Kesä
Author: Willy
Genre: Angst
Rating: G
Summary: Jokainen hetki oli uusi seikkailu.
Disclaimer: MinäminäMINÄ.
A/N: Keväällä 2006 kirjoittamani pätkä silloisista tuntemuksistani. Rakennettu Maija Vilkkumaan Kesä-kappaleen ympärille.
Jo meidät kauempaakin kuulee
Ihmiset kaikenlaista luulee
Meitä on viis, me raukeina nojaillaan seinään
Kadunreuna kasvaa heinää
Äänet ovat omituisia, ihmiskunta tuntuu kiinnittävän niihin niin kamalan paljon huomiota. Äänet tekevät ihmiset, jokainen meistä on varmasti oppinut tunnistamaan läheisensä äänen perusteella. Äänissä saattaa kuulla pienen häivähdyksen siitä, millainen ihminen luonteeltaan on. Jonkun äänessä kuuluu aggressiivisuutta, jonkun haparointia, jonkun naurua. On hiljaisia, pieniä ääniä joihin ei aina kiinnitä huomiota ja joista ihminen usein leimataan syyttä suotta elämättömäksi ja typeräksi. Sitten on niitä kovia ääniä, jotka kerää ihmisten katseita ja saa heidän ajatuksensa juoksemaan maratonnopeutta ja kehittelemään omia tarinoita näistä ihmisistä, jotka oikeasti ovat ihan tavallisia ihmisiä toisten joukossa. Tai eivät aivan, toisilleen ne ovat ne tärkeimmät ja rakkaimmat. Vaikkei sitä tulekaan sanoneeksi joka päivä, oikeastaan vain silloin kun veri on erään vahvan kemiallisen aineen ihanan kuplivasti tahraama, niin niitä äänen synnyttäjiä kohtaan on aikojen saatossa oppinut tuntemaan uskomatonta kiintymystä. Me oltiin ne äänet. Ystäviä, jotka jakoivat kaiken tarpeelliseksi katsomansa keskenään.
Oikeastaan meitä oli neljä, mutta sitten meidän porukkaan kuului myös tukku muita jotka saattoi tavallaan laskea yhdeksi, viidenneksi jäseneksi. Oikeastaan aluksi meitä oli kaksi kahden ryhmää, mutta sitten tapahtui jotain mikä tuuppasi kohti uutta seikkailua ja tuli vain yksi ryhmä, joka koostui neljästä ja sitten siitä viidennestä, joka ei aina ollut mukana. Mutta miksi ne muut sitten oli erikseen? Me rakastettiin ja rakastetaan vieläkin niitä yhtä paljon kuin toisiamme, mutta se on silti erilaista. Meillä oli takanamme niin paljon asioita, jotka tapahtuivat lyhyessä ajassa ja yhdistivät meitä, eikä niistä puhuttu muille. Ne olivat meidän välisiä asioita, ja tulevat aina olemaan. Usein me karattiin jonnekin yhdessä, tekemään jotain sellaista, mikä sai meidät tuntemaan olomme villeiksi ja vapaiksi. Ehkä ne teot olivat typeriäkin, mutta nuoruutta ei kannata tuhlata ajatellen mikä on oikein ja mikä väärin. Ehtiihän sitä vanhanakin, silloin kun nuo ajat ovat jo jääneet kauas taakse, eikä olla nähty toisiamme niin moneen vuoteen, ettemme enää edes muista kunnolla toistemme kasvojen piirteitä. Varmasti jokaisesta jää kuitenkin jotain toisten mieleen, asioita joita ei koskaan opi unohtamaan vaikka haluaisi. Vaikka tuskin kukaan meistä haluaa unohtaa, en minä ainakaan. Vaikka joitain asioita katuu varmasti sitten kun on vanha ja viisas, niin en silti antaisi niitä pois. Ne kaikki muistot ovat osa sitä, mikä rakentaa minut. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Olihan meillä myös eroja, huomattavia eroja jotka rakensi jännitystä samanlaisten piirteidemme välille. Mutta se oli vain hyvä, saatoimme joka päivä oppia toisistamme jotain uutta eikä toiseen kyllästynyt. Jokainen hetki oli uusi seikkailu.
Minulla on eräs tapa, tapa pysähtyä katsomaan jotain yksinkertaista luontoon kuuluvaa asiaa. Vaikka esimerkiksi kadunkulmaa, josta pistää esiin tukko auringon kuivattamia rikkaruohoja. Saatan tuijottaa niiden havinaa tuulessa niin kauan, että joku joutuu huutamaan minua takaisin maanpinnalle. Sekin on yksi piirre minusta jonka muut ovat ehkä huomanneet, ehkä eivät.
Kesä
Eikä mitään tekemistä
Kaupunki nöyränä sylissä
Sormissa tuoksuu tupakka
Sun nauru on vieras ja ihana
Kato mua kun mä villinä värisen
Enkä surua pelkää kun tunne en
Oo miten suloinen kesä
Kun se loppuu, jää vain pimeä
Katsoessani ikkunasta ulos, näen vihreyden kivunneen puihin ja levittäytyneen maahan, katot eivät ole enää valkean, sokerisen lumipeitteen verhoamia ja jäät ovat purjehtineet pois, joki näkyy taas ruskeana ja likaisena. Sellainen se on ollut joka kesä, jonka olen nähnyt. Niin, kesä tekee tuloaan ja se on tullut muuttaakseen kaiken. Talvi ja kevät olivat meidän aikaa, mutta kesä vie sen pois kun tulevaisuudenpolut vievät eri suuntiin. Silti jokainen meistä osoittaa kesää kohtaan valtavaa kaipuuta ja odotusta, kukaan ei halua estää sen tuloa sillä se huokuu myös toivoa, jännitystä ja jotain uutta meille kaikille.
Muistellessani mennyttä talvea ja kevättä, muistan miten me usein kiivettiin erään mäen harjalle, piiloon lumipenkkojen ja puiston penkkien väliin. Se oli sellainen eräänlainen turvapaikka, jonne menimme kun ei ollut muutakaan tekemistä ja haluttiin olla yhdessä ja tehdä niitä asioita, jotka myöhemmin liitettiin osaksi muistojen loputtomiin jatkuvaa ketjua. Sieltä näki hyvin myös koko alla avautuvan kaupungin ja usein joku meistä aloitti keskustelun sanomalla, miten rumalta alla oleva kaupunki näytti. Kyllä, ruma se oli ja on vieläkin, mutta silti se oli antanut ainakin minulle jotain arvokasta ja tärkeää, jotain mitä en ikinä haluaisi unohtaa. Olen viettänyt valtaosan elämääni tuossa kaupungissa ja se on kasvattanut ja muovannut minusta sellaisen kun olen. Vaikken sitä rakastakkaan niin kuin silloin lapsena, kun kaikki oli vielä hauskaa, helppoa ja kaunista, on sillä silti erityinen paikka muistoissani. Tuo kaupunki on antanut minulle paljon.
Nuuhkaisen sormiani. Niissä tuntuu vieno, etäinen tupakan tuoksu joka tuntuu pinttyneen niihin. Vieno haju kutittaa nenää ja päässä tuntuu väreilevän kylmiä väreitä. Hassua, miten sellainen asia kuin tupakan tuoksu voi tuoda mieleen niin paljon muistoja. Muistoja viileistä ja pilvisistä, yhdessä vietetyistä kevätpäivistä. Usein joku meistä sanoi jotakin, mikä sai toiset kiemurtelemaan naurusta. Sellainenkin asia kuin ystävän naurun kuuleminen riittää samaan todella hyvälle tuulelle, sillä tuntuu olevan jonkinlainen merkitys kun saa katsella toisen nauramista ja nauraa mukana. On ihanaa tietää, että on jotain jaettavaa jonkun toisen kanssa. Vaikka se olisikin niinkin yksinkertainen ja arkinen asia kuin nauru, minulle sen kuuleminen merkitsee paljon. Muistan kun nauru ja kylmä saivat minut värisemään villisti ja tunsin sisälläni pohjatonta riemua. Joskus tunsin surua ja ahdistusta, mutta ystävien seurassa se pyyhkiytyy kuin pyyhekumin pyyhkäisemänä pois mielestä ja sitä tulee miettineeksi, mitä suru edes on. Seurassa kaikki negatiiviset tunteet välttelevät mieltä ja kaikki tuntuu olevan ihanan suloista ja hauskaa, kuin kesäinen iltapäivä auringossa vaikka talvi ei olisikaan vielä poissa ja kuurankukat kukkisivat pensaikoissa. Meillä on aikaa vielä tämä kesä, mutta sen loputtua yhteinen aikamme vähenee pelottavan paljon ja jotain tärkeää jää pois elämästä. Mutta en sure sitä vielä, nyt on vain tämä hetki ja siitä aion nauttia jokaisella aistillani.
Me puhutaan et tunne ei saa hukkuu taitoon
Eikä teosta väärää tee se et se on laiton
Eikä meistä tuu sellaisia kuin nuo tuolla
Jotka rientää töihin, pelkää kuolla
Ajatusten jakaminen ei aina ole kovin helppoa, se vaatii toisinaan paljon luottamusta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ehkä myös ripauksen rohkeutta. Joskus saattaa miettiä pitkänkin tovin uskaltaako kertoa jonkin asian vai ei. Joskus taas asiansa pystyy kertomaan sen kummempia pohtimatta, vaikka aikaisemmin olisi päättänyt pitää sen sisällään hautaan asti. Teidän kanssanne avauduin useammin kuin yleensä. Olen todella sulkeutunut luonne ja pidän yleensä kaiken sisälläni, mutta huomasin kertovani teille monia huoliani ja ajatuksiani, osan teille kaikille ja osan vain jollekin teistä. Myös te kerroitte asioita, joita en ollut ennen teistä tiennyt. Tiedä sitten oliko niiden kertomisen takana samanlaista pohdintaa kuin minulla. Joskus jonkun ongelmat saivat osakseen leikkimielisen pilkallisia, mutta kuitenkin pelkkää hyvää tarkoittavia sutkautuksia. Teidän kanssanne uskaltauduin myös kokeilemaan asioita, joita en olisi välttämättä yksin koskaan kehdannut tai uskaltanut tehdä. Hämmästyin välillä itsekin asioita, vaikka joillekin ne olivat pelkkää arkipäivää. Mutta ei minun pitänyt niin tehdä, en lainkaan suunnitellut sitä. Sain jostain omituista rohkeutta, mutta enpä sitten tiedä oliko sillä kaikella hyvä vai huono vaikutus. Hauskaa minulla kuitenkin oli, on vieläkin, eikä sitä helposti saa kytkettyä minusta pois.
Usein puhuimme ohitsemme kulkevista ihmisistä, vaikkemme me oikeastaan olleet sen parempia arvostelemaan heitä kuin hekään meitä. Mutta nuoruudessa sitä tulee tehtyä kaikkea. Kukaan meistä ei halunnut olla työlle täysin keskittynyt kumaraselkäinen siististi pukeutunut hammasharjaviiksinen työnarkomaani, joka noudattaa ylitarkkaa minuuttiaikataulua ja saa halvauksen jos myöhästyy puolisekuntia tavallisena työpäivänä. Tästä kertoivat varsin hyvin käytävässä vietetyt odotuksen täyttämät minuutit, kun tulimme kouluun myöhässä emmekä päässeet opettajien ohi ennen kun käytävillä kaikuva kuulutus oli hiipunut kokonaan pois. En tuntenut vähään aikaan lainkaan pelkoa. Otin avosylin vastaan kaiken, mikä oli tullakseen. En kantanut huolta huomisesta, elin aina vain päivän kerrallaan. Se mitä huomisella olisi annettavanaan, olisi sitten seuraavan päivän murhe.
Kesä
Eikä mitään tekemistä
Kaupunki nöyränä sylissä
Sormissa tuoksuu tupakka
Sun nauru on vieras ja ihana
Kato mua kun mä villinä värisen
Enkä surua pelkää kun tunne en
Oo miten suloinen kesä
Kun se loppuu, jää vain pimeä
Jokaisen kesän jälkeen tuntee itsensä vanhemmaksi. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tulen tulevana kesänä ottamaan todella suuren harppauksen kohti aikuistumista. Oikeastaan en haluaisi, olisin mieluummin ikuisesti nuori ja vapaa tekemään asioita vapaammin, enkä olla kahlittuna tylsyyteen niin kuin aikuinen. Aikuiset ovat viisaita, pystynkö minä muka sulautumaan heidän joukkoonsa? En ainakaan usko sitä. Ennen sitä tahtoisin kuitenkin vielä kokoontua sen pienen mäen laelle katsomaan harmaata kaupunkia, jota kevyet pilvien takaa kurkistavat auringon säteet valaisevat. Meillä on vielä hetki aikaa kaikkien olla täällä, ennen kun tulee syksy ja kiire ja lähestyvä aikuistuminen vie meidät mukanaan. Voi, tahtoisin niin vielä katsella tätä kaupunkia kaikkien kanssa yhdessä, ennen kun osa meistä lähtee pois. Tahdon tuntea vielä hetken sen huolettoman nuoruuden tunteen ja täristä naurusta samalla, kun haistan sormissani vienon tupakan tuoksun. Sen tuoksukaan ei ole ikuinen, niin kuin ei kesäkään. Kun myöhemmin nuuhkaisen sormiani, huomaan tuoksun jo hälvenneen. Tavallaan sitä tulee ikävä.
Ei mä en tiennyt että sä
Muuttuisit niin äkkiä
Ja että muut katoaisi
Ja että mä en unohtaisi
Joskus pienempänä luulin kaiken pysyvän ikuisesti samanlaisena. Luulin, että jaksan aina istua viinimarjapensaikon takana leikkimässä poneilla ylläni kulahtanut t-paita, jossa on suklaatahroja. Luulin, että olisin ikuisesti sellainen pieni ja herkkä lapsi, mutta minä kasvoin toisten lasten mukana vaikka sitä pitkään pakoilinkin, yritin olla lapsi pidempään kuin toiset. Ennen pitkää kuitenkin havahduin, että oli aika ottaa uusia askeleita elämässä ja jättää ponit yksin viinimarjapensaan taa, ilman minua. Jotkut askeleista olivat liian suuria ja myös vääriä. Kun huomasin ottaneeni liian suuren ja vääränlaisen harppauksen oli myös pidempi matka takaisin korjaamaan harha-askel. Joskus en edes onnistunut menemään takaisin ja elämän oli jatkuttava sen väärän askeleen osoittamalla suunnalla, yrittäen tehdä asiat paremmin tulevaisuudessa. En ollut ainoa joka muuttui, myös ihmiset ympärilläni muuttuivat ja kasvoivat. En tiedä tuntuiko kasvaminen muista yhtä tuskastuttavalta ja niin hirveän haikealta. En tiedä miksi ajattelen kaikkea mennyttä, jopa tekemiäni typeryyksiä, niin rakastavasti ja kaivaten. Toisinaan tahtoisin olla vielä polvenkorkuinen ja mennä sen viinimarjapensaan taakse katsomaan ponejani. Mutta ponit eivät olekaan siellä enää, ne ovat poissa ja löytäneet jonkun, joka on niille uskollisempi kuin minä, joka jätin ne yksin viinimarjapensaan taakse.
Nyt kuitenkin seison katselemassa yksin kaupunkia, joka kaikkina näinä vuosina on harmaudestaan huolimatta ollut todella rakas ja antanut minulle kaikkensa. Nyt kaikki tulee muuttumaan, toisaalta olen siitä onnellinen, mutta toisaalta taas se raasta minua kahtia ja tunnen itseni eksyneeksi enkä tiedä, mitä minun pitäisi seuraavana päivänä tehdä. Silloin en tuntenut minkäänlaista huolta, mutta nyt se alkaa vähitellen nakertaa mieltäni. Se kaikki on nyt jäänyt taakse, eikä niihin aikoihin voi enää palata vaikka niin kovasti haluaisinkin. Kaikki paikat ovat täynnä muistoja viime vuosista ja viime kuukausista, joiden aikana kaikki ailahteli suunnasta toiseen kuin laiva myrskyävällä merellä. Kasvaminen vaati rohkeutta ja se tarjoaa kovan ja haasteellisen vastuksen, josta on vain yritettävä päästä ohi. Välillä se sujuu paremmin, mutta välillä taas niin tuskallisesti että haluaisi vain käpertyä sängyn nurkkaan peiton alle puristaen lähellään suklaatahraista t-paitaa, joka tuoksuu etäisesti lapsuuden kesille ja suklaalle ja joka on niin täynnä rakkaita muistoja, että niihin voisi melkein tukehtua. En tiedä teistä, mutta minä en unohda niin helposti sitä kaikkea minkä koimme yhdessä näiden vuosien ja kuukausien aikana. Minä olen niitä, jotka eivät unohda mitään rakasta ja tärkeää kovinkaan helposti. Kannan niitä muistoja ikuisesti mukana, vaikka ne olisivat kuinka painavia tahansa.
Kesä
Eikä mitään tekemistä
Kaupunki nöyränä sylissä
Sormissa tuoksuu tupakka
Sun nauru on vieras ja ihana
Kato mua kun mä villinä värisen
Enkä surua pelkää kun tunne en
Oo miten suloinen kesä
Kun se loppuu, jää vain pimeä
Katson kohti ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut suuren osan elämääni. En ole tuntenut teitä kaikkia yhtä kauan, mutta silti teillä kaikilla on yhtä suuri ja tärkeä merkitys yhden ihmisen elämässä. Rutistaessani tuhruista t-paitaa tunnen sen sivussa reiän, joka suurenee tutkiessani sitä tarkemmin. Paidan sauma on hitaasti purkaantumassa. Pystyykö joku vielä korjaamaan sen?