisen säädyn keskuudessa löytyi kuitenkin paljon variaatiota. Henkilön varallisuus oli lain määräämien säätyjen ohella merkittävä henkilön aseman ja sosiaalisen luokan määrittelijä.


Aatelisto

Ranskan aatelisjärjestelmä on melko monimutkainen, mutta pelaamisen helpottamiseksi emme tartu liikaa yksityiskohtiin. Lisää tietoa aatelisten sukunimistä löytyy foorumilta), aatelisten elämäntavasta voi puolestaan lukea lisää kulttuuri- ja elämäntavat-osiosta. Perimyksestä sekä aatelisarvoista kerrotaan lisää alempana.

Aatelisto koostui nimensä mukaan aatelisista. Eri aatelissukuja oli Ranskassa noin. 25 000 ja aatelisia vain muutama sataatuhatta (vrt. koko Ranskan väkiluku 1700-luvun puolivälissä n. 25 miljoonaa). Suurin osa aatelistosta asui kuninkaan suojeluksessa hovissa tai omissa kartanoissaan maaseudulla. Vain osalla kaikista aatelisista oli oma ”aatelisarvo”/titteli, mutta pelkästään oikealla sukupuulla sai paljon hyötyjä. Aateliset eivät esimerkiksi maksaneet veroja, minkä lisäksi oikeusjärjestelmä kohteli heitä hellemmin kuin muita ranskalaisia. Kyseessä oli siis erittäin pieni eliitti, jonka ympärillä koko maa pyöri.

Aateliseksi pääsääntöisesti synnyttiin: vanhaksi aatelissuvuksi kutsuttiin sukua, josta löytyi aatelisia vähintään neljän sukupolven ajalta. Aatelisarvon saattoi myös ansaita omilla ansiollaan tai nousemalla kuninkaan suosioon.

Varakkaimmat, parhaimmista eduista nauttivat aateliset olivat usein läheisesti tekemisissä kuninkaallisen hovin kanssa. He elivät hyvin yltäkylläistä elämää hovissa, Pariisissa tai Versailles’n kaupungissa, ja heitä pidettiin muiden säätyjen keskuudessa yleensä loisina, joiden elämäntyylin kolmas sääty joutui maksamaan. Kuninkaalliset niin ikään elivät hyvin saman tyylistä elämää kaikkein korkea-arvoisimpien ja varakkaimpien aatelisten kanssa.

Elämä Versailles’ssa tuli aateliselle hyvin kalliiksi, sillä esimerkiksi pukeutumiseen ja muuhun ulosantiin täytyi varata huomattavasti enemmän rahaa kuin jos kyseinen henkilö asui muualla. Suuret tulotkin saattoivat kulua hovissa helposti silkkaan turhuuteen ja velaksi eläminen oli aatelisille tyypillistä. Oli siis melko tyypillistä, että aatelinen asui vain osan aikaa vuodesta Versailles’ssa tuhlaten muutamassa kuukaudessa enemmän kuin koko loppuvuonna.

Vanhemmat aatelissuvut elivät usein tiluksistaan, ja uudemmat aatelissuvut (useimmiten siis ne, jotka olivat ostaneet aatelisarvonsa) hallinnollisista viroistaan ja arvoistaan. Omissa kartanoissaan maaseudulla asuvat aateliset omistivat vaihtelevan määrän maata. Tulonsa he keräsivät maata viljeleviltä talonpojilta tai muilta vuokralaisiltaan.

Alempiin säätyluokkiin liittyvää työntekoa ei pidetty asemalle sopivana, joten yleensä perheet mieluummin yrittivät leikata menojaan ja keksiä ylimääräisiä tulonlähteitä kuin olisivat työskennelleet. Kuitenkin esimerkiksi hallinnolliset ja korkea-arvoisemmat armeijan virat olivat täysin hyväksyttäviä, ellei jopa tavoiteltavia aateliston keskuudessa. Perheen nuori poika saattoi myös pestautua esimerkiksi pappisvirkaan. Nuorille naisille, joilla ei ollut mahdollisuuksia rikkaisiin naimisiin esimerkiksi perheen varattomuuden ja huonon aseman vuoksi, kunniallisia tapoja kerätä rahaa olivat mm. seuraneidiksi ryhtyminen tai kotiopettajattereksi kouluttautuminen.

Sivun alkuun


Papisto

Vaikka pappissäätyynkiin kuuluvien henkilöiden asema ja varallisuus vaihtelivat suuresti, heitä kuitenkin yhdisti tietyt papistoon kuuluvat säädökset (kuten selibaattius), yhtenäistäen näin papiston yhdeksi säädyksi paremmin kuin aateliston tai kolmannen säädyn. Tulonsa he saivat pääasiassa omistuksistaan ja perimästään kirkollisverosta. Kuten aatelistokaan, ei papiston tarvinnut maksaa veroa eikä sitä voinut tuomita tavallisessa oikeusistuimessa. Aateliston tavoin papisto kattoi vain muutaman prosentin koko väestöstä.
Pappissäätyyn voisi periaatteessa pyrkiä kuka tahansa, ja virka saattoi periytyä esimerkiksi isältä pojalle. Myös naiset voisivat kuulua pappissäätyyn.
Papistolla oli suhteellisen paljon valtaa. Se itsessään vastasi esimerkiksi väestön rekisteröinnistä, kansan opetuksesta, hyväntekeväisyydestä, sairainhoidosta ja lähetystyöstä.

Korkea-arvoisimmat ja varakkaimmat pappissäädyn edustajat koostuivat lähes pääasiassa aatelistosta. Korkea-arvoisimpia virkoja olivat apotti, piispa ja arkkipiispa. He saattoivat omistaa vauraita maalaiskartanoita ja asua esimerkiksi Versailles’ssa tai Pariisissa. Elämäntyyli saattoi olla hyvinkin yltiömäistä, sotien kirkon moraalikäsityksiä vastaan.

Alempiin pappisvirkoihin voisi ryhtyä ilman aatelisarvoa, toisin sanoen kolmannesta säädystä. Näihin lukeutuivat kirkkoherran, kappalaisen ja papin virat. Näistä kirkkoherrat olivat varakkaimpia ja elivät kaupungeissa usein varsin mukavissa olosuhteissa. Yleisesti ottaen palkat olivat kuitenkin huonoja ja työhön kuului monia velvoitteita ja tehtäviä.

Eri virkanimikkeiden välillä oli suurta vaihtelua aseman, työn ja varallisuuden suhteet. Alemmat pappisviran haltijat eivät saaneet esimerkiksi osallistua lainkaan säätynsä hallintotoimiin.


Sivun alkuun


Kolmas sääty

Kolmanteen säätyyn kuuluivat kaikki loput kansalaiset. He joutuivat maksamaan veroja ja tekemään kaiken ruumiillisen työn, eikä heillä ollut papistolle tai aatelistolle suotuja etuoikeuksia. Kolmannen säädyn sisällä varallisuus määräsi paljolti henkilön aseman ja elämäntyyliin. Elinolot saattoivat vaihdella hulppesta luksuksestä täysin varattomaan elämään.

1. Porvaristo eli keskiluokka

Porvaristo koostui mm. varakkaista kauppiaista, lakimiehistä, lääkäreistä ja alemmista armeijan viroista. Heihin kuului myös ei-aateloitu eliitti, kuten eri alojen asiantuntijat, rahoittajat ja virkamiehet.

Keskiluokka käsitti noin 8 % Ranskan väestöstä ja sen sisällä oli suurta vaihtelua varallisuuden ja aseman suhteen. Korkeimmissa asemissa oleville, eli vain pienelle määrälle koko porvaristosta, keskiluokka oli tavoiteltu silta aatelistoon, sillä he olivat usein läheisissä kanssakäymisissä aristokraattien kanssa ja elivät heidän kanssaan hyvin samantyylistä elämää. Varallisuuden kasvaessa nämä ns. eliittiin kuuluvat porvariperheet ostivat itselleen usein aatelisarvon hankkimalla maata ja virkoja, jotka takasivat aateloinnin, sekä naittamalla perheenjäseniä aatelissukuihin. He elivät näin ollen usein siis aatelisten varallisuudesta ja saivat tulonsa lähinnä tekemistään investoinneista.

Osa porvaristosta oli koulutettua ja heidän työnsä käsitti ns. korkeampiin ammatikuntiin kuuluvia virkoja, jotka eivät käsittäneet ns. ruumillisempaa työtä kuten maanviljelyä tai työväenluokan ammatteja, kuten palveluskuntaa. Alussa mainittujen ammattikuntien lisäksi keskiluokkaan kuuluivat esimerkiksi putiikkienpitäjät, kirjanpitäjät, käsityöläiset, opettajat, professorit ja taitelijat. Nämä ammatit, kauppaiden, lakimiehien ym. kanssa kuuluivat ns. tavalliseen keskiluokkaan, jotka eivät tavoittelleet aatelisarvoa ja aateliston elämäntyyliä, kuten yllä mainitut eliittiin kuulutavat rahoittajat, virkamiehet jne. Näistä eliitin jälkeen korkeimmassa asemassa olivat lakiin keskittyneet ammatit sekä usein lääkärit.

Kaupankäynnin harjoittaminen ei ollut yhtä arvostettua mutta varallisuutta saattoi kertyä sitäkin enemmän. Kauppiaat olivat vaurastuneet mm. idän ja siirtomaiden kaupan ansiosta. Jotkut kauppiassuvut olivat aatelisiakin rikkaampia eikä heidän elämäntapansa juurikaan eronnut aatelisten elämäntavasta. Kuninkaan muutettua Versailles'iin ja aatelisten siirryttyä valtion palvelukseen byrokraateiksi, aateliset saivat palkkansa valtiolta eivätkä enää omien alueidensa veroista ja näin aatelisten valta ja varallisuus oli alkanut laskea. Varsinkin kun ylellinen elämä Versailles'issa vaati rahaa, jotkut aateliset naivat varakkaiden kauppiaiden tyttäriä myötäjäisten toivossa, vaikka kauppiaita pidettiinkin kolmannen säädyn "nousukkaina". Heitä ei siis arvostettu aateliston piirissä, mutta rahan loputtua joutui aatelistokin nielemään ylpeytensä. Kauppiailla oli myös valtion virkoja, kuten aatelisillakin ja osa saattoi kuulua jopa kuninkaan neuvonantajiin, kuningas kun joutui usein lainaamaan kauppiailta rahaa yllelisen elämänsä ja sotiensa kustantamiseen.

Varakkaammat porvarit pukeutuivat kalleisiin kankaisiin mutta käyttivät aatelistosta poiketen usein tummia värejä.

Suurin osa keskiluokasta eli kuitenkin melko tavanomaista elämää ja toisaalta rahasta saattoi olla huomattavaa puutettakin. Käsityöläisillä ja kaupanomistajilla oli usein yksi tai kaksi työntekijää sekä yksi palvelija, ja he asuivat usein työpaikkansa välittömässä läheisyydessä, suhteellisen ahtaissa tiloissa. Ruoka koostui pääasiassa leivästä ja keitosta, ja juomana käytettiin vettä. Parhaimmin toimeentulivat ruuan kanssa tekemisissä olevat ammattikunnat, kuten kondiittorit ja majatalonpitäjät, huonoiten taas vaatteiden kanssa työskentelevät, kuten räätälijät ja suutarit (aatelisille pukuja tekevien liikkeiden omistajat olivat tästä luonnollisesti poikkeus).

2. Talonpojat:

Talonpojat omistivat tai vuokrasivat maata, jota he sitten viljelivät. Ranskassa talonpojat olivat vapaita, eli eivät eläneet orjuuden alaisina. Varakkaimmat elivät vain ja ainoastaan maanviljelyksellä mutta köyhimmät lähtivät päivätyöhön tai palkkautuivat palvelijoiksi. (Katso alla, ”Työläiset ja köyhälistö”). Varakkaimmat talonpojat saattoivat harjoittaa sivussa muita toimia ja saattoivat näin toimia esim. kauppiaina, mylläreinä, majatalon pitäjinä ja käsityöläisinä (kuten matontekijöinä, räätäleinä ja kankaakutoajina).

3. Työläiset ja köyhälistö

Olivat palkansaajia, eli työntekijöitä, jotka siirtyivät myöhemmin teollisen vallankumouksen myötä suurilta osin tehdastyöläisiksi. Käsityöläiset kuuluivat yleisesti ottaen alempaan keskiluokkaan (katso yllä).
Suurin osa kansalaisista kuuluivat työläisiin, mm. palveluskunta laskettiin kuuluvaksi työväenluokkaan. Suurin osa palvelijoista työskenteli keskiluokkaisessa perheessä tai vaihtoehtoisesti suurilla maatiloilla. Palvelijoiden elin- ja työolot riippuivat perheen asemasta sekä varallisuudesta, mutta yleisesti ottaen palvelijat saivat alhaista palkkaa, tekivät pitkiä päiviä ja heidän asemansa ei ollut kovinkaan turvattu. Yleisesti ottaen palvelijat olivat naisia ja he aloittivat työskentelyn jo varhaisessa iässä, noin 13-14-vuotiaina. Oli harvinaista, että palvelija oli naimisissa, ja usein varsinkin naispalvelijat lopettivat työnsä mentyään naimisiin.

Monet köyhät työläiset, erityisesti naiset ja lapset, työskentelivät kotona ommellen sekä tehden leluja ja muita pieniä tuotteita pieniin putiikkeihin. Sunnuntait olivat vapaapäiviä. Työläiset asuivat usein ahtaissa oloissa ja elivät hyvin pienistä varoista. Pienissä, heikkorakenteisissa taloissa oli usein vain välttämättömimmän esineet ja huonekalut, ravinto koostui lähinnä viljasta- ja maitotuotteista. Monet eivät osanneet lukea eikä kirjoittaa.

Talouden vaihtelut, kriisit ja epidemiat vaikuttivat heihin voimakkaimpin. Moni joutui kerjäämään selviytyäkseen tai olivat riippuvaisia kirkon järjestämästä avusta.

(Lisätietoa eri ammateista voit lukea liittymisosiosta. Yksityiskohtaisempaa tietoa eri säädyistä ja yhteiskuntaluokista löydät täältä. Tiedosto on englanniksi.)

Sivun alkuun



Sääty-yhteiskunnan murros

Kuten jo ylempänä on mainitty, 1700-luvun loppupuolella säätyjen rajat olivat pikkuhiljaa murtumassa. Siinä missä aiemmin syntyperä merkitsi enemmän, nyt myös porvareilla alkoi olla mahdollisuuksia edetä korkeammalle sääty-yhteiskunnassa. Rahalla sai ostettua melkein mitä tahansa, jopa aatelisarvon ja yhteiskunnallisesti tunnustetun aseman suvulleen. Toisaalta myös aateliset olivat myös riippuvaisia porvareiden omaisuudesta ja tuesta; aristokraattisen luksuselämän ylläpitäminen oli kallista, minkä takia myös aateliset saattoivat naida oman säätynsä ulkopuolelta.

Toiset näkivät tämän tasaisesti etenevän yhteiskunnallisen muutoksen hyvänä asiana, siinä missä toiset halusivat pitää asiat juuri sellaisina kuin ne olivat aina olleet. Kun porvarien nousun yhdistää yleiseen tavallisen kansan tyytymättömyyteen nykyiseen olotilaan (vrt. esim. Nouvelle Vague-sivujuoni) ei ole mikään ihme, että muuttuvasta maailmantilasta halutaan keskustella. Muun muassa eskustelusalongit mahdollistivat myös säätyrajojen välisen kommunikoinnin.

Salongit

Salongit olivat tärkeitä paikkoja niin sosiaalisen kanssakäymisen kuin akateemisen keskustelun kannalta. Salongeissa keskusteltiin niin kirjallisuudesta, taiteesta ja filosofiasta kuin yhteiskunnallisista ja poliittisista teemoista. Aikana, jolloin “julkinen tila” oli rajoitettua, salongit muodostuivat Ranskassa merkittäväksi tätä tyhjiötä täyttäväksi instituutioksi. Ne myös rikkoivat säätyrajoja ja toimivat paikkoina, joissa aateliset sekä porvaristo pystyivät kommunikoimaan keskenään. Täysin avoimia paikkoja ne eivät kuitenkaan olleet, sillä päästäkseen sisään henkilöllä täytyi olla oikeanlainen habitus eli käytännössä salongit rajoittuivat ns. Rikkaan kansanosan kohtaamispaikoiksi. Rajat olivat kuitenkin häilyviä ja paikka/tilannesidonnaisia eli salongista riippuen mukaan mahtui myös kaikenlaista joukkoa.

Koska varsinkin naisten mahdollisuudet kouluttautua olivat vielä 1700-luvulla rajoittuneet, salongit toimivat epämuodollisena yliopiston korvikkeena aatelisille/rikkaille porvareille.Naiset olivat muutenkin näkyvässä ja tärkeissä asemassa salongeissa, sillä he yleensä toimivat salonginpitäjinä sekä huolehtivat keskustelun sekä tilanteen etenemisestä ja sujumisesta. Paikallaolijoita kannustettiin aktiiviseen keskusteluun ja sanomaan myös eriäviä mielipiteitä. Säätyrajat otettiin kuitenkin huomioon siinä, miten henkilöt esimerkiksi puhuttelivat keskustelukumppaneitaan. Alempiarvoisten täytyi siis käyttäytyä ylempiarvoistensa seurassa kunnioittavasti samalla tavalla kuin normaalistikin, mutta teoriassa kaikkien ajatukset olivat samanarvoisia.

Sivun alkuun




Aatelisarvot ja perimys

Aatelisarvot

Osa aatelissuvuista voi jäljittää esi-isiään keskiajalle, jolloin Ranskassa oli käytössä feodaalijärjestelmä, joka perustui vasalleihin. Kaikkein korkeimmassa asemassa oli kuningas, joka oli jakanut maan herttuakunniksi. Näistä vastasivat herttuat, minkä lisäksi herttuakuntaan kuului herttuan omien maiden lisäksi kreivikuntia, joita hallitsi kreivi tai markiisi. Kreivikuntia pienempi hallinnollinen alue puolestaan olivat kaupungit/kylät, jotka puolestaan olivat paronien vastuulla.

Vasallijärjestelmä murtui 1500-lukuun mennessä ja 1600-luvusta eteenpäin Ranskan kuningas on ollut maan itsevaltias. Esimerkiksi herttua ei siis ”hallitse” enää yhtään mitään muuta kuin omia omistamiaan yksityismaitaan ja maan hallinnosta vastaa yksin kuningas byrokraatteineen. Feodaaliajan jäänteitä näkyy kuitenkin joissain arvonimissä; aivan muualla Ranskassa asuvan paronin arvonimi saattaa olla nimetty kaupungin mukaan jne.

Nykyään aatelisten arvonimet riippuivat heidän sukunsa asemasta sekä varallisuudesta. Toisin kuin aiemmin keskiajalla, pelkästä arvonimestä ei voi enää täysin päätellä kyseisen henkilön asemaa hovissa (ellei kyseessä ole hyvin vanha arvonimi). Varsinkin herttua, markiisi ja kreivi ovat melko lailla yhtä arvostettuja titteleitä. Näiden lisäksi käytössä on mm. myös varakreivin ja paronin arvonimet, minkä lisäksii oli myös joukko muita matalamman tason arvonimiä.

Suurimmalla osalla aatelisista ei kuitenkaan ollut minkäänlaista erityistä arvonimeä. Osa heistä oli aatelisten nuorempia lapsia, jotka eivät ole perimässä isäänsä. Tittelittömyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoittanut kyseisen suvun olevan vailla vaikutusvaltaa tai omaisuutta, sillä titteleitä oli huomattavasti vähemmän kuin ylimistöön kuuluvia. Usein nämä suvut yrittivät saada sukuunsa jonkun arvonimenhaltijan esimerkiksi avioliiton kautta nostaakseen omaa sosiaalista statustaan entisestään.

Toisaalta tittelittömien joukkoon mahtui paljon myös köyhempiä maalaisaatelisia, jotka hekin omistivat maata, mutta tulivat toimeen niin huonosti, että heidän elämäntapansa oli lähes verrattavissa kolmannen säädyn jäsenten oloihin. Aatelisten köyhyys on kuitenkin hyvin suhteellinen käsite, sillä oikeasti täysin rutiköyhää aatelista ei ole olemassakaan, vaan hekin elivät varsin yltäkylläistä elämää. (Nykyajassa "köyhä" aatelinen olisi kuin miljonääri miljardöörien seurassa)

Aateliseksi pääseminen sekä perimys

Aateliseksi pääsääntöisesti synnyttiin: vanhaksi aatelissuvuksi kutsuttiin sukua, josta löytyi aatelisia vähintään neljän sukupolven ajalta (ns. Noblesse d'épée). He olivat kunnioitettuja aatelisia, jotka olivat aikoinaan hallineet omia maa-alueitaan tai saaneet arvonimensä palveluksista kuninkaan armeijassa. Yleisesti ottaen kaikki herttuat kuuluivat näihin vanhoihin aatelissukuihin.

Kuitenkin aatelisarvon voisi myös saada viran kautta (ns. Noblesse de Robe). Nämä aateliset nousivat korkea-arvoiseen virkaan (esim. tuomari tms), jonka mukana saattoi tulla myös erillinen titteli. Nämä virat olivat usein perinnöllisiä, jolloin henkilön poika/perijä peri viran lisäksi myös aatelisstatuksen.

Aateloinnista sekä uusien arvonimien luomisesta päätti kuningas. Hovin suosikit saattoivat siis hyötyä huomattavasti läheisistä väleistä kuninkaan kanssa, minkä lisäksi joskus uuden tittelin saattoi saada yksinkertaisesti olemalla tarpeeksi vaikutusvaltainen hovissa (tai joissan tapauksissa maksamalla tarpeeksi). Virallisesti toki samat säännöt koskivat kaikkia, mutta käytännössä vääryyttä kokeneen ja oman aatelisarvonsa vuosisatojen kuluessa menettäneen tavallisen kansalaisen oli huomattavasti vaikeampi saada äänensä kuuluville verrattuna vaikkapa herttuan poikaan.

Henkilön sääty määrittyy isälinjan mukaan, eli aatelismiehen aviossa syntynyt lapsi on automaattisesti aatelinen. Naiset pystyivät ”putoamaan tai nousemaan” säätyjärjestelmässä heidän mennessä naimisiin eli heidän täytyi luopua aatelisarvostaan, jos he menivät alempisäätyisen kanssa naimisiin. Tämän pystyi estämään hankkimalla tulevalle aviomiehelle aatelisarvo, tai muuten todistamaan tämän olevan jaloa syntyperää.

Aatelisarvonimet on aina sidottu johonkin tiettyyn maa-alueeseen, jota sen omistaja ei voi myydä/jakaa menettämättä myös arvonimeään. Mikäli sukupolvien ketju ei katkea, voi sama suku pitää tiettyä arvonimeä itsellään vuosisatojenkin ajan. Kuninkaalla on kuitenkin oikeus päättää esimerkiksi pakkolunastuksista, jotka käytännössä johtavat aatelistittelin menettämiseen. Välillä maata ja samalla arvonimiä voidaan kuitenkin vaihdella eri ihmisten välillä, mistä myös viime kädessä päättää kuningas.

Ranskassa tyypillisesti vanhin poika peri suurimman osan omaisuudesta sekä mahdolliset arvonimet (]agnatic primogeniture-perimysjärjestelmä). Erittäin korkeassa asemassa olevien aatelisten nuoremmille pojille usein järjestettiin jotakin kautta oma arvonimi (joko anomalla asiaa kuninkaalta tai luopumalla yhdestä arvonimestä, jos henkilöllä oli niitä useampi), mutta heidän sekä perheen tyttärien asema riippui paljolti perheenarvovallasta ja varallisuudesta. Rikkaiden aatelisnaisten myötäjäiset pelastiivat monen aatelisherran konkurssilta.

Agnatic primogeniture-perimys tarkoittaa myös sitä, että vain isälinjan miespuoliset lapset hyväksyttiin arvonimen perijöiksi. Esimerkiksi jos kreivillä oli vain tyttäriä, arvonimi meni hänen veljilleen tai muille isänpuolisille sukulaisille tyttärien tai näiden poikien sijaan. Poikkeuksena tästä on Bretangen alue luoteis-Ranskassa, jossa perinteisesti myös naiset ovat voineet poikkeustapauksissa periä arvonimen.

Aina uusi aatelisarvo ei ollut periytyvä, vaikkakin jälkeläiset saattoivat lopulta saada pysyvän aatelisarvon, mikäli he onnistuivat pitämään saman aseman isänpuoleisessa sukulinjassa useamman sukupolven ajan.

Sivun alkuun




Hallinto


Ranska oli 1700-luvulla absoluuttinen monarkia, joka tarkoitti sitä, että kuninkaalla oli täysi valta hallita kansalaisiaan ja maataan, eikä häntä koskenut valtion asettamat lait tai määräykset. Myöskään oikeuslaitos ei voinut puuttua hänen toimiinsa. Kuningas oli niin lainsäädännöllinen, toimeenpaneva kuin oikeudellinenkin elin. Hänellä oli siis oikeus sekä valmistella että toimeenpanna lait, sekä tuomiota kansalaisia rikkomuksista. Käytännössä valta oli kuitenkin jakautunut eri-asteisesti sen ajan säädyille, kuten aatelistolle, papistolle, nousukkaille ja kolmannelle säädylle, jota kuningas yritti rajoittaa ja hallita erinäisillä laeiilla ja muilla toimilla. Kuninkuus oli periytyvää isältä pojalle, joten oli tärkeää, että kuningatar oli kykenevä synnyttämään valtiolle uuden jatkajan.

Kuningas ei voinut kuitenkaan toimia ilman neuvostonsa tukea. Neuvosto koostui vaihtelevasti 20-70 jäsenestä – aatelisista sekä muista varakkaista henkilöistä ja se kokoontui kerran päivässä. Korkeimmassa asemassa neuvostossa olivat niin sanonut grands officiers de la couronne de France (vapaasti suomennettuna: ”Ranskan kruunun suuret/merkittävät virkamiehet”) johon kuuluivat korkea-arvoisimmat, valtaapitävät virkamiehet niin aatelistosta kuin papistostakin, kuten Ranskan maavoimien ja merivoimien korkea-arvoisimmat johtajat. Heidän paikkansa neuvostossa oli usein elinikäinen, mutta ei periytyvä.

Neuvosto voitiin jakaa kolmeen pääryhmään, joita olivat ”valtionneuvosto” (tähän kuului esimerkiksi kaikkein tärkeimpien asioiden hoito ja siihen osallistui esim. kuningas, kruununprinssi ja oikeuskansleri), taloudellinen neuvosto (johon kuului jälleen kuningas ja oikeuskansleri sekä mm. taloudellisen neuvoston päämies) sekä oikeudellinen ja hallinnollinen neuvosto (suurin ryhmä, johon kuului mm. oikeuskansleri, herttuat, valtionministerit ja sihteerit ja valtion neuvonantajia). Nämä kolme pääryhmää voitiin edelleen jakaa pienemmiksi neuvostoiksi.
Hallinnollisten instituuttien lisäksi kuningasta ympäröi nk. Maison du Roi, joka koostui kuninkaallisesta perheestä, kuninkaan lojaaleista miehistä, vartijoista ja korkeimmista virkamiehistä.
br> Provinssien ja kaupunkien päämiehiä olivat kuvernöörit/intendentit, edustaen kuningasta maakunnassaan. Kuningas nimitti asemaan usein henkilön maineikkaasta aatelissuvusta. Kuvernöörien asema oli sotilaallinen, arvonimeltään kenraaliluutnantti. He olivat niin provinssin parlamentin, kuntien ja (aatelisten omistamien) maiden päämiehiä, ja he vastasivat niin taloudellisista, oikeudellisista kuin hallinnollisistakin asioista.

Valtio keräsi varansa veroilla. Veroista olivat vapautettu aatelisto, papisto, kruunun virkamiehet, armeijan henkilöstö, tuomarit, yliopistojen professorit ja opiskelijat sekä tietyt kaupungit, kuten Pariisi.



 photo 15_zps31aa99fb.jpg


Sivun alkuun




Armeija


Armeija koostui täysi-ikäisistä vapaaehtoisista kansalaisista, jotka olivat kouluttautuneet sotilaiksi erillisissä sotilaskouluissa (sotilaskouluihin otettiin yleensä aatelisia, jopa alle 10-vuotiaita, ja siellä opetettiin sotamieheltä vaadittavien taitojen lisäksi laaja-alaisesti niin maantietoa, kieliä kuin matematiikkaakin. Aateliset astuivat virkaan yleensä 15-16-vuotiaina ja saivat automaattisesti melko korkean sotilasarvon.) Kyseessä oli siis palkka-armeija, joka koostui niin rahvaasta, aatelisista ja rahvaista, jotka oli lyöty aatelisiksi. Sotilas ansaitsi usein asemansa joko ostamalla sen tai palvelemalla tietyn ajan edellisessä virassaan.

Armeijan sotaväki palveli Ranskan sodissa, toimi järjestyksenvalvojana ja korkeampiarvoisemmat sotamiehet toimivat kuninkaan palveluksessa korkeammissa viroissa (kuten esimerkiksi neuvonantajina).
Ranskan armeija oli kuuluisa voimakkuudestaan ja tiukkuudestaan – vetelehtijöitä tai lainrikkojia ei armeijan riveissä suvaittu. Armeija jaettiin joukkoihin, divisioneihin ja rykmentteihin ja niitä johtivat eriarvoiset upseerit. Armeijan päämies oli kuningas ja sotilasarvot jakautuivat seuraavasti (korkein arvo ensin, suluissa ranskankielinen sekä merivoimien vastine):

Upseerit
- Kenraali (General de Armée) (Amiraali)
- Kenraaliluutnantti (General de Corps d’Armée) (Vara-amiraali)
- Kenraalimajuri (General de Division) (Kontra-amiraali)
- Prikaatikenraali (General de Brigade) (Lippueamiraali)
- Eversti (Colonel) (Kommodori)
- Everstiluutnantti (Lieutenant Colonel) (Komentaja)
- Majuri (Chef de Bataillon) (Komentajakapteeni)
- Kapteeni (Capitaine) (Kapteeniluutnantti)
- Luutnantti (Lieutenant) (Luutnantti)
- Aliluutnantti (Sous lieutenant)
- Vänrikki (Adjutant-Chef) (Aliluutantti) ???

Aliupseerit
- Kersantti (Sergeant) (Kersantti)

Miehistö
- Korpraali (Caporal) (Ylimatruusi)
- Sotamies (Soldat) (Matruusi)



Sivun alkuun




Poliisilaitos

1700-luvulla poliisilaitos oli melko erilainen kuin nykyään. Poliiseja tarvittiin kansalaisten hallitsemiseen sekä luonnollisesti kaupunkien pitämiseen rauhallisina ja turvallisina paikkoina elää. Aiempina vuosisatoina tätä tehtävää hoitivat vartiomiehet, mutta pikkuhiljaa järjestelmä muuttui monimutkaisemmaksi.

Järjestystä valvoi jokaisessa suuremmassa kaupungissa Ranskan poliisi, jonka päämies toimi Pariisissa (Pariisin poliisin kenraaliluutnantti, lieutenant-général de police). Hänen alaisinaan toimi joukko asiamiehiä (Pariisissa heitä oli 48), joilla oli oikeus tuomita rikollisia. Näiden lisäksi poliisissa toimi joukko huonopalkattuja komisarioita, joita usein lahjottiin katsomaan muualle rikoksen tapahduttua. Alimpana hierarkiassa olivat tavalliset vartiomiehet, jotka partioivat kaupunkien katuja yötä päivää huolehtien siitä, että kaikki sujui rauhanomaisesti.

Sivun alkuun




Kuninkaallinen henkivartiokaarti


Kuninkaallinen henkivartiokaarti kuului osaksi Maison du Roita, eli kuningasta ympäröivää suurta kuninkaan palveluksessa toimineiden ihmisten järjestelmää. Kaarti koostui niin ratsu- kuin jalkaväestäkin ja se toimi niin kuninkaallisina henkivartioina kuin myös eliittijoukkoina sodissa. Sen tunnetuimmat yksiköt olivat mm. sveitsiläiskaarti (sveitsiläisistä palkkasotureista koostettu sotilasjoukko, vartioivat palatsin ulkopuolella, ottivat osaa myös sotiin, tunnettuja kuristaan), Cent Suisses (”sata sveitsiläistä”, vartioivat Garde du Corpsin kanssa palatsin sisäpuolella ja toimivat myös seremoniallisissa tilaisuuksissa), ranskalaiskaarti (yhdessä sveitsiläiskaartin kanssa vartioivat Versailles’n palatsin ulkopuolella, valvoivat järjestystä myös Pariisissa yhdessä poliisijoukkojen kanssa; kaartissa oli yhteensä kuusi pataljoonaa, yhdessä pataljoonassa yksi krenatöörikomppania ja kuusi fusilieerikomppaniaa), Garde du Corps (”henkivartijat”, koostuivat henkilöistä, joilla oli ylhäinen syntyperä, tunnettiin tämän takia hyvistä hovitavoistaan mutta vähemmän sotilaallisista taidoistaan, palvelivat Versailles’n palatsin sisäpuolella).

Henkivartiokaartiin kuuluivat vain taitavimmat sotamiehet, ja heidän palkkansa oli näin ollen myös korkeampi kuin vastaavan aseman omaavan, armeijan palveluksessa työskentelevän osuus. Osa miehistä ja heidän perheistään asui palatsista, osa muualla kylässä. Sekä aatelisto että kolmas sääty voisivat pyrkiä kaartin palvelukseen (poikkeuksena Garde du Corps, jonka jäseniksi pääsivät vain ylimystö). Kolmannen säädyn edustajat oli valittu usein taidokkuudensa perusteella, aateliset taas sukutaustansa perusteella.


Lue lisää: Maison militaire du roi de France



Sivun alkuun




Lainsäädäntö


Nyrkkisääntönä alle listatuissa laeissa on se, että arvot ovat säilyneet suht samoina vuosisatojen vieriessä, kristinuskon määräten arvoja ja katolisen kirkon hallitessa niitä. Lakeja oli kuitenkin tuohon aikaan vähemmän ja rangaistukset olivat usein huomattavasti kovempia, kuten hirsipuu, joka oli ajallaan suosittu teloitusmuoto.

Alhaalla on esimerkkejä yleisimmistä laeista ja niiden rangaistuksista, jotka ovat niin kansalaisten kuin ylimystönkin tiedossa, ja joiden tavoitteena on kylvää pelkoa väärintekijöiden piiriin. Poliiseilla on oikeus antaa rangaistus pienemmistä rikkeistä ja esimerkiksi laittaa rikollinen putkaan varkaudesta epäiltynä. Vakavammat tapaukset (ihmishenkeen kohdistuvat tapaukset) käsiteltiin kaupunkien ja provinssien omissa tuomioistuimissa. Aatelistoa ja papistoa ei saa tuomita tavallisessa oikeusistuimessa, vaan heitä varten on erillinen tuomioistuin sekä kuninkaallinen neuvosto.

- Kuninkaan toimia ei saa arvostella, seurauksena on rahallinen korvaus tai vankeustuomio. (Jossain tapauksissa myös kuolemantuomio).
- Vanhempiaan ja itseään arvokkaampia tulee kunnioittaa. Kunnianloukkauksesta voi seurata tuomio.
- Varastaminen ja valehtelu (jos se loukkaa kenenkään kunniaa) ovat rangaistavia tekoja.
- Maanpetoksesta seuraa kuolemantuomio (käytännössä tätä tapahtui enää hyvin harvoin).
- Petoksesta on maksettava rahallinen korvaus. Vankeus on myös mahdollinen rangaistus.
- Noituudesta syytetty teloitetaan.
- Taposta on rangaistava kuolemantuomiolla.
- Raiskauksesta on korvattava uhrille oikeusistuimessa määritelty rahasumma.
- Jokaisella on oikeus yksinomistukseen sekä omaan yritykseen.


Sivun alkuun




Ulkopolitiikka


1700-luvulla Ranska oli Euroopan johtavia maita talouden ja armeijan kuin myös yhteiskunnallisen kehityksen osalta. Se kävi lukuisia, mittavia sotia erityisesti pitääkseen kurissa Habsburgien valtaa naapurimaissa (lue lisää muista Euroopan maista täältä).

Ennen pelin aikakautta, eli 1700-luvun alkupuoliskolla, Theodore XV:n isän Philippe XIV:n ja isoisän Philippe XIII:n hallitessa, oli Euroopassa vallalla paljon laajamittaisia perimyssotia, jotka muuttivat niin maiden valta-asemia kuin rajaviivojakin. Perimyssodat syttyivät usein lapsettoman hallitsijan kuoltua, jolloin syntyi valtatyhjiö. Useat eri maat pyrkivät voimakeinoin vaikuttamaan siihen, kuka nousee entisen hallitsijasuvun sijasta valtaistuimelle. Yleensä tämä synnytti kaksi puolta, liittolaiset, joiden keskiönä toimivat usein ajan suurvallat, kuten esimerkiksi Ranska ja Iso-Britannia. Perimyssotia saatettiinkin käyttää hyväksi suurvaltojen omiin välien selvittelyihin.

Tällä hetkellä Ranska on mukana kiivaassa siirtomaasodassa. Euroopan mantereella ei ole tällä hetkellä käynnissä laajamittaisia sotia, mutta pienempiä selkkauksia on esiintynyt ajoittain. Näihin voi tarvittaessa viitata hahmojen menneisyydessä. Suuri siirtomaasota, joksi sitä nyt kutsutaan, on ollut käynnissä noin kolme vuotta, eikä kukaan osaa ennustaa sen mahdollista kestoa tai suuntaa. Tällä hetkellä Ranska hallitsee alueita Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, Karibialta, Intiasta sekä Afrikan länsi-osista. Sodan tärkeimmät osapuolet Ranskan ohella ovat Iso-Britannia ja Espanja.

Muuten pelissä ulkopoliittisia suhteita ja muiden maiden hallitsijasukuja määräävät ja kehittävät pelaajat itse. Pelaajat voivat myös niin halutessaan ehdottaa myös uusia ulkopolitiikkaan vaikuttavia tapahtumia.

Hahmoesittelyjä lukemalla pääsee varsin hyvin kärryille siitä, millaisia suhteita Ranskan kuningashuoneella on muiden maiden hallitsijasukuihin. Myös hahmolistaa tutkaimella voi nähdä, keitä ulkomaiden kuninkaallisia on jo pelissä kuin myös vilkaisemalla NPC-listaa (josta löytyy mahd. tarkempi tieto hahmoihin liittyen).

HUOM! Peliin ei oteta enää mukaan lisää kuninkaallisia, ellei toisin ole sovittu (esim. jos hahmo on osa laajempaa sivujuonta). Lisää asiasta täällä.

Tällä hetkellä Ranskan vanhin prinsessa on naitettu Iso-Britannian kruununprinssille. Iso-Britannia on Ranskan perinteinen vihollinen, ja kolme vuotta sitten alkanut Suuri siirtomaasota romuttikin lopullisesti hetkelliset rauhanpyrkimykset.

Nuorin prinsessa on kihloissa Ruotsin kruununprinssin kanssa, ja Ruotsista, kukoistuksensa jo ohittaneesta suurvallasta, toivotaan liittolaista Ranskalle Iso-Britannian ja Espanjan uhkien väijyessä Ranskaa sen molemmilta suunnilta. Myös Tanska-Norja liittolaisena houkuttelisi, mutta voi olla etteivät Ruotsin ja Tanskan huonot välit tätä salli.

Kruununprinssi Timothén äkillinen menehtyminen musersi unelman liitosta Itävallan arkkiherttuattaren kanssa. Tämä ikävä vastoinkäyminen on herättänyt laajalti huolta, sillä rauhansopimus ja liittolaisuus Itävallan kanssa olivat pitkän neuvottelun takana. Toisaalta Itävallan vihollinen Preussi riemuitsee asiasta, sillä myös se haluaisi liittoutua Ranskan kanssa.




Sivun alkuun
Takaisin info-osion alkuun