 |
|
KILPAILUKALENTERI
PÄIVÄKIRJA
VALMENNUKSET
Kantakirjattu hevostammojen kantakirjaan III-palkinnolle, 69p.
VIR MVA ch. arvonimi myönnetty 10.01.2011
Tapasin Klazinan monet kerrat ennen kuin tamma saapui meille. Se oli ennen Dureniin muuttoa Stal Lycanin hevonen ja kävi sieltä tallin porukoiden kanssa aktiivisesti kilpailukentillä. Muistan, kun näin Klazinan ensimmäisen kerran niin ajattelin siitä, että onpas siinä luonteikas tamma solakalla ulkonäöllä. Klazinan tullessa myyntiin tallimestarini toitotti minulle moneen kertaan, että osta nyt tuo tamma. Vaikka sillä on ikää niin siinä on vielä jäljellä paljon potentiaalia. Itse olin kuitenkin niin Klazinan jälkeläisen, Berend fan Lycanin lumoissa, etten nähnyt enkä kuullut muita hevosia. Lopulta tallimestarini sai taottua minuun järkeä päähän ja päädyin ostamaan Klazinan muutaman muun vanhemman tamman lisäksi. Minua kuitenkin hiersi hieman se, että jouduin tammasta pulittamaan enemmän kuin olisin ehkä ollut valmis. Kallis hinta tulikin todettua vasta myöhemmin oikeastaan melko halvaksi hinnaksi. Klazina on maksanut hintansa jo kilpailusijoitusten ja jälkeläisten muodossa takaisin.
Nykyään, jo hyvään hevosenikään ehtinyt Klazina on samanlainen tuittupäinen tamma kuin mitä se oli vuosia sitten nuorena ja vetreänä. Klazinan tärkein asia maailmassa on hänen karsinansa, se on hänen kotinsa, hänen reviiriään, eikä sinne ole tervetulleita ihan kuka tahansa. Jos mahdollista, niin sinne ei ole tervetullut ketään eikä mitään... paitsi tietenkin ruoka. Epämiellyttävät ja ei toivotut vieraat Klazina ottaa vastaan hyvin hevosmaiseen tyyliin eli takapuoli ihmiseen päin ja kengänkuva saattaa vilahtaa hyvinkin lähellä ja tamman naama on kuin sitruunan imenyt. Klazinan ollessa pois karsinasta on se varmasti yksi tallin helpoimmista karsinoista putsata. Sieltä ei löydy yhtään ainutta heinänkortta vaan tamma järjestelmällisesti imuroi kaiken syötäväksi kelpaavan karsinastaan. Sen lisäksi tamma tekee luonnolliset tarpeensa aina siististi yhteen kasaan ja pitää huolen siitä, että pissatkin ovat mahdollisimman reunassa, aina samassa paikassa. Näin ollen tamma tykkää hyvin usein pötkötellä karsinansa keskellä, missä on aina puhdasta ja mukavaa. Karsina on myös Klazinalle, niin kuin varmasti monelle muullekin hevoselle, se tutuin ja turvallisin paikka. Yllättävän vaaratilanteen sattuessa Klazina päättää aina ensimmäisenä suunnata karsinaan turvaan, sen sijaan, että laukkaisi laumatovereittensa luokse. Karsinaan rynniminen onkin ajoittain ollut iso huolenaihe tamman ja sen ratsastajien kannalta. Tamma kun ei välitä siitä onko kyydissä tai narunpäässä ihminen, vaan se rynnii sisään vieden ovenkarmit mukanaan.
Ratsastaessa Klazina on osaava ja sen kanssa on mukava työskennellä. Ensi kertaa käydessäni Klazinan selässä olin aivan ällikällä lyöty. Hevonen sopi minulle kuin hansikas käteen ja sen ratsastaminen oli kuin satua. Minusta miltei tuntui siltä, etten olisi tehnyt mitään. Tamma vain kulki kauniisti lennokkain askelin eteenpäin ja oloni oli kuin keinutuolissa. Olen käyttänyt Klazinaa paljon ratsastustunneilla mukana sen kärsivällisen luonteen vuoksi. Tamma ei hermostu vaikka ratsastajalta tulisi ristiriitaisia apuja ja ajoittain Klazina on hieman liiankin pitkäpinnainen ja epäselvien apujen sekamelskassa se saattaa alkaa itsekseen sooloilemaan. Ei siis ole harvinaista, että laukannoston yhteydessä tamma alkaakin tarjoamaan väistöjä kun avut eivät olleetkaan oikeat. Opetuksen kannalta tämä on tietysti vain hyvä, sillä siitä tietää helposti ratsastajan apujen painon. Ongelman korjaaminen on vain usein vaikeaa sillä Klazinassa asuu myös pieni jäärä ja jos jotain pitää aloittaa niin homma suoritetaan myös loppuun. Näin ollen väistöjä tehdään pienimmästäkin avusta mikä vain voisi viitata niihin. Välillä tamman kyljet tuntuvat pahvisilta ja se näyttää kulkevan kaviouralla puoliunessa. Tällöin ovat joko muhkeat jalkalihakset tai näpäkkä raipalla napautus tarpeen - eikä Klazina havahdu hereille välttämättä silloinkaan. Se kun ei ole erityisen herkkähipiäinen. Onneksi vastaavanlaiset etanavauhtipäivät ovat suhteellisen harvinaisia ja yleensä niitä on silloin kun tammalla on muutenkin ollut pitkä ja puuduttava sileäntyönjakso.
| Fardau II friisiläinen, musta |
Severino friisiläinen, musta |
Severiano friisiläinen, musta |
| Nastja friisiläinen, musta |
||
| Rozene friisiläinen, musta |
Rouslan friisiläinen, musta |
|
| Piyanna friisiläinen, musta |
||
| Liesbeth vd. Elke friisiläinen, musta |
Favian friisiläinen, musta |
Janke friisiläinen, musta |
| Olympie friisiläinen, musta |
||
| Wynonna friisiläinen, musta |
Ulbe friisiläinen, musta |
|
| Elja friisiläinen, musta |
Isä Fardau II on Bont Paard-nimisen, alankomaalaisen siittolan tärkein ja tunnetuin siitosori. Ori toimi tallilla aktiivisessa jalostuskäytössä miltei 20 vuotta. Ori on toiminut siitosuransa ohella aktiivisena kouluhevosena ja sillä on takanaan oli 300 koulukilpailua ja niistä yli sata on sijoituksia. Pääasiassa ori kilpaili Euroopan mantereella, mutta suurin menestys syntyi kuitenkin kotimaan kentillä. Luonteeltaan tämä ori on temperamenttinen ja vaatinut aina paljon resursseja omistajaltaan. Herralla kun on välillä ollut tapana remontoida karsinaansa tai muuta tallin materiaalia mieleisekseen joko jyrsimällä tai potkimalla. Kuitenkin, suosittuna siitosorina se on maksanut kaikki kolttosensa moninkertaisesti takaisin. Karsinaan järjestetyt virikkeet eivät ole olleet orin mieleen vaikka niihin olisi saatu piilotettua herkkuja sisään. Orin tuhoamisvimma kohdistui vain ja ainoastaan hyödyllisiin ja tärkeisiin elementteihin kuten karsinaan tai tarhan aitoihin.Orilla on 300 friisiläisjälkeläistä ja yli sata friisiläisristeytysjälkeläistä. Jälkeläisistä löytyy niin menestyjiä kuin suuria pettymyksiäkin. Monet orin jälkeläiset ovat perineet tämän temperamenttisen ja omapäisen luonteen, mutta ovat kuitenkin toimivia käyttöhevosia ja monen lajin taitajia.
Isänisä Severino eli miltei 30-vuotiaaksi. Pitkästä iästään huolimatta ori ei ollut kovinkaan suosittu jalostusori. Se kyllä kilpaili aktiivisesti vuodesta toiseen ja nähtiin osallistumaan niin tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, mutta Severino ei kerännyt itselleen juurikaan menestystä tai saavutuksia. Ori oli ulkomuodoltaan hyvin ruma, eikä edustanut sellaista tyyppiä mitä friisiläisjalostukseen sillä hetkellä haluttiin. Ori oli solakka ja pitkäkoipinen ja muistutti rakenteeltaan enemmän puoliveristä kuin friisiläistä. Karvoitusta orissa oli ympäri vuoden enemmän kuin täyspitkässä suomenhevosen talvikarvassa. Ei siis mikään ihme, ettei tämä ori ollut suosiossa jalostusmarkkinoilla. Ulkomuodostaan huolimatta, vasta orin kuoleman jälkeen todettiin, että kuinka upeita varsoja ori loppujen lopuksi jätti. Ne viisi varsaa mitä orista saatiin, eivät olleet ulkomuodoltaan ollenkaan niin rumia kuin isänsä ja ne menestyivät hyvin valjakkokilpailuissa. Etenkin useamman hevosen valjakoihin ne sopivat loistavasti.
Isänisänisä Severiano oli kovasuinen ja hankala käsitellä. Orilla oli potentiaalia kouluradoille, mutta se vaati todella jämäkkää ja johdonmukaista ratsastusta, jotta tuloksia saatiin aikaiseksi. Severiano oli ori isolla O:lla ja se oli etenkin keväisin todella mahdoton ja tällöin sen kanssa kilpailuista ei tullut mitään. Severianolla piti olla todella selkeät erot astutuskauden ja kilpailukauden välillä, jotta sen kanssa pystyi työskentelemään ilman, että se huusi jokaisen vastaantulevan tamman perään. Ori sai elämänsä aikana yli kaksisataa jälkeläistä jotka ovat pääasiassa olleet terveitä ja hyväluonteisia hevosia.
Isänisänemä Nastja oli vauhdikas valjakkohevonen joka kuumeni usein radalla niin, että se viiletti viimeistä päivää renkaat kirskuen radasta läpi. Nastjan vahvuus on ehdottomasti kestävyyskokeen puolella jossa se yleensä nostaa tulostaan kilpailuissa kun taas tarkkuuskoe on tammalla hieman heikompi osa-alue. Koulukokeessa tamman ympäristö on rauhallisempi, missä se jaksaa keskittyä normaalia paremmin ja usein koulukokeet sujuvat tammalla moitteettomasti. Nastja kilpaili lähinnä seura -ja aluetasolla menestyen vaihtelevasti. Jos kestävyyskoe meni täysin nappiin niin ei ollut yhtään ihmeellistä, että tamma nappasi koko kisojen voittopotin itselleen.
Isänemä Rozene oli Sophie van de Oetelaarin lemmikkihevonen ja asui Emmenin kaupungin pohjoispuolella. Talli oli pieni ja kodikas ja Rozene eli siellä koko elämänsä. Tamma oli pienimuotoisessa siitoskäytössä ja sai kuusi varsaa joista jokainen on menestynyt ja toiminut siitoshevosena. Rikas omistaja piti huolen siitä, että tamma astutettiin vain kaikkein parhaimmilla oreilla joilla oli jo aikaisempaa jälkeläisnäyttöä. Rozene itse ei kilpaillut elämänsä aikana ollenkaan. Itseasiassa tammaa ei edes koulutettu ratsuksi. Jonkun verran se saattoi silloin tällöin vetää vaunuja perässään sunnuntaiajelumielessä.
Isänemänisä Rouslan oli aikoinaan tuttu näky kansallisilla koulukentillä ja jäi ihmisten mieleen liikkeistään ja ulkonäöstään. Orilla ei ollut kovinkaan lennokkaat askeleet, mutta jalat nousivat sitäkin enemmän ylöspäin. Välillä orin radat näyttivätkin enemmän hidastetulta filmiltä kuin kouluradalta kun liikkeet nousivat niin paljon ylöspäin eikä eteenpäin, että radassa meni tuhottoman paljon aikaa. Rouslan keräsikin kouluradalla enemmänkin tyyli ja ulkonäköpisteitä kuin pisteitä itse liikkeiden suorittamisesta. Rouslan sai yhteensä neljä jälkeläistä jotka kaikki olivat tammoja.
Isänemänemä Piyanna oli omapäinen tamma jonka kanssa suunniteltu siitostamman ura meni kokonaan uusiksi kun tamma ei millään meinannut ikinä tiinehtyä. Yhden varsan se lopulta sai monen vuoden yrityksen jälkeen ja sen jälkeen se ei taas varsoja näkynyt eikä kuulunut. Turhautunut omistaja myi Piynnan lopulta halpaan hintaan ratsastuskoululle jossa se oli suuressa suosiossa kokeneimmilla ratsastustunneilla. Tamma oli haastava ratsastaa, mutta antoi ratsastajalle hirveästi takaisin kunhan sen kanssa jaksoi tehdä töitä. Muutaman ratsastajan kanssa tamma kilpaili ihan kansallisella tasolla asti.
Emä Liesbeth vd. Elke ostettiin nuorena Bont Paard-siittolan ensimmäiseksi tammaksi. Tamma menestyi enemmän valjakkoajon puolella ja tästä johtuen se astutettiin elämänsä aikana vain muutamalla koulupainotteisella orilla. Liesbeth ei kovinkaan kauaa kerennyt niittää mainetta kilpahevosena, sillä se haluttiin saada mahdollisimman pian siitoskäyttöön. Alunperin tamman oli tarkoitus tulla tallille ainoastaan siitoshevoseksi, mutta silloin tallin omistajan tyttären kilpahevonen jouduttiin äkisti lopettamaan ja Liesbeth sai toimia väliaikaisena kilpurina kunnes tytär löysi itselleen uuden, sopivamman hevosen käyttöön. Liesbeth on 163cm korkea ja luonteeltaan ollut aina hieman hankala. Tamma on hyvin usein äkäisellä tuulella ja tämä ominaisuus vain korostui silloin kun se oli kantavana tai varsan kanssa. Ikävä luonne ei kuitenkaan ole ollut mikään este sen siitoskäyttöön, sillä se on jo tähän mennessä varsonut 15 varsaa. Hyvin monet varsat ovat olleet emästään poiketen hyväkäytöksisiä ja todella esimerkillisiä ratsuja niin lapsille kuin aikuisillekin.
Emänisä Favian asui yksityisenä Alankomaissa Stadskanaalin kaupungissa. Ori sairasteli elämänsä aikana paljon. Sillä tuntui olevan vaivaa vaivan perään. Jos ei jalat reistaillut niin sitten reistaili joku muu paikka. Jaloissa orilla oli kuitenkin eniten vikaa ja tästä syystä siitä ei ikinä tullut kunnon käyttöhevosta eikä se myöskään päässyt astumaan tammoja. Ori sai vain kaksi jälkeläistä joista toinen lopetettiin jo kolmen vuoden ikäisenä johtuen monista jalkaongelmista.
Emänisänisä Janke oli osaava hevonen, mutta sitä ei oltu siunattu rautaisilla hermoilla. Janke näki mörköjä kaikkialla. Karsinassa, kulmissa, heinikossa. Kaikkialla oli jotain mitä orin piti mulkoilla ja varoa ja jos vain tuli pienikin viite siihen, että olisi syytä ottaa jalat alle niin Janke oli jo siinä vaiheessa kaukana laukkaamassa turvallisimmille vesille. Orin kilpailut sujuivat paremmin silloin kun se pääsi näkemään tuomarin ennestään, mikä oli yleistä nuorten hevosten luokissa, mutta kun oli tarkoitus iän karttuessa jatkaa kilpailuja pidemmälle niin Janke pisti stopin. Tuomarinpöytää ei menty viittä metriä lähemmäs ja tälläinen tapa haittaa suuresti menestystä kouluradoilla.
Emänisänemä Olympie syntyi olympialaisten ollessa täydessä käynnissä ja näin tämä 153cm korkea friisiläistamma sai nimensä niiden mukaan. Tamma sai ensimmäisen varsansa nelivuotiaana ja sen jälkeen sillä aloitettiin vasta todellinen valmentautuminen ja treenaaminen. Olympie osallistui pääasiassa kansallisiin kilpailuihin ja voitti myös kerran Hollannin koulumestaruuskilpailut tiukalla kamppailulla toisen friisiläisorin kanssa. Olympie oli luonteeltaan äkkipikainen ja todella herkkä tamma. Sen kanssa oli vaikeaa työskennellä, sillä tamma saattoi pienimmästäkin äkkinäisestä liikkeestä pinkoa pakoon ja ratsastaessa sen kanssa täytyi olla todella selkeät, mutta määrätietoiset avut.
Emänemä Wynonna asui samalla tallilla ori Favianin kanssa ja siitä päätettiin tehdä varsa täysin kokeilumielessä. Varsalle eikä orille asetettu mitään vaatimuksia, joten päädyttiin lähimpään, samassa tallissa asuvaan oriin. Lopputulos oli kuitenkin positiivinen ja näin Liesbeth pääsi alkuun. Wynonna oli luonteeltaan hieman kipakka tamma, mutta toimi tuttujen ja päättäväisen ihmisten kanssa hyvin.
Emänemänisä Ulbe kiersi Eurooppaa aktiivisesti toimien siitosorin. Se oli hollantilaisessa omistuksessa pienellä yksityisellä oriasemalla mistä sitä liisattiin mielellään. Ori oli viisi vuotta Saksassa missä sillä pääasiassa kilpailtiin ja haettiin pohjaa jalostustyölle. Ori menestyikin koulukentillä voittaen nuorten hevosten koulumestaruuden ja tämän jälkeen kahmien sijoituksia sieltä täältä.Saksassa ori sai kolmekymmentä jälkeläistä jonka jälkeen ruotsalainen hevoskasvattaja vuokrasi orin Ruotsiin. Siellä orin kilpailut jäivät vähemmälle, mutta se sai sitäkin enemmän jälkeläisiä. Ruotsissa ori vaikutti niin paljon, että se jätti sinne 50 jälkeläistä ja varsoja matkasi myös Suomeen ja Viroon.
Emänemänemä Elja oli roteva ja pieni friisiläistamma ja sitä kutsuttiin yleensä hyvin porsasmaisilla lempinimillä. Tamma oli suloinen ja mahdottoman kultainen luonteeltaan, mutta hassunnäköinen ulkomuoto sai ihmisen kuin ihmisen vääntämään siitä jos jonkinmoista sikaan viittaavaa lempinimeä. Elja oli mukava hoidokki ja sitä kävivät maatilan monet naapureiden kakarat hoitamassa. Etenkin silloin kun tammalla oli varsa, niin rapsuttelijoita riitti varmasti jokaiselle päivälle. Tammalla oli onneksi pitkä pinna, eikä se pistänyt pahakseen rapsuttelijoistaan. Yleensähän heillä oli aina mukanaan erilaisia herkkuja kotoa, joten ei tammalla ollutkaan syytä ajaa tunkeilijoita tiehensä. Elja varsoi yhteensä yhdeksän varsaa joista viisi oli tammoja ja neljä oreja. Varsat ovat aina olleet hyvin tarkkaan valituista oreista. Niissä on pitänyt olla kokoa ja liikettä ja kaikki Eljan varsat ovat olleet monipuolisia käyttöhevosia.
| Thriasgha TN | ei meriittejä | isä: Jack Russélé's Mind | |
| Duren Belinka | ei meriittejä | isä: Rock'n Harald | |
| Berend fan Lycan | VIR MVA ch., KTK II, KRJ 1 | isä: Beaddan | |
| Duren Rustin | ei meriittejä | isä: Dieuwe v. Tjaard |