Peilipeli – valistusnäytelmäfestivaalien manifesti, www.freewebs.com/peilipeli
VALISTUSTEATTERIN VALLANKUMOUS
”Teatteri haastaa ajattelemaan”
Yhteiskuntamme hektinen, materialismiin ja egoismiin suuntautunut tila on johtanut siihen, että kansamme mielenterveys kukkii mitä monimuotoisimpia ongelmia; huumeiden käyttö on lisääntynyt rajusti, Hiv tartuntojen kasvu seuraa holtitonta sukupuolikäyttäytymistä, 1/5 naisista sairastaa syömishäiriötä ja 20 % väestöstä kärsii muista mielenterveysongelmista – eikä tämä ole kuin vasta alkua luettelolle. Varmaa on, että jokainen meistä on törmännyt vastaavanlaisiin ongelmiin, jollei omalla kohdalla, niin ainakin lähipiirissä. Mikäli koulujen oppilailleen antama terveyden ja elämäntiedon valistus olisi toiminut toivotulla tavalla, tuskin näin laajamittaista ongelmankasvua olisi tapahtunut. Ei kai kukaan aloittaisi huumeidenkäyttöä, mikäli todella ymmärtäisi mistä siinä on kysymys? Kuinka moni meistä toimisi paremman elämän eteen, jos vain todella käsittäisi mitä ja miksi jotakin tulisi tehdä?
Ongelmaan on olemassa toimiva ratkaisu! Teatteritaide antaa mahdollisuuden aiheensa todellisuuden kokonaisvaltaiseen heijastamiseen, joten sen keinoin voidaan esittää minkä tahansa asian kaikki puolet avoimesti ja mikä parasta, myös tuomitsematta. Kun katsoja saa monipuolisen näkemyksen valistettavan aiheen, niin faktoista, kuin sen tunneperäisistä vaikutuksista, voimme luottaa siihen että se osaa tehdä oikean ratkaisun saamansa tiedon pohjalta. Perinteinen asiapohjainen valistus ei ensinnäkään kykene välittämään realistisesti niitä tunneperäisiä vaikutuksia jotka aiheeseen liittyvät, jonka lisäksi sen jakama faktatieto on aina tavalla tai toisella puolueellis-sävytteistä. Kuitenkin juuri tunnepohjalta tehdään nämä elämää vahingoittavat päätökset, vai voidaanko väittää että jonkun huumeidenkäyttö on alkanut faktasyistä? Lisäksi asiapohjaisen tiedonvälityksen vaara on siinä, ettei se kosketa kuin aiheesta kiinnostunutta vastaanottajaa. Kuinka moni nuori on kiinnostunut kuuntelemaan huumeista vielä siinä vaiheessa kun aihe muutoinkin ällöttää, tai varsinkaan enää silloin kun sen keskellä jo elää?
Teatterivalistus toimii, koska se koskettaa yhtäaikaiseksi katsojansa kaikkia aisteja. Lisäksi sen hetkessä syntyvä illuusio pakottaa katsojansa olemaan tilanteessa aktiivisesti läsnä. Toisin kuin elokuvassa, jossa mielikuvatarjonta on valmiiksi rakennettua, eikä katsojaa täten haasteta ajattelemaan, joutuu hän teatterissa aktiivisesti rakentamaan todellisuutta näyttämölle asetetun illuusion taakse. Teatteriesitystä katsoessaan yleisö on jatkuvassa kontaktissa elävän näyttelijän, sekä näyttämölle syntyvän tilanteen kanssa. Katsoja rakentaa päässään ratkaisuja näkemäänsä, pohtii syitä ja seurauksia, sekä kohtaa aiheen henkilökohtaisella tasolla – turvallisesti etäännytettynä metatason tarinana. Teatterin keinoin saamme katsojat kokemaan valistettavat aiheet turvallisesti, ilman että heidän tarvitsee itse kokeilla kaikkea käytännössä. Vain teatterin avulla voimme päästä lähimmäksi sitä totuutta ja maailmaa, jota yritämme valistettavalle hahmottaa. Teatteri on todellisuuden peili ja siksi se on ainoa keino juurruttaa valistuksen ydin vastaanottajansa selkäytimeen.
Teatteri tarjoaa valistuksen kentälle monia eri keinoja. Perinteinen esitystoiminta on saanut lisäkseen monia toiminnallisia teatterimuotoja, kuten draamaprosessit, työpajat ja foorum-teatteri, yms. Osallistavissa työpajamuodoissa katsojat pääsevät havainnoimaan oman käyttäytymisensä vaikutusta käsiteltävään aiheeseen, näkevät vertailukohteita omalle toiminnalleen ja saavat suoraa palautetta ratkaisuistaan. Kokemuksellinen vastaus ylittää tiedon ja rikastuttaa mielikuvitusta, sillä se koskettaa yhtä lailla sekä oikeaa ”taiteellista”, että vasenta ”tieteellistä” aivopuoliskoa. Pohtikaa yksinkertaista esimerkkiä puhua oppilaille sokeudesta. Onko puhuttelevampaa pitää aiheesta asiapohjainen luento, vai laittaa heidät kulkemaan parinsa johdattelemana kaupungilla silmät sidottuina? Jälkimmäinen tapa johdattaa oppilaan välittömän kokemuksen hetkeen, jota ei ole helppo unohtaa tulevaisuudessakaan.
Valistavaa teatteria tulisi tehdä sen kiistattoman toimivuuden lisäksi myös sen takia, että se kasvattaa nuoria käymään teatterissa, sillä vain harva löytää teatterin ilman ohjausta. Valistava teatteri voisikin olla kouluissa lähtökohta nuorten kulttuurikasvatukseen. Näin ollen lyötäisiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: hyvän taide-elämyksen lisäksi oppilaat saisivat elämyksellistä koulutusta kohti terveempää itsetuntoa. Eikä koulujen tarvitse pelästyä, sillä teatterivalistuksen ei tarvitse maksaa heille maltaita. Monet harrastajateatterit tarjoavat sisällöllisiä ja laadukkaita teatteriesityksiä lähes pilkkahintaan, eikä hyviä toiminnallisia työpajoja tarvita minimissään vetämään kuin yksi asiansa osaava henkilö. Yhden ihmisen palkan muutamalta työtunnilta ei luulisi kaatavan yhdenkään koulun taloutta. Lisäksi erilaisia draamaohjaamisenkursseja järjestetään useallakin eri taholla, joten kouluilla on hyvä mahdollisuus tehdä sijoitus kouluttamalla omaa henkilökuntaansa teatterityön osaajiksi. Aktiivinen koulu voisi ottaa kyseisten esitysten valmistamisen vuosittaiseen opetusohjelmaansa ja kiertää valmiin esityksen kanssa muillakin kouluilla. Hyvä lähtökohta esityksen valmistamiseen on kysymys, jonka parissa nuoret itse tällä hetkellä painivat.
Teatterin avulla voi helposti tutkia vaikeitakin asioita ja samanikäiseen näyttelijään on aina helpompi samaistua. Yhtä lailla nämä kaikki vaihtoehdot johtavat siihen, ettei teatteri olisi enää vähemmistön herkkua, eikä valistus niin vastenmielistä.
Teatteri tekee muutakin kuin valistaa: nyky-yhteiskunnan koneellistetussa ja valmiiksi pureskellussa ympäristössä passivoidumme ja unohdamme kaikkein tärkeimmät elämäniloon johtavat taidot. Eräässä laulussa isä toivoo, että poika oppisi ajattelemaan ja juuri sitä teatteri meille opettaa; tajuamisen ilmapiiriä. Ymmärryskyvyn, ajattelutaidon ja mielikuvituksen lisäksi opimme kontaktikykyä, empatiaa ja käsitämme inhimillisyyttä realistisesti. Teatteri auttaa ihmistä riisumaan roolinsa, löytämään itsensä ja eheytymään. Tähän ei perinteinen valistus kykene! Toisin kuin perinteinen valistus, teatteri ei ole koskaan irrallaan elämästä, sillä se sisältää aina seuraavat kolme inhimillisyydelle olennaista kysymystä: mistä minä tulen, kuka minä olen ja mihin olen menossa?
On suorastaan hämmästyttävää ettei yhteiskuntamme näe, miten teatterivalistukselle on huutava tarve! Jokainen tarvitsee valistavaa teatteria! Jokaisen tulisi katsoa turvallisesti etäännytettyä elämää, jotta se kykenisi pysymään todellisuudessa. Se mikä kuullaan – unohdetaan, se mikä nähdään – muistetaan, mutta se mikä koetaan – opitaan.
TEATTERI ON TODELLISUUDEN PEILI
