Kuolleita lehtiä
Author: Willy
Genre: Angst, deathfic
Rating: PG
Summary: Angstailua taasen, ei sen enempää.
Disclaimer: Kaikki tässä ficcissä on lähtöisin syöpyneistä aivoistani
A/N: Inspiraatio tähän pätkään on kaivettu Anssi Kelan Puistossa-biisin kertosäkeestä, mutta mitään varsinaista yhteyttä kappaleen ja ficcin välillä ei ole.
Meren rannalla aallot kutittavat rantahiekkaa pehmein hipaisun, livahtaen sitten kauemmas ikään kuin härnäten. Jätän kenkäni kauemmas hiekkaan ja astelen pienten hiekanjyvien peittämää maata pitkin matalikkoon, jotta vesi voi kiusoitella jalkojani.
Hiekka rasahtelee takanani ja kun käännyn katson sinun surullisiin silmiisi, joiden alle varjot ovat ripustautuneet roikkumaan. Olemuksesi on kuin pesästä pudonneella pikkulinnulla, olet liian heikko noustaksesi ylös tuskasta ja kun sinua koskettaa, erottuu vaateiden alta kipeinä kaartuvat luut, jotka pistävät esiin ihon alta ja joiden pelkää romahtavan pienestäkin kosketuksesta. Hiuksesi liehuvat likaisina tuulessa ja laskeva aurinko luo niiden liian varhain harmaantuneelle pinnalle kultaisia renkaita.
Kätesi hakeutuu omaani, sen puristus on arka ja heikko ja tuntuu kuin vain hädin tuskin saisit minut tuntemaan sen. Sydämeeni tuo kosketus sattuu enemmän, pistelee ilkikurisesti nauraen ja nauttii aiheuttamistaan kivun sykäyksistä joille en osaa tehdä mitään. Voin vain tuijottaa valkoiseksi muuttunutta kättäsi joka on kietoutunut omani ympärille turvaa hakien.
Aurinko on hukkunut mereen ja minusta tuntuu kuin omaakin kehoani painettaisiin veteen. Kaikki ympärillä on muuttunut mustaksi ja happi ei enää kulje keuhkoissa. Hengitykseni on käynyt rahisevaksi hingunnaksi, joka kaikuu alkuun päässeessä yössä kuin kummituksen ikuisuuksia vanhan kaavun helman kahina.
”Miksi me olemme täällä?” kysyn kun pystyn taas hengittämään. Esitän kysymykseni nopeasti, sillä en tiedä milloin meidät yritetään hukuttaa uudelleen ja minun on saatava tietää ennen kun niin käy. Kyyneleet pesiytyvät silmiisi, rakentavat niihin pimeän ja tyhjän kodin.
”Minä kuolen pian”, sanot äänellä jonka suru ja tuska ovat muovanneet vieraaksi. Se on vain etäinen kaiku siitä sävystä, jolla ennen puhuit minulle. Yritän työntää sanat pois mielestäni, olla kuulematta niitä, mutta värisevä huuleni kertoo totuuden jonka yritän haudata. Tiesinhän minä sen jo valmiiksi, mutta vasta nyt kun sanot sen uskon siihen. Sinä et koskaan valehtele, miksi tekisit niin nytkään?
”Ei”, sanon, vaikka tiedän sen olevan vain yhden ihmisen mitätön toive jolla ei ole sijaa maailmassa. Kasvoillesi nousee hymy, josta onnellisuus on karissut pois ja jonka tilalle tullut tuska on muovannut raskaspiirteiseksi ja tyhjäksi. En pysty myöntämään itselleni, että sinuun sattuu. Sinä et ole sellainen, sinun mitä olla vahva ja onnellinen niin kauan, kun vuodet ovat muovanneet kasvoillesi onnellisen ihmisen rypyt ja värjänneet hiuksesi hopeanharmaiksi, eikä tuhkanharmaiksi mitä ne ovat nyt liehuessaan kuolemaan valmistautuvina maailman saastaisessa tuulessa. Ehkä sinä oletkin liian kaunis tähän maailmaan, siksi sinun on mentävä. En silti pidä siitä.
”Kerro mikä sen jälkeen muuttuu”, sanot repien palasiksi hiljaisuuden joka piti meitä otteessaan. Etsin silmilläni hänen omansa ja yritin lukea niistä jonkinlaista selitystä kysymykselle. Tuo yönsiniset silmät olivat kuitenkin sanattoman eivätkä se kertoneet mistään muusta kuin kivusta, joka oli läsnä jokaisessa hetkessä eikä suonut minkäänlaista yksityisyyttä.
”Kaikki. Maailma menettää taas yhden tärkeä olennon, joka kuihtuu kuin syksyiset lehdet ennen ensilunta. Samalla kun muusta maailmasta lähtee vain pieni osa, omani murtuu kokonaan kun menetän haluni kannatella sitä”, sanon ja äänessäni erottuu selvä vakuutteleva sävy, kun yritän saada sinut uskomaan sanani.
”Murtuuko? Jos ihmisten maailmat murtuisivat aina kun joku lähtee, omanikin olisi murtunut ajat sitten”, sanot ja silmiisi nousevat uudet kyyneleet, jotka ovat jonkin kaukaisen muiston synnyttämät. Sellaisen muiston, joka aikoinaan merkitsi sinulle samaa kuin sinä minulle nyt. Tunnen uuden tunteen nostavan päätään, se maalaa mieleni mustalla ja kiusaa mieltäni kavalilla ajatuksilla ja mielikuvilla. Olen kateellinen tälle muistolle mutta samalla tunnen syyllisyyttä koska se on sinulle tärkeä eikä minulla ole oikeutta siihen mitä tunnen. En silti voi olla ajattelematta sinua jonkun toisen sylissä, nauramassa jonkun toisen kanssa.
”Siitä on kauan. En tuntenut sinua vielä silloin”, sanot ihan kuin olisit lukenut ajatukseni kuin kirjasta. En kyllä hämmästyisi vaikka olisitkin. Sinä olet niin ihmeellinen, että pystyt mihin vain.
”Ei sinun tarvitse minulle vakuutella. Tunnen sinun jokaisen pienenkin piirteesi, eikä petollisuus kuulu niihin. Sinä olet uskollinen kaikille, eikä minulla ole oikeutta omia sitä kaunista piirrettä kokonaan itselleni. Kaikki jotka ovat sen arvoisia ansaitsevat osan siitä”, sanon enkä ole vieläkään laskenut katsettani silmistäni. Kateuden verkko höllentää otettaan sisälläni ja sen punokset purkautuvat.
Levität kätesi molemmille sivuille ja kutsut minut niiden syleiltäväksi. Seisomme tähtien ja puolillaan loistavan kuun koristamassa yössä toisiimme kietoutuneita. Upotan kasvoni hiuksiisi, jotka tuoksuvat vienosti vaniljalle.
”Sinun maailmasi ei murru, siitä vain irtoaa pieni palanen. Aluksi se saattaa tuntua suurelta, melkein koko maailmalta, mutta aika auttaa sinua ymmärtämää ettei se sittenkään ole kuin pieni ja mitätön siivu”, kuiskaat korvaani niin hiljaisella äänellä, etten kuulisi sitä ellet olisi niin lähellä.
”Annan minun mennä ja päästä joku toinen lähellesi”, jatkat kauniita puheitasi, kun minä en osaa sanoa mitään. Joku toinen? Miten sinä muka olisit korvattavissa jollain toisella?
Tunnen miten alat täristä yön tuntien liukuessa ylitsemme. Yö ei ole kylmä, etkä sinä pelkää koskaan joten hylkään ne etsiessäni syytä holtittomalle vapinallesi. Astun askeleen taaksepäin ja annan käsieni luopua halauksesta, jotta vois johdattaa ne olkapäillesi. Niiden vapinaa säestävät nyyhkäykset jotka aluksi pyrit kätkemään, mutta lopulta jätät yrityksen sivuun. Kyyneleet alkavat tanssia silmissäni kun katson sinua ja lohdutonta hahmoasi. Näytän surullisemmalta ja väsyneemmältä kuin koskaan ennen. Kuin siltä pikkulinnulta, joka putosi puusta ja joutui haukan kynsien murskaamaksi. Sen siipien luut murtuivat surullisesti rasahtaen.
Irtaudut käsieni suojasta ja menet istumaan omenapuun alle, siihen mihin muutaman hetken kuluttua lankeaa varjo kun aurinko nousee. Suljet silmäsi sulkien ovet kyyneleiltä joita et halua minun näkevän.
”Muista, että aurinko nousee vaikka minä en nousisi”, sanot ennen hengityksesi rauhoittuu ja vaivut unien usvaiseen maailmaan. Mieleni tekisi juosta luoksesi ja ravistella pois unesta, mutta en henno tehdä sitä. Nukkuessasi et näytä niin surulliselta.
Yön viimeisinä hetkinä minä vain seisoin paikallani, siihen mihin minut jätit ennen kun astuit omenapuun alle. En tiedä milloin unesi muuttui ikuiseksi ja hengityksesi hiipui, mutta kun auringon noustessa laskin käden rinnallesi en tuntenut sydämesi tanssia kädelläni.
Maa ympärilläsi on verhoutunut kuolleilla lehdillä.