End Of The World
Author: Willy
Genre: Angst, mystery
Rating: PG
Summary: Maailmanloppu tuli.
Disclaimer: Miiinä!
A/N: Joskus aikaa sitten kirjoitin tämmöisen oudot pätkän kun tuli sairaalloinen tarve kirjoittaa maailmanloppu.
Ihmisen viha, itsekkyys ja ahneus ajavat maailman harmoniaa kohti kuilun reunaa. Kukaan ei kuitenkaan tunnu huomaavan, että me menemme lähemmäs reunaa maailmamme mukana. Kun katsoo varovasti reunan yli, näkee vain päättymätöntä mustuutta. Eikä se vain näytä päättymättömältä, se on päättymätön. Sen vain tietää kun sen näkee, sen tuntee jokaisella aistillaan samalla kun sen mustan merkitys selviää vähitellen. Ja kun sen merkityksen on lopulta täysin ymmärtänyt, on jo liian myöhäistä. Se musta tahtoo ottaa maailman leukoihinsa ja murskata sen niin, että kuuluu vain ihmisten huutoa joka jää hetkeksi kaikumaan siihen mustuuteen kunnes ei ole enää mitään ääniä.
Aurinko on saanut vielä kerran mahdollisuuden nousta taivaalle, mutta se ei ole enää se kultainen pyöreä pallo kuin vuosia sitten. Se on syvän verenpunainen ja se korventaa tämän maailman tuhkaksi, kaiken elolliset kunnes jäljellä on vain kalseita haamuja jotka odottavan viimeistä tuomiotaan ja näkevänsä kuilun reunalta nähtävissä olevan pimeyden, jonka jälkeen ei ole enää mitään. Ja vaikka aurinko on taivaalla, se taustalla ei ole sitä sineä niin kuin silloin, kun maailma oli vielä nuori. Sen taustalla näkyy sitä mustaa, mikä lähestyy meitä jokaisen radikaalin tekomme myötä. Emme kuitenkaan voi enää korjata tehtyä pahaa, ei niin vähäpätöisellä asialla kuin ihmiskunnalla ole voimaa työntää sitä pimeyttä kauemmas. Ei se meidän tahdostamme piittaa, se tahtoo vain hävittää meidän ja polttaa kuoleman liekeillään tuhkaksi jolloin meistäkin tulee ikuisesti osa sitä mustuutta. Sen jälkeen meiltä kuitenkin katoaa oma tahto ja kyky tehdä päätöksiä, meistä tulee osa sitä pimeyttä joka päättää milloin on aika tuhota taas elollinen maailma. Sitä pimeys tahtoo, tuhota ja rastaa kaiken elollisen irti maasta kun kansa käy liian omahyväiseksi. Eikä meistä kellään ole siihen mitään sanomista.
Jokainen meistä luhistuu ennen pitkään kiviseen maahan, kun pimenevä maailma käy kullekin liian raskaaksi. Vuodamme verta kylmille kallioille, joka tuntee mielihyvää veremme muodostaessa haurasta kuviota sen pintaan. Kaikkialla vallitsee vain syvä hiljaisuus, maailman tehdessä kuolemaa. Kaikki on katoamassa maailmastamme ja aistimme ovat lakanneet toimimasta jo kauan sitten. Olemme unohtaneet miltä tuoksui kesäinen kukkapelto silloin, kun aurinko oli vielä hyvä ja kirkas. Emme muista toistemme naurua, emme edes omaamme kun emme sitä pysty enää käyttämäänkään. Vain yhtäaikainen tukala kylmyys ja kuumuus tuntuu ympärillä – kuumuus yllä korventavasta auringosta ja kylmyys alla olevasta jäätyneestä, murenevasta kivestä. Jotenkin pystymme vielä erottamaan tuhoa kohti valuvan kotiplaneettamme, joka on yhtä raunioiden viidakkoa ja joka on punaisena kimmeltävän veren kyllästämä. Kukaan ei enää nouse ylös maailmasta, vaikka jotkut tietävät olevansa vielä elossa. Miksi? Mitä tapahtuisi jos joku nousisi ylös? Murenisiko kallio altamme kuin tuhansia vuosia vanha pergamentti? Katoaisivatko viimeisetkin merkit elollisesta maailmasta sen mukana? Ja tulisiko sitten suuri tuuli, joka veisi tämän maailman sirpaleet mukanaan pois? Ja pimeys vain nauttii tästä kaikesta.
Kylmyys pistelee joka puolelta vasten heikentyvää vartaloa kuin maailman kylmäteräisin puukko ja kallio kietoutuu yhä tiiviimmin punaiseen veriharsoon. Veri peittää vähitellen kaiken sen vähän, jota pystymme vielä erottamaan maailmasta jossa elimme. Hitaasti se kaikki muuttuu punaiseksi. Siihen punaiseen sävyyn sekoittuvan elämämme jokainen taival, jokainen hetki joka on nyt kaukana ja ihmiskäden tavoittamattomissa. Miksi me ajoimme itsemme tänne, maailman laidalle jossa on vain voimakas myötätuuli työntämässä meitä yhä vain lähemmäs viimeistä hetkeämme. Siinä viimeisistä hengenvedoista taistellessamme elämämme rakkaimmat hetket kelautuvat silmiemme ohi kuin elokuva. Mutta mitä tapahtuu, kun muistot loppuvat? Onko silloin kaikki muukin ohi? Jäisikö se pistelevä kylmyys ja korventava kuumuus ihollemme vai pääsisimmekö edes siitä kivusta eroon? Näkisimmekö maailman laidalle ne, joita emme enää koskaan odottaneet näkevämme? Vastaukset näihin kysymyksiin ovat lähellä, mutta mitä se hyödyttää kun emme kuitenkaan ehdi nauttia vastauksista kuin maailman lyhimmän hetken ennen kun se kaikki katoaa.
Jotkut meistä ovat yrittäneet kovasti taistella tätä hetkeä vastaan, mutta nyt näemme sen kaiken hyödyttömäksi. Olemme tässä valmiina kohtaamaan hetken, jolloin kaikki loppuu. Sillä ei ole enää mitään väliä mitä olemme elämässämme tehneet, maailma päättyy kuitenkin tässä ja nyt. Kadotamme kaiken mitä meillä on koskaan ollut, vaikkei silläkään ole enää väliä. Pimeys syö sen kaiken sisäänsä ja kääntää sitten katseensa meihin, valmiina tuhoamaan. Tätähän se on odottanut. Uskallamme nostaa päätämme verisestä maasta ja näemme auringon hajoavan lieskoiksi, jotka sammuvat meidän mukanamme. Pimeys riistää jokaiselta elossa olevalta sydäntä rinnassa ja pimeydessä kuuluu kirkumista, joka alkaa vähitellen hiipua vaikkei kukaan tiennyt lakanneensa huutamasta. Pimeys kietoutuu maailmamme valoa sykkivän sydämen ympärille ja peittää sen kokonaan alleen jolloin viimeisimmätkin valonlähteet sammuvat kuin loppuun palava öljylamppu. Maailma on lopultakin muuttunut pimeäksi ja hetkeksi jokaiseen meistä virtaa suunnaton kauhu ja tahtoisimme kirkua sen suumme kautta ulos, mutta kenenkään huulilta ei lähde enää ääntäkään. Enää on jäljellä vain päättymätön pimeys, joka muistuttaa maailmankaikkeuden ympärille levitettyä valtavaa mustaa samettikangasta.