Sydäntä hautaamaan
Author: Willy
Genre: Angst, deathfic, slash
Pairing: Minä/sinä, valinnan mukaan mies/mies tai nainen/nainen
Rating: PG
Summary: Joku randomi hyyppä kaipaa pois mennyttä rakastaan.
Disclaimer: Minun kaikki tyyni.
A/N: Aika vanha tekele. Sanat Arcadion Sydäntä hautaamaan-kappaleesta.
Nyt ei sanaakaan vain katseesi jää
ei kovin paljon tästä suhteesta jää
Kaiken tuon jälkeen vain kadota voi
kun vihaa pelkkää sydän salamoi
ja silloin sinut nään voimia vailla sinun valosi jää
Ikkunaverhojen välistä pyrkii huoneeseen kapea valonhäivä, joka pistelee silmäluomiani ja pakottaa minut kohtaamaan taas uuden harmaan aamun. Heräämisestä en voi enää puhua, en ole nukkunut silmällistäkään lähtösi jälkeen ja sen voi jo huomata kalvenneesta ihostani ja silmien alle ripustetuista tummista verhoista. Mutta mitä väliä ulkonäöllä enää on, kun sinä et ole enää täällä sanomassa, miten kaunis hymyni on. Ja vaikka yöt ovatkin nykyään unettomia ja täynnä hiljaisuutta, jaksan yhä käpertyä illan tullen satiinilakanoihin, jotka ovat yhtä mustat kuin mieleni. Niitä ei ole vaihdettu aikoihin ja kun painan nenäni niiden pehmeisiin syövereihin, saatan yhä tuntea niissä sinun kaukaisen tuoksusi – tupakan, vaniljan ja metsän. Muistan miltä tuntui, kun painoit kasvosi lähelle omiani ja hengitit kiivaasti niistä vasten. Se toi mieleeni aina lämpöisen kesätuulen ja se sai koko kehoni vapisemaan rakkauden ja kiihkon sekoittamasta taivaallisesta tunteesta, jonka vain sinä pystyit minussa herättämään. Tavallisesti tähän aikaa aamusta tuntisin ne henkäyksen korvassani, samalla kun kuiskaillet sille rakastavia sanoja ja sellaisia hävyttömyyksiä, että pikkulinnut putoilevat pihalla kasvavassa omenapuussa olevista pesistään. Kun olit kiusannut korvaani tarpeeksi kuiskailuillasi, käänsin katseeni sinuun ja ennen aamun ensimmäistä suudelmaa katsoin syvälle metsänvihreisiin silmiisi. Niiden katse oli niin elävä, että saatan yhä tuntea sen selässäni vaikka sanat on kaiverrettu pois ja heitetty menemään kuin rypistetty ja hyödyttömäksi todettu paperiarkki. Ja minä en edes antanut lupaa heittää niitä menemään, eräänä aamuna vain huomasin niiden kadonneen. Niin kuin kaikin muunkin elollisen siitä huoneesta, se kaikki lähti sinun mukanasi.
Nousen nyt varovasti istumaan likaisten lakanoiden verhoamalle patjalle ja katson vieressäni olevaa tyhjää paikkaa, jossa sinun kuuluisi olla. Siinä on yhä säilynyt pieni kuoppa, jossa sinä vain muutamaa aamua aikaisemmin vielä nukuit onnellinen hymy huulillasi. Vedän tyynyni syliini ja rutistan sitä lujasti, mutta hellästi. Sillä tavalla kun pientä lasta halataan, antaen kaiken rakkauden virrata omasta kehostani lapseen – tai tässä tapauksessa tyynyyn. Sen lähemmäshän emme voineet koskaan oikeaa lasta päästä, me kun jaoimme rakkautemme ja kotimme lisäksi myös saman sukupuolen. Se kasvatti vihaa ja se sai naapurin lapsiperheenkin muuttamaan pois. Lähditkö sinäkin sen takia? Alkoiko sinua kaduttaa se kaikki? Vihasitko sinä minua, kun uskottelin sinulle ettei se kuulu kenellekään millaisia olemme ja että se rakkaus oli vain meidän kahden eikä kuulunut kenellekään muulle? Vihasitko minua, kun minun takiani et voinut koskaan voinut pitää sylissäsi lasta jota voisit kutsua omaksesi? En kestäisi myöntävää vastausta, se tuntuisi särkevän minusta sen vähäisenkin hauraan elämän joka minussa vielä on. Ikkunan takana loistaa kultainen valo ja hetken uskon nähneeni sinut sen keskellä. Voimaton valo luo sängylle heikon valonsäteen ja minä jään lepäämään sen syliin, haudaten kasvoni syvälle tyynyyn ja antaen sen sumentaa maailman ympäriltäni. En tahdo enää katsoa uutta aamua, joka ei ole täytettynä sinun puheillasi ja herkillä kosketuksillasi ihollani.
Mä kuljin ääriin maan, sydäntä hautaamaan
kunnes hahmosi näin valon teit sinä veit pois ikävän kulkea ääriin poltetun maan, sydäntä hautamaan
En tiedä, olenko vain nukahtanut tyynyni laskoksiin vai noussut oikeasti ylös sängystä ja lähtenyt aamun tihkusateen sekaan kulkemaan, mutta huomaan nyt kuitenkin olevani keskellä kuuraista vehnäpeltoa. Kaikkialla on vain syvä hiljaisuus ja rintaani painava möykky tuntuu raskaammalta kuin koskaan ennen. Tuntuu kuin sydämeni olisi kuollut sinun lähtösi mukana ja jättänyt muun ruumiini riutumaan tähän pimeään maailmaan. No, mitä syytä sydämelläni olisikaan ollut enää sykkiä niin elävästi kuin silloin joskus kun sen ainoa merkitys ja voiman lähdekin on poissa. Huokaisen surkeuttani, olen koko ikäni käynyt pitkää taistelua maailman pimeyttä ja julmuutta vastaan, mutta monien hyvien vuosien jälkeen taistelu on lopultakin päättynyt minun tappiokseni. Se ainut asia joka riitti pitämään minut onnellisena otettiin pois ja se menetyksen tuska sai minut lyyhistymään maahan, elämän terävä miekka rintani ja sydämeni läpi upotettuna. Mutta nyt kuljen tummaan verhoon kietoutuneen taivaan alla ja annan jalkojeni viedä minua niin kauas kuin tahtovat, millään ei ole enää väliä enkä jaksa edes tuntea uupumusta jalkojeni puolesta. En tarkkaan tiedä, minne ne ovat minua viemässä, mutta tiedän niiden vievän minua jonnekin minne voin haudata sydämeni, olla yhdessä suruni kanssa ja itkeä kilpaa taivaan kanssa. Kuljen tätä kuoppaista tietä kohti kaukaista horisonttia taivaan kyyneleiden putoillessa takkini kaula-aukosta niskaani ja sitä kautta kylmäämään kehoni jokaista kolkkaa.
Lopulta, tietymättömän pitkän matkan taitettuani vaivun huurteisen ruohon ja punamullan pehmeään syliin. Upotan turran käteni multaan ja puristan sen käteni loukkoon. Pikkuhyönteiset vilistävät kättäni pitkin ja madot luikertavat karkuun sormieni lomasta. Nostan kättäni hieman ja anna mullan valua hitaasti takaisin maahan sormien välistä. Sekin on liian raskasta kannettavaksi.
Silloin olkapäälleni laskeutuu käsi, joka välittää ruumiiseeni lämpöä ja tunnen unohtuneen rakkauden kohottavan taas päätään kun kuulen niin kovasti kaipaamani äänen takaani.
”Rakas, mitä sinä teet?”
Käännyn kannoillani ja katson syvälle silmiesi reheviin metsiin, joissa loistaa ilo. Tunnen valon virtaavan taas elämääni ja se työntää pois ikävän, joka on pitänyt minua puristuksissaan liian pitkään. Se, mitä alun perin olin tullut tänne tuhkaksi poltetun maailmani laidalle tekemään tuntuu nyt kaukaiselta kun annan käteni vaeltaa omaa tahtiaan sinua kohti, päämääränään se kauan kaivattu kosketus. Omituista, miten yhä tunnut olevan niin kaukana vaikka olet aivan vieressäni. Ihan kuin käteni ei yltäisi koskettamaan sinua, vaikka etäisyys on sama kuin aina ennenkin. Ihan kuin jotain vieläkin puuttuisi.
Mä teilleni näille kun loukkuun jäin sateisiin öin sateesta unia näin
kaiken tuon jälkeen taas aamu saa
sydäntä synkkää ryhdyn paikkaamaan
ja silloin sinut nään riemua täynnä sinun valosi jää
Niin kauan tieni on päätynyt umpikujiin, joista pois pääseminen on ollut koko ajan vain vaikeampaa. Olin jo vaipunut uskoon, etten pääsisi niistä piikkilanka-aidoista eroon. Muistan miten usein itkin rappeutuneen huvimajan penkillä rankkasateen ropistessa surumielisenä kattoon ja sotkeutuessa kasvoilleni kyyneleiden sekaan. Ne synkät sateet seurasivat minua öisiin kuvitelmiini aina vain synkempinä. Ne kuvitelmat olivat minulle unen korvikkeita, mutta mieluummin olisin ottanut vastaan maailman hirveimmän painajaisen kuin ne sadepilven harmaat kuvitelmani, jotka olivat täynnä sinun viimeisiä kuiskauksiasi, kärsivää katsettasi ja lopullista lähtöäsi. Pelkäsin, etten enää voisi ikinä hukuttautua silmiesi lämpöön ja hymyillä kirkkaana loistavalle aamulle, mutta sittenkin tuo synkkä ja pimeä maailma on huuhtoutunut pois sateen mukana. Aamut eivät enää olekaan niin harmaita ja niihin sotkeutuu auringon valoa, jota en ole aikoihin nähnyt niin kirkkaana ja elävänä.
Mutta siltikään sadepilvet eivät lähde pois vaan ne jäävät huuhtomaan metsiä ja laaksoja. Minä en kuitenkaan jaksa välittää siitä, mitä luonto tekee vaan upottaudun siihen onneen joka minulle on annettu takaisin. Sydämeni on vielä pelastettavissa, sitä on vain hoidettava rakkaudella ja siihen piirtyneet arvet paikattava lämpimällä kosketuksella. Ja kaiken parannuksen murtuneeseen ja synkkään sydämeeni saan sinulta, sinun kosketuksestasi ja sinun kirkkaasta valostasi johon minäkin voin käpertyä samalla kun kasvoilleni piirtyy ensimmäinen aito hymy sitten viimeisimmän kosketuksesi ja mieleni täyttyy vähitellen siitä riemusta, jonka aikaisemmin sain sinun naurustasi ja hennosti tupakalta tuoksuvasta kesätuuli henkäisystäsi, joka yksin riitti puhdistamaan mieleni kaikista synkistä ajatuksista. Sinä et sittenkään lähtenyt pois ja nyt olet taas luonani, etkä enää ikinä katoa luotani hetkeksikään. Et ennen, kun me yhdessä päätämme lähteä pois kohti seuraava seikkailua, jonka uusi aamu tuo mukanaan. Minun ei enää tarvitse tuntea sitä raastavaa ikävää joka on monesti melkein puristanut elämän viimeisimmänkin pisaran pois minusta. Enää ei ole huolia, kaikki on taas hyvin kun tunnen sinun lämpösi jokaisella aistillani ja olen valosi ympäröimänä. Mutta siltikään sadepilvet eivät ole kokonaan lähteneet, vaan sade huuhtoo yhä tätä maailmaa, pyrkien hukuttamaan sen olemattomiin.
Mä kuljin ääriin maan, sydäntä hautaamaan
kunnes hahmosi näin, valon teit sinä veit pois ikävän kulkea äärin poltetun maan, sydäntä hautaamaan
Tulin tänne kauas tuodakseni sydämeni tänne ikuiseen lepoon, haudannut sen syvälle punaruskeaan sateen jäljiltä märkään multaan ja jättänyt sinne. Sinun valosi sai minut kuitenkin luopumaan tuosta ajatuksesta, jonka seuraukset olisivat saattaneet olla kaikkea muuta kuin suotuisat. Vain sinun kosketuksesi sai minut laskemaan käteni ja luopumaan noista aikeista. Nuuhkis ilmaa sinun valosi ympäriltä ja hapuilen sitä tuttua tuoksua. Metsän etäinen tuoksu tuntuu kyllä nenässäni, vaikka se saattaa ihan hyvin tulla muualtakin kun ottaa huomioon, että istun nyt havupuiden keskellä takertuneena sinuun uuden menetyksen pelko sydämessäni. Vaniljaa ja tupakkaa en pysty erottamaan edes etäisesti. Oletko lopultakin onnistunut tavoitteessasi ja lopettanut tupakoinnin? Vaikka sitä olenkin jo pitkään toivonut, että siinä onnistuisit, niin nyt se ei enää tunnukaan niin turvalliselta ajatukselta ja pelko kohottaa taas hitaasti päätään sydämessäni. Vaniljan poissaololle en keksi tekosyytä, se on ollut osa sinua aina.
Muistan kuinka vuosia sitten istuin surullisena puistossa taivaan itkiessä puolestani. Kuulin askelia, jotka ratisivat etäisesti märällä ja soratiellä ja pian viereeni pysähtyivät valkeat lenkkarit, joihin oli sateen jäljiltä takertunut ruohonkorsia ja ilmestynyt muutama mutatahra, jotka sadevesi levitti laajemmalle kengän pintaa pitkin. Kohotin katseeni ja katsoin ensikertaa vihreitä silmiäsi ja tuulessa leikkiviä pähkinänruskeita hiuksiasi. Kasvoillasi oli häivähdys viininpunaista, jonka pääsi päällä oleva samanvärinen sateenvarjo niille langetti. Huulesi muodostivat lempeän, ilkikurisen virneen jota opin jo sinä sateisena iltana rakastamaan.
”Tänne mahtuu kaksikin”, sanoit ja viittasit kädelläsi epämääräisesti päätäsi verhoavaa sateenvarjoa, jota vasten taivaalta ryöppyävät pisarat ropisivat iloisesti ja liukuivat sitten hitaasti alemmas kunnes olivat varjot reunalla, josta ne pudottautuivat maahan ja muodostuivat osaksi maassa odottavaa lätäkköä. Kun en aluksi liikahtanutkaan, ojensi kätesi ja kehotit minua tarttumaan siihen ja astumaan seuraksesi varjon alle. Viimeistään silloin kaikki epäilykset virtasivat sateen lailla ulos mielestäni ja tartuin käteesi, joka vastoin ympärillämme olevaa luontoa oli lämmin ja lohduttava. Samalla haistoi etäisen vaniljan tuoksun, joka pyyhkäisi mukanaan sen surun tunteen jonka vallassa olin ollut vain hetkeä aikaisemmin.
Palaan takaisin nykyhetkeen ja raotan sen enempiä ajattelematta silmäluomiani, jotka ovat jo aikansa olleen tiiviisti kiinni puristettuina. Heti kun luomeni ovat kohonneet tarpeeksi, tunnen miten silmistäni karkaa vapauteen uusia suolaisen kuumia pisaroita. Hitaasti pelko alkaa kivuta ensin varpaisiini ja nousee koko ajan vain ylemmäs, kunnes se on tavoittanut minut kokonaan. Kuiskaan yöhön nimeäsi ja toivon sinun vastaavan, koska sinun äänesi on aina synkimmilläkin hetkillä tuonut minulle lohtua. Mutta yö säilyy hiljaisena ja äkkiä tajuan, kuinka kylmää ja pimeää kaikkialla ympärilläni on.
Mä yössä kuulen taas tuulen soiton saat uskoa nyt sen, luotas lähde en
Vaikka sydämeni protestoi täysillä liikkeitäni vastaan, niin nousen ylös kuraisesta maasta ja annan jalkojeni taas päättää minne mennään. Kura on jättänyt jälkensä takin liepeisiin ja myös poskillani on karheita kuratahroja ja housut ovat polvien kohdalta värjäytyneet ruohonvihreän ja hiekanruskean yhdistämällä sekamelskalla. Jalkani lähtivät kuljettamaan minua kulunutta kalkkitietä eteenpäin ja sade yltyi kokoajan vain kovemmaksi ja ihmiset pakenivat sitä koteihinsa turvaan. Itselläni ei ollut minkäänlaista halua etsiä minkäänlaista suojaa, kenen takia minä enää säilyisin kuivana ja terveenä? Kenen kanssa pakenisin sadetta lämpöisten huopien uumeniin ja nauttisin kupillisen höyryävän kuuma kaakaota? Tuuli riepottaa minua voimallaan ja se kalisuttaa talojen katonrajoissa riippuvia tuulikelloja, jotka vapauttavat taivaalle hiljaista soittoa, jonka ne ovat itse säveltäneet. Niiden surumielinen kalkatus kutittaa korvaani samoin kuin ne kaikki muutkin äänet, jotka tuuli synnyttää viihdykkeekseni matkalla sinne minne jalkani ovat menossa. Yö vetäytyy yhä tiiviimmin ylleni, mutta vielä aamulla niin vihamieliseltä tuntunut tuuli on nyt seuranani ja tekee parhaansa, jotta soisin sille edes pienen hymyntapaisen. Yritän tehdä tuulelle mieleksi ja hymyillä, mutta se on liian vaikea tehtävä surevalle sielulleni ja hetken yrityksen jälkeen kyyneleeni liittyvät taas maailmaa huuhtovan sateen seuraksi. Eivät ne enää pysty olemaan ilman toisiaan, minun kyyneleeni ja sade. Ne kuuluvat toisilleen, niin kuin mekin silloin joskus kuuluimme toisillemme. Minä olen kyyneleet ja sinä sade. Muistan miten sanoit silloin puistossa, että rakastan loppukesän sateita ja suuria myrskyjä ja miten usein liityt niiden seuraan sadepisaroiden keskellä tanssien. Siksi sade muistuttaa minua aina sinusta, sinä rakastit sitä ja osasit nähdä sen kauniimpana kuin kukaan muu.
Jalkani pysähtyvät ja niin tekee myös tuuli, joka jää hetkeksi tekemään kieppejä kasteiseen nurmikkoon. Edessäni on kivimuuri, joka on aikojen kuluessa murentunut ja peittynyt sammaleeseen. Kivimuurin katkaisee rakosellaan oleva portti, jonka pinnalla ruoste ja rauta taistelevat valta-asemasta. Portin takana ovat kivipaadet, joihin on kaiverrettu nimiä ja päivämääriä. Joidenkin kivien vierellä on nuoria verenpunaisia ruusuja, jotka kohottautuvat kohti taivasta ja havittelevat itselleen taivaalta putoilevia pisaroita, jotka jäävät kimaltamaan niiden terälehdille. Mutta joidenkin kivien vierellä on vain kaatuneita hautakynttiläpurkkeja, joiden sisällä on vain tyhjyyttä. Kuihtuneita kukkiakin kai olisi, ellei maa olisi syönyt niitä sisäänsä. Ne on unohdettu ajat sitten, eikä kukaan enää viitsi tulla katsomaan noihin kiviin kaiverrettuja nimiä. Aika on vienyt heidät unholaan, eikä kukaan enää muista kasvoja jotka omistivat kiveen kirjatun nimen. Työnnän varovasti porttia enemmän auki, jotta mahtuisin sen raosta sisään. Ruostuneet saranat narisevat ja tuuli auttaa työtäni puhaltamalla muutaman kerran vasten porttia saaden sen kalahtelemaan muutoin hiljaisessa yössä. Pujahdan suurentuneesta raosta sisään ja annan jalkojen jälleen päättää suunnan. Jokaisella askeleella pelko kuitenkin kasvaa ja halu kääntyä takaisin kasvaa. En tahdo nähdä sitä, minne jalkani johtavat. Mutta jalkani vievät eteenpäin ja tuulikin puhaltaa ankarasti ristiselkääni kuin purjeeseen, saaden minut liikkumaan liian nopeasti. Jalkani pysähtyvät. Yritän olla kiinnostunut jalkojeni juuressa olevasta vesilammikosta, johon kyyneleeni sotkeutuvat sateen mukana. En kuitenkaan voi ikuisuuksiin vältellä sitä hetkeä, kun katson valkoiseen hautakiveen, jossa on sinun nimesi ja kyyhkysen kuvia sen ympärillä. Olen tullut taas luoksesi.
Mä kuljin ääriin maan, sydäntä hautaamaan kunnes hahmosi näin, valon teit sinä veit pois ikävän kulkea ääriin poltetun maan, sydäntä hautaamaan
Maa ottaa minut syliinsä, kun jalkanikaan eivät enää jaksa tehdä muuta kuin surra ja asettua maailman julmuutta vastaan. En enää pysty katsomaan muuta kuin sinun nimeäsi siinä, missä sen ei kuuluisi olla. Mutta turha sitä enää on vältellä, kun kerran olen jo joutunut sen olemassa olon todistamaan. Surun verhoama katseeni vaeltaa hieman valkean kiven vierellä niin, että edes yksi merkki nimestäsi on kokoajan näkyvissä. Joku on tuonut sinulle liljoja, jotka ovat valkoisia kuin lumi. Tuuli ja sade riepottavat niitä ja saavat ne näyttämään avuttomilta ja surulliselta, mutta samalla vahvoilta niiden taistellessa luonnon voimia vastaan. Minä en kuitenkaan jaksa enää taistella maailmaa vastaan, se on lopultakin saanut minut ymmärtämään voittonsa. Yritykseni paikata sydämeni entiselleen ovat huuhtoutuneet kevätpurojen mukana pois. Sydämeni on jäänyt tuskan ja surun puristuksiin eikä sekään enää taistele. Hautaaminen olisi sille nyt ystävällisin vaihtoehto. Jostain pilkahtaa valo, joka on nyt lempeä ja rohkaiseva. Aamun valkeassa valossa minusta tulee osa valkean kiven vieressä kasvavia liljoja ja kyyneleeni muuttuvat sateeksi.
Valon teit sinä veit pois ikävän kulkea ääriin poltetun maan, sydäntä hautaamaan