Pystykorvaiset Pikkulikat

Olen Anni Liukkonen ja ylläpidän näitä sivuja. Yhteyden minuun saat sähköpostiosoitteesta anni.liukkonen@joensuu.fi. Alla jotain minusta.

Olen Lappeenrannassa vuonna 1985 syntynyt. Kirjoittanut ylioppilaaksi keväällä 2004. Nyt opiskelen Joensuun yliopistossa yhteiskuntapolitiikkaa. Koirien lisäksi kotoa löytyy mies ja akvaario. Emmi on ensimmäinen koirani. Koiraharrastus on kuitenkin rakas ja toivottavasti pystyn sitä tulevaisuudessa täysipainoisesti jatkamaan. Lisäksi käyn tanssitunneilla ja soitan pianoa kun Lappeenrannassa sen luona käyn.

Jos sinua mietityttää jokin koirissani tai muuten vaan niin ota rohkeasti yhteyttä.

En tiedä mikä minussa on vikana mutta aina olen lemmikeistä haaveillut. Koirat ovat olleet se kaikista tärkein ja kiinnostavin asia mutta myös kaikki muu karvainen on minua kiehtonut. Ratsastusharrastus on aina välillä ollut hyvinkin tärkeä ja kanit kuuluivat elämääni pitkään.

Ensimmäinen lemmikkini oli Mummon ja Papan maatiaiskissa Misu, joka kuoli nuorena jäädessään junan alle. Misun kanssa peuhatessa jäin kiinni eläinallergiasta, joka riisti minulta moneksi vuodeksi oman lemmikin. Seuraava rakkauteni oli pieni villakoira Zimi ja se rakkaus oli molemmin puolista  Zimin sain useasti luokseni hoitoon, joten se oli tärkeä koirapoika pienelle tytölle. Zimin saadessa kaveriksi Niisku-neidin minulla olikin jo oma pieni lauma, mistä sain aina aika ajoin huolehtia.

Lisäksi lenkitin kouluikäisenä lähes kaikki kylämme koirat. Tärkeimpiä niistä olivat Jekku, Sepi, Silkki (Sipu) ja Rita. Noiden kavereiden kanssa tuli jo harjoiteltua temppujen opettelua. Haaveilu omasta koirasta oli välillä sietämättömän tuskaista. Ihan äkkiä en keksi muuta asiaa, mitä olisin niin kovasti ikinä halunnut.

Ala-aste ikäisenä vuonna 1995 sain vihdoin ihan omankin lemmikin. Meille muutti puolivilli maatiaiskani uros Täplä. Voi sitä autuutta! No Täplä osottautuikin hyvin äkkiä tytöksi, kun se pyöräytti häkkiinsä 14.9.95 poikasia 3 kappaletta. Siitähän se riemu syntyi. Äiti tosin oli hiukan eri mieltä... Yhden pupuista sain pitää ja loput saivat muuttaa Enoni luo Lemille. Harmitus oli iso! Mutta jäi minulle onneksi yksi poikasista. Kaunis ruskea poikapupu Veijari. Veijarilla oli toinen korva lurppa ja toinen pystyssä ja muutenkin se oli varmasti ainutlaatuisin kani koko maailmassa.

Veijari Vili Vilperi Puudeli Ruska Harmaa joutui leikkimään koiraani jonkun verran. Sillä oli omat valjaat ja flexi ja touhusimme kaikenlaista. Veijarin lempiherkkua oli pätkis suklaa patukka ja se osasi pitää puolensa joka asiassa! veijari osasi murista, se osasi jutella ja se osasi olla niin kovin tärkeä minulle!

Kun Enoni luota muut kanit olivat hävinneet supikoiran suuhun tai kuolleet vanhuuteen, myös viimeiseksi jäänyt Mikko-Pekka (Veijarin veli) sai muuttaa meille. Sain toisen kanin kotiin! Ja sukupuolitutkimuksemme osottautui taas onnettomaksi kun Veijari pyöräytti pesään poikasia 2 kappaletta. Näistä kumpikaan ei sukusiitoksen takia jäänyt henkiin. Toiseen poikueeseen syntynyt Muppelo Mini Muru eli kyllä jonkin aikaa mutta hukkui juomakuppiin. Mikko-Pekkakaan ei jäänyt kovin pitkäikäiseksi, kun se sairastui ja jouduimme sen lopettamaan.

Veijari eli kanssamme pitkään! Sitä käytettiin eläinlääkärillä kolmesti. Kerran hampaiden ylikasvun takia (suurimman osan Veijarin iästä leikkasimme hampaita itse säännöllisesti sivuleikkureilla) ja kahdesti kaulan kasvaimen takia. Kun kasvain alkoi kolmannen kerran uusia päätimme lopettaa sen 6 vuoden iässä. Mokoma pikku jyrsijä ja kuinka tärkeä se olikaan. Jopa isää itketti päästää Veijari päiviltä. Kai se oli meidän perheen pikkumaskotti kaikessa suuressa persoonallisuudessaan!

Vannoin, että kun muutan omaan kotiin jatkuu kanikertomukseni! Nyt olen kuitenkin todennut, että on viisaampaa odottaa, että minulla on tarjota kanille kunnon tilat ja koti ennen sen hankkimista, joten kanit vielä odottakoot. Keskitytään nyt näihin koiriin kun se unelma vihdoin on toteutunut!

Minusta piti tulla maatilan emäntä. Kai. Rakastan luontoa, rakastan eläimiä ja rakastan touhuta niiden kanssa. Mutta olen kasvanut aikuiseksi (ainakin jonkun asteiseksi) ja tullut todenneeksi, ettei minusta olisi maatilan emännäksi. Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, tarvitsen hyviä kulkuyhteyksiä ja muut harrastukseni pitävät minut kaupungin lähellä.

Silti haaveissani on joskus saada omakotitalo sellaiselta paikalta, mihin saan ison puutarhan, pienen tallin ja vähän peltoa. Mutta mistä kuitenkin kuljen kätevästi kaupunkiin harrastuksiin ja todennäköisesti töihin. Kunhan olen tarpeeksi iso ja minulla on se unelmien koti, hommaan sinne pienen kasan lampaita koirien paimennettavaksi ja liha- sekä villakäyttöön. Ja jos vain ikinä on mahdollista ostan itselleni sen yhden islanninhevosen, jonka kanssa voin jatkaa hevosharrastustani. Ja jos vain ikinä mahdollista...

Niin. Haaveita pitää olla. Ja jos niihin oikein lujasti uskoo, kääntyvät ne yllättäin todeksi.

Nimimerkillä: jaloissani makaa kaksi elämäni suurinta haavetta