Aamut ovat harmaita ilman sinua
Author: Willy
Fandom: Lord Of The Rings
Genre: Angst, deathfic, slash (tulkinnan varainen?)
Pairing: Merri/Pippin
Rating: PG
Summary: Sitten hän ja thain Peregrin ratsastivat Gondoriin ja viettivät vähäiset jäljellä olevat elinvuotensa tuossa valtakunnassa kunnes he kuolivat ja heidät laskettiin Rath Díneniin Gondorin suurmiesten joukkoon.
Disclaimer: Hahmot ovat Tolkienin, minä nyt vain vähän leikin...
A/N: Merrin ja Pippinin kuolemasta ei kerrota sen enempää, että he kuolivat joskus vuoden 1484 jälkeen Gondorissa. Annoin sitten itselleni kunnian päättää, että Merri kuolee hieman ennen Pippiniä ja siitä syntyi tämä. Lukijoiden päätettävissä on se onko lopputulos hyvä vai huono. Tästä piti tulla vieläkin angstisempi, mutta lässytykseksi se sitten läsähti.
Taivaalla täytenä hehkuva kuu kajasti sisään suurista ikkunoista ja loi seinille valonkajoa, joita vasten varjot tanssivat kokoontuessaan yön pimeinä hetkinä. Ikkunoiden valot olivat sammuneet ja ne erottuivat yössä vain etäisinä, pimeinä aukkoina joiden takana nukkui ihmisiä vaipuneina arvoituksellisiin uniin jotka ihmismielessä syntyivät. Lempeä tuuli värisytti puita, joiden lehdet kahisivat yhteen kuin kertoen tarinaa ajoista kauan sitten jolloin puut olivat vielä nuoria taimia.
Peregrin Tuk katseli alapuolellaan avautuvaa kaupunkia avoimesta ikkunasta ja antoi yötuulen puskea vasten kasvojaan, joille vuodet olivat muovanneet vähitellen vanhenemisen merkkejä. Siltikään Pippin ei tuntenut itseään vielä väsyneeksi, hänellä oli edessään vielä aikaa. Oliko aikaa sitten päiviä vaiko vuosia, sitä Pippin ei osannut sanoa.
Pippin käänsi katseensa pois ikkunasta ja katsoi sängyssään makaavaa Meriadoc Rankkibukia, joka näytti harhailevan jossain unen ja valveen suloisilla välimailla silmät lähes kiinni painettuina. Toisin kuin Pippin, Merri alkoi jo tuntea olonsa vanhuuden väsyttämäksi ja nuorempi hobitti pelkäsi jo valmiiksi sitä aamua, jolloin vanhempi ei enää avaisi silmiään ja toivottaisi hyvää huomenta. He olivat olleet ystäviä niin kauan kuin Pippin saattoi muistaa ja edessä odottava aika ilman Merriä tuntui synkältä ja yksinäiseltä.
”Onko sinulla kylmä? Haluatko että suljen ikkunan?” Pippin kysyi. Merri avasi silmänsä apposen auki ja antoi niiden unisen katseen harhailla toiseen hobittiin, jolle ne soivat lämpimän tuikkivan katseen. Tuo katse oli niissä ollut aina, eikä se ollut vanhuudenkaan mukana kulunut pois.
”Ei… Haluan kuunnella tuulta, se tuntuu kertovan minulle kaukaisista ajoista, unohdetuista päivistä. Ajasta, jolloin maailma oli vielä niin kovin erilainen”, Merri vastasi ja kohosi sängyllään sen verran pystyyn, että saattoi nähdä ikkunan kehystämät tähdet.
Merrin istumaan nouseminen näytti vaivalloisesta ja se ketteryys, joka oli ollut tälle ominaista vuosia sitten oli kadonnut. Pippin katsoi surullisena ystäväänsä ja hypisteli paitansa helmaa hajamielisesti. He olivat nähneet ja kokeneet niin paljon yhdessä ja olivat toisilleen kaikki kaikessa eivätkä koskaan olleet olleet kovinkaan pitkään erossa toisistaan. Pippin oli kerran aikaisemmin saanut pelätä Merrin kuolevan, vuosia sitten Sormuksen Sodan aikoihin löydettyään toisen yksin haavoittuneena taistelukentältä. Pippinistä oli tuntunut kuin hän olisi ollut yksin maailman pimeissä verkoissa ja hänen sisällään oli paisunut valtava ahdistus, joka oli painanut hänen sydäntään kivuliaasti kasaan. Jokainen hetki oli tuntunut yhdeltä piinavalta ikuisuudelta Pippinin pelätessä, että hänen paras ystävänsä kuolisi hänen käsiinsä. Se oli ollut kamalin tunne hänen elämässään ja nyt se taas heräili hänen sisällään katkerana ja voimakkaana, valmiina musertamaan hänet.
”Pip?”
Pippin räpytteli sekavana silmiään havahtuessaan Merrin kutsuvaan ääneen. Vanhempi hobitti katsoi serkkuaan kysyvästi ja Pippin tajusi vasta nyt kyyneleiden juoksevan pitkin poskiaan, jättäen jälkeensä kuun kapeassa valossa säihkyvän vanan.
”Onko kaikki hyvin?” vanhempi hobitti kysyi ja nuorempi pudisti päätään tavalla, josta ei oikein pystynyt päättelemään mitään tämän todellisista tunteista.
Pippin tunsi olonsa ahdistuneeksi ja syylliseksi, koska vaivasi jo valmiiksi väsynyttä ystäväänsä vielä omillakin tunteillaan. Nuorempi hobitti ei vain jaksanut enää taistella vastaan tunnetta, jonka synnytti kylmä tietoisuus siitä että kaikki kaunis kävi läpi viimeisiä sivujaan. Hänen ja Merrin yhteinen tie, yhteinen tarina, oli lähestymässä loppuaan ja sen aikaan saama murhe oli niin suuri, ettei Pippin jaksanut kantaa sitä. Kyynelet vierivät pieninä putouksina pitkin Pippinin kasvoja eikä tämä saanut kyyneliä tyrehtymään edes muistoilla, joissa he kaksi olivat vielä nuoria ja reippaita hobitteja jotka eivät kaihtaneet minkäänlaisia vaaroja tai ongelmia. Päinvastoin, nämä muistot hänestä ja Merristä vain kasvattivat surua.
”Pip, tule tänne”, Merri sanoi ja taputti puhtaanvalkeaa lakanaa, joka verhosi hänen sänkynsä laitaa. Pippin siirtyi pois ikkunan luota toisen sängyn luo ja istui sille hieman varautuneena, yhä paitansa helmaa hipelöiden.
”Onko kaikki hyvin?” Merri kysyi uudelleen ja laski kätensä serkkunsa kädelle. Pippinin kurkkuun oli noussut pala, joka esti häntä puhumasta ja vei aikansa ennen kun hän sai sanat suustaan. Koko ajan jonka nuorempi haeskeli oikeita sanoja, vanhempi odotti kärsivällisesti silitellen peukalollaan nuoremman kämmenselkää.
”Minä pelkään, Merri. Pelkään päivää, jona en saa enää nauraa, puhua ja pitää hauskaa kanssasi. Minä olen sekaisin, tuntuu kuin kävelisin silmät sidottuina vuorilla, joilta on jyrkkä pudotus tyhjyyteen”, Pippin sai lopulta sanottua ja oli ehkä vielä jatkanutkin, ellei olisi alkanut itkeä taas hillittömästi.
”Valitettavasti minulle ei ole oikeita sanoja sinua lohduttamaan, Pippin. Sillä olet oikeassa, se päivä jonka jälkeen sinun on jatkettava ilman minua on käsillä. Älä vihaa minua kun sanon tämän, mutta minusta tuntuu että se odottaa sinua jo huomisessa”, Merri sai sanottua tärisevällä äänellään ja puristi nyt lujemmin serkkunsa kättä.
Niitä sanoja seurasi hiljaisuus, joka ei ollut vaivaantunut tai surullinen, mutta kuitenkin niitä molempia.
”Älä ole surullinen, Pip. Se ei sovi sinulle, sinun kuuluu olla iloinen”.
”Miksi en olisi surullinen? Sinun ansiostasi minä pystyin koskaan olemaan iloinen ja nyt kun sinä puhut noin ei tunne enää onnea eikä minulla ole voimaa herättää sitä väkisin”.
Merri ei sanonut mitään, hän ei voinut vaatia serkkuaan olemaan onnellinen jos tämä ei pystyisi siihen. Vaikka vanhempi hobitti toivoi nuoremman olevan onnellinen vielä hänen pois menonsa jälkeenkin pääasia oli, että Pippin oli ennen kaikkea rehellinen itselleen eikä kätkenyt todellisia tunteitaan sydämeensä.
Nuorempi hobitti irrotti varovasti vanhemman käden omastaan, nousi ylös toisen sängyltä ja kääntyi sitten vielä laskeakseen kätensä vanhan ystävänsä olalle.
”Älä huolehdi minun tunteistani, sinun täytyy nyt vain keskittyä omaan vointiisi”, Pippin sanoi ja oli jo lähdössä, kun Merri tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Pippin pysähtyi, muttei saanut itseään kääntymään kohdatakseen toisen väsyneen katseen.
”Pippin, vanha kaveri, sinun ei tarvitse sanoa tai tehdä mitään. Istu vaikka vain paikallasi, mutta älä lähde vielä”, Merri pyysi käheällä äänellä, jota tuskin kuuli. Toinen seisoi hetken paikallaan miettien ankarasti, kunnes istui takaisin alas. Hän ei voinut paeta nyt, hänen oli pysyttävä Merrin tukena nyt kun tämä sitä todella tarvitsi. Se saattoi olla viimeinen yhteinen hetki toisen kanssa, eikä Pippin saanut haaskata sitä pelkonsa takia. Hieman rohkaistuneena Pippin kohotti katseensa serkkunsa kyyneleisiin silmiin ja tiesi, etteivät hänen ovat silmänsä olleet sen kuivemmat.
Merri hymyili surullisesti ja siirsi taas katseensa ikkunaan, josta leuto tuuli puhalsi yhä sisään. Tuulen kosketus tuntui hentona vanhan hobitin kasvoilla ja sen pehmeä puhallus sai tämän värähtämään. Se saattoi todella olla viimeinen kerta, kun hän sai nauttia kasvoillaan tuulen puhalluksesta ja kuunnella miten se helisytti ikkunalasia. Se toi mukanaan muistoja Konnusta ja kaikista siellä vietetyistä kauniista kesistä, mutta myös niistä synkistä kuukausista Sormuksen Sodan aikoihin. Synkistä päivistä huolimatta Merri ei olisi vaihtanut niitäkään pois mistään hinnasta, sillä niinä kuukausina hän oli ymmärtänyt selvemmin kuin koskaan aikaisemmin miten onnekas hän oli omistaessaan ystäviä, jotka todella välittivät hänestä. Miten onnekas hän oli, kun hänellä oli joku sellainen kuin Pippin. Merrin mieleen lipui kuvia niistä päivistä, kuvia jotka elävämpiä kuin moniin vuosiin…
”Merri?”
Merri hätkähti kuullessaan Pippinin äänen ja tuntiessaan tämän lämpimän käden puristuksen omassaan. Vanhempi hobitti oli huomaamattaan melkein nukahtanut ja se sai hänen sisällään aikaan tunteen kuin sinne olisi kaadettu jäätä. Merri ei huolehtinut omasta puolestaan, mutta se että hänen tulisi pian jättää Pippin yksin sai hänen mielensä järkkymään. Merri veti syvään henkeä, samalla kun vastasi Pippin käden lempeään puristukseen omallaan.
”Pippin, pärjäätkö sinä varmasti?” Merri kysyi päättäen pitkän hiljaisuuden heidän välillään. Toinen katsoi häntä hämmästyneenä ja silmät suurina.
”Merri rakas, enkö jo sanonut ettei sinun tarvitse huolehtia minusta?” nuorempi sanoi ja silitti vapaalla kädellään vanhemman poskea. Merrin silmäluomet pysyivät tuskin enää auki ja tämän hengitys oli käymässä hiljaiseksi. Pippin joutui puremaan huultaan, ettei olisi alkanut taas itkeä. Pippin harkitsi hetken, ennen kun uskalsi laskeutua makuulleen ystävänsä viereen. Nuorempi hobitti antoi kätensä silittää varovasti toisen kiharapilveä, painaen mieleensä tarkasti sen miltä ne tuntuivat hänen sormiaan vasten ja miltä ne tuoksuivat.
Merri tuijotti serkkuaan niin kiinteästi, että Pippin alkoi tuntea olonsa hieman kiusaantuneeksi.
”Mitä sinä katsot?” hän kuiskasi toisen korvaan.
”Yritän painaa sinut tarkasti mieleeni, etten unohda sinua edes ikuisessa unessa”, Merri kuiskasi takaisin. Pippin vastasi hymähdyksellä ja jatkoi toisen hiusten silittelyä.
”Pip, ethän ole minulle vihainen mistään? Enkä tarkoita vain tätä hetkeä, vaan koko elämää. Tai onko jotain muuta, jonka haluaisit vielä kertoa minulle?” vanhempi hobitti rikkoi jälleen syntyneen hiljaisuuden. Pippin käden liike pysähtyi toisen vaaleanruskeisiin, viime vuosina hieman hopeanharmaiksi muuttuneisiin hiuksiin. Pippin kieputti toisen hiuskiehkuraa sormensa ympärille ja mietti, miten olisi asiansa sanonut.
”Merri, minä en ikinä voisi olla sinulle vihainen mistään”, nuorempi hobitti kuiskasi lopulta, vaikka hänestä tuntui että jotain oli jäänyt sanomatta, mutta hän ei saanut millään päähänsä mikä.
”Pip…”
Pippin painoi sormensa Merrin huulille vaientaakseen tämän.
”Sanon tämän vielä kerran, minulla on kaikki hyvin eikä sinun tarvitse huolehtia. Minulla on takanani monet ihmeelliset vuodet jotka sinä valaisit pelkällä olemassa olollasi. Minä en koskaan kadota muistoa niistä vuosista ja kannan sitä mukanani niin kauan, kunnes tapaamme taas”, Pippin sanoi.
Merri naurahti itkunsekaisella äänellä.
”Sinua ei näe joka päivä toinen tunteellisena, Pip”.
”Tällaisena yönä sitä tekee väkisin asioita, jotka eivät ole ihan jokapäiväisiä”.
Vanhempi hobitti hymyili taas, mutta se vaihtui nopeasti makeaan haukotukseen.
”Taidan ummistaa silmäni, ihan vain hetkeksi”, Merri sanoi ja katsoi rakasta ystäväänsä vielä kerran syvälle silmiin. Merrin silmien katse kertoi totuuden ja Pippin ymmärsi, että toisen sanoista huolimatta Merrin silmät sulkeutuisivat paljon pidemmäksi ajaksi kuin vain hetkeksi. Pippinin sisällä tuntui ammottavan tyhjältä, mutta hän pakotti kasvoilleen hymyn Merrin takia.
”Siis sulje silmäsi, minä vartioin untasi”.
Niin Merrin silmät sulkeutuivat ja Pippin tunsi vielä yhden lujan puristuksen kädessään.
”Kiitos, Pip. Hyvää yötä”, Merri henkäisi hiljaa, ennen kun lipui uneen.
”Hyvää yötä, Merri-rakas”, Pippin kuiskasi särkyneellä äänellä ja kohosi hieman ylemmäs sängyllä. Hän katseli ystävänsä rauhallisia kasvoja ja silitti varovasti sormellaan niiden jokaista yksityiskohtaa.
”Hei sitten, Merri. Katso horisonttiin ja odota aikaa, jona näet minut siellä. Silloin olemme taas erottamattomat”, Pippin sanoi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli ja kumartui siten painamaan pienen suudelman ystävänsä huulille, joilta ei lämpö vielä ollut kadonnut.
Pippin ei siirtynyt koko yönä ystävänsä viereltä. Aamulla hän ei osannut kertoa oliko nukkunut lainkaan eikä sitä milloin Merrin hengitys oli hiipunut. Ja samalla kun Merrin elämä hiipui, vetäytyivät myös nurkissa kuunkajossa tanssivat varjot eivätkä ne tulleet esiin vielä silloinkaan kun aamu valkeni tuhkan harmaana.
***
Pippin seisoi yksin hiljaisessa puutarhassa verhonaan aamun kolea ilma. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän oli seissyt kyynelsilmin kylmässä ilmassa, jossa jokainen hetki tuntui aina yhden uuden nuolen iskulta sydämeen.
Pippin ei muistanut yhdenkään aamun olleen niin synkkä ja raskas kuin se, kaikki hänen ympärillään oli kietoutunut suruun eivätkä yhdetkään kasvot hymyilleet. Mutta ei Pippin onnellisia kasvoja kaivannutkaan, ei hän pystynyt ymmärtämään onnea sellaisena hetkenä.
Puut havisuttivat lehtiään surumielisesti hobitin yläpuolella ja tuntui kuin koko maailma olisi surrut Pippinin kanssa sen aamun kurjuutta, jota ei aurinkokaan pystynyt puhdistamaan valollaan. Hän ei jaksanut välittää lensikö aika siivillä vai oliko se kenties pysähtynyt, mitä merkitystä sillä enää oli kun Merri ei ollut jakamassa aamuja Pippinin kanssa?
Pippin veti syvään henkeä ja katsoi kauas horisonttiin, Saattue oli alkanut huventua hänen ympäriltään askel askeleelta ja ei varmaan kuluisi enää kovinkaan kauan kuin viimeinenkin heistä olisi jättänyt Keski-Maan ikuisiksi ajoiksi. Keski-Maa muuttui päivä päivältä ja kaikki heidän aikansa suuret teot olivat haalistumassa pelkiksi tarinoiksi, joiden todenmukaisuutta voitaisiin pian enää vain arvailla.
Pippin asteli muutaman askeleen eteenpäin kasteisen ruohon kutittaessa hänen paljaita jalkojaan. Hänen ei nyt auttanut kuin pärjätä aikansa yksin, ennen kun pääsisi takaisin Merrin luo. Vai pääsisikö?
Sitä ei Pippin vielä tiennyt, mutta aikanaan hän saisi tietää. Sitä ennen hänen edessään oli vielä monta harmaata aamua, jotka olivat tyhjyydellä verhottuja.