Hiuksissa hiekkaa
Author: Willy
Fandom: Harry Potter
Genre: Angst, slash
Pairing: Sirius/Remus
Rating: PG
Summary: Siriuksen kuolemasta on muutama vuosi ja Remus angstaa.
Disclaimer: Hahmot palvomani J.K. Rowlingin, joita nyt julmasti olen käyttänyt omiin tarkoituksiini.
A/N: Ihka ensimmäinen slashini ja omasta mielestäni kaameaa kuraa. Sanat Maija Vilkkumaan kappaleesta Hiukissa hiekkaa.
Surkean näköinen mies käveli yksin pitkin syksyistä katua. Miehen ruskeat hiukset olivat sotkussa ja niiden ennen niin lempeän häikäisevä kiilto oli kadonnut jonnekin. Samoin kuin aiemmin miehen silmissä oli ollut aavistus kultaa, joka oli tuntunut auringonvalossa aina tavallistakin kirkkaammalta. Nyt tuo kulta oli kadonnut ja sen tilalle oli tullut synkkä, syvästä surusta kielivä varjo. Remus Lupin kohotti katseensa maasta kohti taivasta, joka ennusti sadetta. Sirius oli pitänyt sateesta, hän oli sanonut että se huuhtoi mukanaan kaikki kurjat ja surulliset asiat. Remus ei kuitenkaan uskonut, että edes maailman rankin kaatosade saisi hänen suruaan katoamaan. Surua, joka oli syntynyt siitä kun hänelle rakkain asia tässä maailmassa vietiin pois häneltä. Vaikka Siriuksen kuolemasta olikin kulunut jo vuosia, muisto miehestä oli yhä raastava ja kipeä ja sai yhä Remuksen tuntemaan surullista tyhjyyttä. Tuuli puhalsi niin kovasti, että Remus alkoi väristä ja kyyneleet alkoivat tanssia hänen silmissään. Joskin kyynelten virta tuntui luonnottoman voimakkaalta, jos se oli johtunut pelkästä tuulen painostuksesta. Vähän matkan päästä kuului aaltojen hiljainen pauhu, masentunut mies oli aivan lähellä rannikkoa. Aivan liian lähellä sitä rantaa, joka toi hänelle mieleen liika muistoja. Muistoja siitä kaukaisesta kesästä, kun Sirius oli vielä hänen luonaan. Ennen, kun James ja Lily kuolivat ja Sirius joutui syyttömänä Azkabaniin. Remus puristi kätensä nyrkkiin ja kynnen upposivat hänen kämmeniinsä. Ruskeahiuksisen miehen jalat tuntuivat elävän omaa elämäänsä, sillä ne lähtivät johdattamaan omistajaansa rantaa kohti. Juuri sinne, minne hän olisi kaikesta vähinten sillä hetkellä halunnut mennä. Vaikka jokin Remuksen sisällä tuntui kutsuvat häntä sinne.
Mitä jos sinut näkisin
hymyilisitkö vain väkisin
vai ihanasti niin kuin silloin
vai tuntisitko ees
Remus pysähtyi ja tuntui kuin hän olisi herännyt horroksesta. Hänen kenkiensä alla levisi hyistä tuhkanharmaata hiekkaa, joka oli vain pari kuukautta aikaisemmin ollut vielä lämpöistä ja kullanruskeaa. Aallot vyöryivät rantaan valtavina vesimuureina, kunnes maan kohdatessaan ne rikkoutuivat. Vesi oli harmaata ja hyisen näköistä ja myös horisontti sen takana oli kylmän ja lohduttoman harmaan verhoama. Remus värähti, tuolla samalla rannalla hän ja Sirius olivat viettäneet monia aurinkoisia kesäpäiviä silloin, kun maailma oli vielä kaunis ja täynnä odotusta ja onnea. Äkkiä Remus havahtui ajatuksistaan ja hänen päänsä kääntyi automaattisesti katsomaan oikealle puolelleen. Siellä, aivan rantaveden tuntumassa, seisoi avojaloin mies. Mies, jonka silmät olivat tummat kuin yötaivas ja jonka pitkillä, mustilla hiuksilla tuuli leikitteli. Hiussuortuvat valuivat tummien silmien verhoksi ja liehuivat villeinä ja vapaina. Remus tiesi vain yhden olennon tässä julmassa maailmassa, joka saattoi olla niin villi ja vapaa viimeistä hiusjuurtaan myöten huolimatta siitä, että hän oli kuulunut maailman etsityimpien velhojen kärkikastiin.
”Sirius?” Remus kuiskasi äänellä, jota hän tuskin tunnisti omakseen. Mustahiuksisen miehen kasvoille levisi tulkitsematon hymy. Oliko se väkinäinen vai se sama, jonka katselemista Remus oli jo monen vuoden ajan rakastanut?
Se kesä kuohui ja kolisi
kuin maailman viimeinen olisi
päivä poltti asvalttiin reiän
mä hukuin katseesees
Remus sulki silmänsä. Hänen sieraimensa tulvahtivat täyteen tuoksuja, joiden muisto oli katkeran suloinen. Hän haistoi meren, hiekan ja Siriuksen, joka oli painautunut häntä vasten halaten häntä lujasti, mutta hellästi ja silitellen varovasti hänen ruskeita hiussuortuviaan. Remus vaipui muistoihinsa, muistellen sitä kesää useita vuosia sitten joka oli ollut täynnä onnea ja tuonut Remuksen elämään jotain uutta ja ihmeellistä. Aurinko paistoi sinä Remuksen elämän onnellisimpana päivänä tavallistakin ankarammin ja ranta oli ollut tupaten täynnä iltaan asti. Kun lopulta rannalla ei ollut enää muita kuin koditon vanhuudenhöperö jästi, Sirius ja Remus kävelivät kahdestaan rannalle, ilman Peteriä ja Jamesia. Jamesilla oli tapaaminen Lilyn kanssa ja Peter oli vain mystisesti kadonnut. Sirius johdatti Remuksen vanhan ja rappeutunen katoksen alle, jonne he jäivät katselemaan kun aurinko laskeutui peilityyneen mereen. Remus muisti miten oli tuijottanut Siriuksen uskomattoman tummia silmiä, joiden tarkka katse oli keskittynyt siihen mitä horisontissa tapahtui. Kaikki muu tuntui pieneltä ja vaisulta Siriuksen silmien rinnalla, joiden tummiin syövereihin oli yhtä suuri riski hukkua kuin mereen. Ehkä suurempikin.
Sinä yönä rannalla vihdoinkin
ihan varovasti sun kättäsi kosketin
aika liikkui hitaammin ja sä hengähdit hiljaa
sinne alle sotkuisen katoksen
kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien
me valvottiin palellen, mul oli hiuksissa hiekkaa
Remus oli niin keskittynyt Siriuksen laittoman komeiden piirteiden tuijottamiseen, ettei edes huomannut miten hänen oma kätensä lähestyi hitaasti ja varovaisesti Siriuksen kättä, kunnes hän lopulta tunsi toisen käden silkkisen ihon omaansa vasten. Kosketus kieli kaikkea muuta kuin viatonta ystävyyttä ja ajan kulku hidastui. Sirius hengähti yllättyneenä ystävänsä äkillisestä kosketuksesta, henkäys oli niin hiljainen että Remus vain nipin napin kuuli sen. Sen jälkeen vallitsi pitkään särkymätön hiljaisuus. Remus ei osannut tehdä mitään, ainoastaan hänen kätensä vetäytyi ehkä millin pari kauemmas Siriuksen kädestä. Muuten Remus vain tuijotti ja odotti miten Sirius reagoisi. Tuskinpa ainakaan sillä tavalla, millä Remus olisi halunnut. Kyynelet alkoivat pyrkiä vaalean pojan silmiin, hänen ajatellessa mitä saattaisi tapahtua, tietämättä mikä tuntuisi kaikista pahimmalta. Katsoisiko Sirius häntä surullisesti ja selittäisi, ettei tuntenut häntä kohtaan muuta kuin ystävyyttä? Vai lähtisikö Sirius mitään sanomatta pois? Vai alkaisiko hän huutaa? Vai löisikö Sirius Remusta? Remuksesta tuntui, että viimeisin ajatus olisi kaikkein parhaiten siedettävissä.
”Mitä se… Minä… Mitä tuo tarkoitti?” Sirius sopersi rikkoen painostavan hiljaisuuden ja vangiten Remuksen katseen omallaan. Remus tärisi, enää ei auttanut perääntyä. Oli vain oltava rohkea.
”Sirius, olenko koskaan tullut sanoneeksi kuinka paljon sinua rakastan?” Remus kuiskasi.
”Et, kuinka paljon?” Sirius kysyi ilkikurisesti hymyillen.
”Liikaa. Liian paljon, että sitä voisi sanoin kertoa”, Remus vastasi ja katseli aristellen Siriusta. Tummahiuksinen poika painautui lähemmäs ruskeahiuksista ja suuteli tätä varovaisesti, hellästi ja tehden varovasti tuttavuutta tuon uuden asian kanssa, joka oli niin ihana että molempien vatsassa pehmeästi lepatelleet perhoset sekosivat ja alkoivat törmäillä toisiinsa ja mahalaukun seinämiin. Remus maistoi Siriuksen huulilla hiekan, suolaveden, lakritsan ja jotain täysin uutta ja erikoista, joka teki tunteesta niin epätodellisen.
”Minäkin rakastan sinua, mutta en liikaa. Sinua ei voi rakastaa liikaa, Kuutamo”, Sirius kuiskasi ja veti Remuksen uuteen, hieman rohkeampaan suudelmaan joka sai perhoset sekoamaan entisestään. He viettivät koko yön tuon sotkuisen rantakatoksen alla valvoen ja puhuen kaikesta siitä mikä olisi pitänyt kertoa jo kauan sitten. Yön edetessä pidemmälle alkoi kylmä tuuli riepotella kaksikkoa ja pienet vilun väreet kulkivat heidän lävitseen, mutta kumpikaan ei jaksanut välittää niistä vaan he suojautuivat kylmältä kietoutuen toistensa lämpöön. Sirius lojui maassa nojaten katoksen sisäseinään, vetäen Remuksen hennon ja pehmeä ruumiin syliinsä ja silitellen tämän hiussuortuvia, jotka kimmelsivät katoksenrajassa olevasta raosta esiin purkautuvat kuunvalon kajossa. Oltuaan siinä jonkin aikaa tietoisina ainoastaan toisistaan, Sirus äkkiä naurahti ja sanoi pehmeästi:
”Sinun hiuksissasi on hiekkaa.”
Remus naurahti pienesti ja toivoi, ettei tuo hetki päättyisi ikinä. Aivan liian pian kesä kuitenkin lähti pois ja sen tilalle tuli syksyn pimeys.
En tiennyt että niin kävisi
päivät vain äkkiä hävisi
en tiennyt että niin pelästyisin
kun ranta suljettiin
Remus räväytti silmänsä auki ja havahtui takaisin nykyhetkeen. Siriuksen hahmo ei enää katsellut häntä vaan oli kadonnut jälkeäkään jättämättä. Kaikki ne onnelliset, taakse jäänet päivät tuntuivat hävinneet ja Remus pystyi hädin tuskin muistamaan niitä. Remus katseli ympärilleen sillä surullisella rannalla, heti Siriuksen lähdettyä kohti seuraavaa maailmaa hän oli kävellyt sille rannalle mistä kaikki oli alkanut ja jolla hän nytkin seisoi. Silloin rantaa ympäröivät ristikkoportit oli suljettu valtaisalla munalukolla ja Remus oli pelästynyt kuollakseen. Ei siksi ettei hän voinut päästä rannalle, hänhän olisi saanut parilla sauvan heilautuksella munalukon rikottua. Syy oli se, että rannan sulkeminen oli tuntunut myös päättävän sen kaiken mitä Remuksella ja Siriuksella oli ollut. Ranta oli ollut heidän yhteinen turvapaikkansa, jossa he olivat viettäneet useita hetkiä kahdestaan paeten maailman julmuutta. Kun portti oli lukittu, Remus tunsi että Sirius oli todellakin lähtenyt ja jättänyt hänet yksin tähän pimeyden varjostamaan maailmaan.
Katoksen maali jo rapisi
mä kesähameessa vapisin
tuuli paiskoi varoitusaitaa
tiellä kaupunkiin
Remus asteli eteenpäin, harmaan hiekan kahistessa hänen kenkiensä alla ja etsiessä sisäänkäyntiä hänen kenkiinsä, jotta pääsisi härnäämään Remusta läsnäolollaan. Remus pysähtyi ja katseli sitä samaa katosta, jonka alla hän ja Sirius olivat tunnustaneet toisille tunteensa ja viettäneet monia muitakin ikimuistoisia hetkiä. Katos näytti vieläkin sotkuisemmalta kuin silloin vuosia sitten. Kukaan ei ollut ilmeisesti vaivautunut maalaamaan tuon katoksen pintaa uudelleen, sillä sen pinnalla oleva punaruskean maali lohkeili ja sitä oli varissut jo pois suuria määriä. Remus vapisi tuijottaessaan tuota näkyä, joka sai hänet jostain käsittämättömästä syystä entistäkin surullisemmaksi. Ranta oli niin hiljainen, että Remuksen korviin kantautui vaimeita ääniä, joita tuuli sai aikaan puskiessaan vasten milloin mitäkin rannan ulkopuolella. Remus huokaisi raskaasti ja vajosi maahan. Hänellä oli kylmä, ei vain ulkoisesti vaan myös sisäisesti. Siriuksen mukana hänen elämästään oli lohjennut valtava palanen ja se oli jättänyt pysyvän kolon hänen sydämeensä. Ainoastaan Sirius voisi täyttää tuon kolon pitäen Remusta vielä sylissään, vannoen ikuista rakkautta samalla suudellen häntä hellästi ja silitellen hänen hiuksiaan.
Tuli vakava syksy ja toinenkin
minä väsyin hieman ja paljon unohdin
sen muistin mä kuitenkin miten sä hengähdit hiljaa
sinne alle sotkuisen katoksen
kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien
me valvottiin palellen, mul oli hiuksissa hiekkaa
Remus katseli harmaata hiekkaa ja siihen alkoi ilmestyä tummia pisteitä, Remuksen surun kyyneleiden pudotessa hiekalle. Hänen jokainen aistinsa aisti ympärillä olevan syksyn, aurinkoiset ja rakkaat kesäpäivät lähteneet pois varoittamatta etukäteen. Remus tunsi itsensä väsyneeksi ja surulliseksi siitä, että oli voinut unohtaa muutamaksi vuodeksi kaiken sen minkä oli Siriuksen kanssa kokenut. Mutta koko tuon ajan oli hänen mielessään pyörinyt muisto hiljaisesta hengähdyksestä. Jotenkin Remus oli vain tiennyt, että hengähdys oli lähtöisin Siriuksen kosteilta huulilta, mutta hän ei ollut pystynyt viime vuosina muistamaan, milloin oli kuullut Siriuksen hengähtävän sillä tavalla. Nyt vihdoinkin Remus muisti tuon kaiken, sen yön, miten hän oli huomaamattaan koskettanut Siriuksen silkkistä kättä, Siriuksen hiljaisen hengähdyksen, miten hän ja Sirius olivat avautuneet tunteistaan ja miten he olivat valvoneet sylikkäin koko yön. Samassa Remus tunsi päännahkansa kutisevan ja nosti kätensä rapsuttaakseen hiuksiaan ja päänahkaansa. Kun hän laski kätensä taas alas, siihen oli tarttunut pienen pieniä hiekanmuruja, jotka olivat päinvastoin kuin Remuksen alla oleva kylmä harmaa hiekka kultaisia ja lämpimiä.
Sinä yönä rannalla vihdoinkin
ihan varovasti sun kättäsi kosketin
aika liikkui hitaammin ja sä hengähdit hiljaa
sinne alle sotkuisen katoksen
kesä tuli niin äkkii ja häipyi hiipien
me valvottiin palellen, mul oli hiuksissa hiekkaa
Ruskeahiuksinen mies nousi ylös hiekkaisesta maasta ja lähti kävelemään poispäin. Mies kääntyi vielä kerran katsomaan sotkuista katosta, jonka pinnalta maali lohkeili ja joka toi mieleen paljon rakkaita muistoja.
”Hyvästi, Sirius, valoni. Vaikket ole enää kanssani kohtamaassa huomista, niin minä olen rohkea sinun takiasi. Minä rakastan sinua ja tulen myös aina rakastamaan”, mies kuiskasi ja jatkoi matkaansa poispäin. Varjo miehen silmistä ei ollut vielä lähtenyt kokonaan, mutta sitä vastaan puski aavistus kultaa.