Pohjatuulen talli

No nyt se alkoi! Työnteko ja valmennus. Uumajalainen estevalmentaja Thomas aloitti syyskauden. Jumppasarjaa. Neljä maapuomia, ristikko, 1 laukka okseri, 3 laukkaa ja pysty. Ravissa sisään ja hevonen hoitaa loput. Siihen päästiin kahden päivän treenin jälkeen. Loppukaneetti oli, että pitää olla itse päättäväisempi ja lopettaa hevoselta kauniisti pyytäminen silloin kun sen pitäisi tehdä kunnolla töitä. Puolipidäte ennen estesuoraa ei muuten tarkoita sitä että sanotaan ääneen "halvhalt" vaan kuulemma pitäisi näkyäkin jotain kokoamista. Sain kyllä kehuja että sanoin ihan oikeassa paikassa sen halvhalt... ;-) Kun sitten puolipidäte meni läpi, niin vieteri oli pehmeämmin kasassa kuin ehkä koskaan. Hieno fiilis!

Liukkosen Helena otti ison urakan minun ja Lexien kanssa. Aloitimme perusasioista, käynti, ravi ja laukka. Jotenkin sitä aina yllättää itsensä tekemästä liikaa asioita. Pitäisi muistaa antaa hevoselle rauha tehdä asioita. Kun lakkasin jahtaamasta pikkutammaa, niin se teki muutaman hienon ja rauhallisen laukannoston. Tätä jäämme harjoittelemaan.

Ensi viikonloppuna lähdemme Paten ja Lexien kanssa Niinisaloon. Pate saa hypätä esteitä, Lexie saa maastoilla!

Kesäkuun iloisin uutinen on tietenkin Beltsun varsominen, josta kuvia löytyy valokuvagalleriasta. Lexie siirtyi takaisin ratsuksi ja ainakin näin aluksi muistaa hyvin, miten homma pelittää. Olemme ravanneet ja laukkailleet kentällä ja kuljeskelleet pihatiellä. Katsotaan nyt sitten kun saa taas voimaa hieman lisää...

Paten kanssa on puuhailtu kaikkea takaosaa vahvistavaa ja jumppaa, uudella kentällä vielä varovaisesti, mutta koko ajan pääsee paremmin ja paremmin, kun pohja tasaantuu. Vähän hiljaiseloa, mutta eikohän se tästä.

Tilan rakennuspuuhat alkavat olla pahimmilta osiltaan ohi, koko kesäksi riittää pientä puurtamista, mutta toistaiseksi ei mitään isompaa. Onhan tuota tullut tietenkin tehtyäkin... karsinoiden suurentamisen lisäksi olemme tehneet ratsastuskentän, aloittanee aitauksien laudoittamisen, siirrelleet tilapäistarhoja (eli siis ruohonleikkuuta) eri puolille pihaa ja tietenkin minä olen tehnyt kukkaistutuksia noin kolme kertaa enemmän kuin oli tarkoitus. Pihan siistiminen on iso urakka, kun paikallinen hyotyjäteasema on vain perjantaisin auki ja usein juuri perjantai ei sovi. Mutta sekin jatkuu pikkuhiljaa, eikä enää olekaan jäljellä kuin heinäpaalien alue. Harria tosin ei kiinnosta yhtään suunnittelemani hedelmätarha tai pensasaidat...

Lisää haastetta hommiin tuo tosiaan se, että Harri kaatui ja mursi kyynärpään. Tietenkin juuri kun Viestan piti mennä starttiin. No, laukatkoon pellolla.

Onneksi Pilvi tuli viikoksi luoksemme ja auttoi niin hevosten liikuttamisessa kuin tallin siivouksessakin. Harrin kanssa ei päästy mökille, mutta saatiin muute siivoiltua. Onneksi Pilvi lupautui tulemaan ensi vuonna uudelleen. Tosin kuulemma hän ei tule silloin kun pihaan tupsahtaa 600 heinäpaalia...

Rakennusurakoiden jatkuessa siirryttiin maalaamiseen, talliin saatiin uutta väriä valkoisella ja ruskealla. Pikku wc tuli niin komiaksi, että pitänee maalata koko tallitupa! Välillä on kyllä oleiltu ja saunottu ja ennenkaikkea syöty hyvin!

Toukokuu alkoi ratsastuksen puitteissa Niinisalon kenttäkisoilla. Loppusijoitus oli kehno, mutta monta ongelmaa saatiin matkalla ratkaistua ja se jos mikä on hyvä juttu. Facebookin kautta voi käydä katsomassa kohtuullisen hirveitä ilmeitä, ken osaa käyttää näitä teinihärveleitä ;-)

Lexie osoittautui loppujen lopuksi tyhjäksi, hieman sellaista aavistelimmekin, mutta olihan se kurjaa. Varsa oli kovin odotettu mutta kuten minulla on tarkoitus ajatella, niin asioilla on syynsä. Tarulle on varmaan jotain parempaa odotettavissa myöhemmin.

Toukokuu on ollut aikamoista rakentamista ja töissä puurtamista. Loppukuun ratsastusta voisi kuvailla Paten kesälomaksi. Kenttää ja aitauksia on tehty ja huhtikuun puolella Harri rakensi varsomiskarsinan. Paikkojen järjestely ja siivoaminen vie aikaa, mutta pikkuhiljaa alkaa tilamme näyttää sellaiselta kuin haluamme.

Huhtikuussa kilpailtiin ja valmentauduttiin. Niinisalon valmennusviikonloppu ei luvannut kovin suurta menestystä tuleviin kenttäkisoihin...

Kuun ensimmäinen viikonloppu takanapäin ja lihaksia särkee. Alan ymmärtää kanssa kilpailijaa, joka aloitti valmennustunnin kysymällä voitaisiinko mennä ihan vain hetki ja kevyesti. Eli kyseessä tietenkin Antin kouluvalmennus ja minä Paten selässä killumassa. Olo vastasi lähinnä resunukkea, joka heittelehti puolelta toiselle hevosen selässä. Ja oliko ravia tarpeeksi - ei, enemmän ravia... Päivällä käytiin Viestarin ja Daagonin kanssa maastossa. Meno oli kohtuullisen rauhallista lukuunottamatta yhtä irtiottoa. Dakke juoksi häntä tötteröllä ja Viestar ravasi perässä samaa tahtia. Harri kääntyi katsomaan rattailta ja karjaisi että koita nyt pitää vähän väliä. Arvatkaapa, oliko minulla jotain sanomista Viestarin vauhtiin... rattailta ohjeiden antaminen taitaa olla ihan yhtä helppoa kuin katsomosta kouluratojen arviointi...

Ensimmäiset kilpailut meni ilmoittautumisen harjoittelemisessa, olin unohtanut maksaa oman kilpailulisenssini, joten lähinnä yritin ilmoittautua. Päätinkin sitten osallistua Maria Möllerin valmennukseen, joka oli taas tarkkuutta vaativaa puuhaa. Haemme tasaisuutta ja rauhallisuutta. Esteillä tasaista ja luottavaista eteenpäinpyrkimystä. Tasainen ohjastuki kummallekin ohjalle, antaa hevosen laukata rauhassa. Välillä onnistuukin...

Tammojen masut kasvavat. Beltsu on aivan järkyttävän valtava ja Lexienkin masu pyöristyy. Jännitys alkaa kohota pikkuhiljaa, vapun tienoissa odotellaan ensimmäistä varsaa syntyväksi ja siitä kuukauden päähän toista.

Ensimmäiset kilpailut sujuivat mukavasti, ei oksettanut ratojen jälkeen, tosin vähän heikossa hapessa alettiin olla neljänne radan jälkeen. Olin nimittäin sekä Patella että Viestarilla tutustumassa rataesteiden maailmaan. Tulos oli loistava, Viestar oli 1. ja 2. Pate ohitti yhden vaarallisen näköisen puomikasan 70cm radalla mutta 80cm radalla oli 2. Tästä on hyvä jatkaa...

Kuun lopussa juhlittiin Poon ja minun syntymäpäiviä ja samaan syssyyn käytiin tutustumassa paikallisiin aluekisoihin Myrkyssä ja Uudessa-Kaarlepyyssä. Niistä ilmestyy kertomukset Karvamopon päiväkirjaan.

Allaolevassa kuvassa seurallinen Pate yritti tehdä kaikkensa päästäkseen talliin, missä kaikki muut vielä olivat... "Apua, olen väärällä puolella..."

Vauhdikas kuukausi takanapäin. Täysipainoista ratsastusta, siis ei haavereita. Yhtäaikaa töissä aika hoppu, joten tulostenkin pitäisi kohta alkaa näkyä. Pate on vihdoin saanut massaa luitten ympärille reilusti. Erinäiset ruokakokeilut johtivat siihen, että otin kauran ohelle ohran, koska täälläpäin moni on sitä kehunut juuri tuhon massan saamiseen. Ja kun hinta on noin kahdeksasosa esimerkiksi Build Uppiin verrattuna, niin houkutus oli helppo kokeilla. Liikunnan ja ruokinnan tasapaino näyttääkin juuri nyt ihan hyvältä, pari lepopäivää aiheuttaa vilkkautta edelleen, mutta normaaliliikutuksessa oiva peli.

Helmikuussa olemme itseasiassa pitäneet vähän hyppytaukoa, kun tammikuussa hypättiin aika paljon. Nyt loppukuusta ollaan taas hypätty, ensin Maria Möllerin valmennuksessa ja sitten oman valmentajan kanssa. Pia ja Anne olivat tehneet hienon radan pikkutaloineen, aitoineen ja lankkuineen ja pääsimme harjoittelemaan niitä. Talo oli minusta jännittävä. Siksi vedin hieman ohjista ja menin nöpölaukkaa yli. Pate lähinnä ihmetteli, miksi roikuin suussa. Suusta roikkuminen on selvä varoitus, parempi nostaa tassuja + 30cm. Toisella kertaa se ravasi viimeiseen asti, vaivainen ponnistus tuon noin 70 cm hienon pohjalaistalon yli. Nolotti... 

Kouluvalmennus kuun alussa oli Antin pitämä ja taas mentiin roimasti uusiin asioihin. Ihan uudenlainen keveys löytyi, kun sisätakajalka saatiin polkemaan hieman syvemmälle massun alle. Korkeampi niska tuli kuin tarjottilmella ratsastajalle, mutta ratsastaja pudotteli tarjotinta vähän väliä. Toisin sanoen olen ratsastanut pitkällä ohjalla niin paljon, että tuntui hassulta pitää lyhyttä ohjaa, jonka hevonen itse tarjosi. Olo oli kuin Pyndellä kesken esteradan, ohjat tippuivat aina silloin tällöin. No miten sen nyt sitten selittäisi valmentajalle? Ei mitenkään. Liimaa tassuihin itselle.

Kuun puolivälissä pääsin tosiaan Maria Möllerin valmennukseen mukaan ja tarkoitus olisi kehittää siellä tuota kenttäkisapuolta. Uuden valmentajan kanssa menee aina hetki, että ymmärtää mitä valmentaja sanoo, joten en kyllä ihan parhaimmillani ollut ekalla kerralla. Opin uutta pohkeen paikasta ja kevennyksestä. Yleensä jonkun perusasian korjaaminen voi auttaa eteenpäin monessa asiassa. Niin nytkin, hieman asentoa muuttamalla on istunta parantunut, hevonen liikkuu pohkeesta enemmän eteen kuin ylös ja nilkka ei vatkaa niin kovin ylös-alas. Mutta paljon on vielä tehtävää, että istunta muistuttaisi kouluratsastuksen klassista istuntaa. 

Uusi vuosi, uudet kujeet. Me koitamme sitä samaa vanhaa, eli lihottamista. Hevosen, ei ratsastajan. Yhtäaikaa pikkuhiljaa on saatu koikkelehtimiset kuriin, pari kertaa on kyllä Elinan apu ollut tarpeen. Ja jotenkin kun sen tietyn rajan ylittää, niin kaikki muuttuu helpommaksi. Niin usein sitä itse vaatii vain melkein loppuun asti jotain asiaa ja hetken päästä hevonen kokeilee taas, että voisiko tästä kulmasta singota jonnekin. Mutta kun homma on kunnolla keskusteltu, niin kulmassa ehtii tehdä monta pienen pientä siirtymää, joihin hevonen keskittyy kuuliaisesti... on tässä ratsastuksessa vaan koko ajan niin paljon opittavaa.

Maneesin laidalla on luistelukaukalo. Purtsi hermostui siitä aivan kokonaan. Yritin ensin olla katsomassa kaukaloa, jotta se tottuisi siihen, mutta ei auttanut. Se vaan kiihtyi ja kiihtyi ja kiihtyi. Otteluiden pelaajat kopisuttivat mailoja kaukalon kylkeen aina kun tuli maali. Jokainen lämäri päin laitaa kuulosti, kuin joku ampuisi perään. Hyvä, että lopulta pääsin selkään. Hiestä märkänä se kipitti minkä koivista pääsi pitkin maneesia. hevosmiestaitoja kehiin! Missä vaiheessa hevonen kannattaa jättää tilanteeseen, että se tottuu siihen ja missä vaiheessa tilanteen seuraaminen vain pahentaa tilannetta. Nyt pahensi. Meni useita ratsastuskertoja ennenkuin Purtsi rauhoittui maneesiin, jos kaukalossa oli pelaajia. Taas opittiin jotain...

Joulun aikoihin lähdimme maastoilemaan. Harri ja veljensä Kaitsu kipusivat Daagonin rattaille, Taru napasi Viestarin ja minä Paten. Sovittiin, että mennään Paten tahtia, jos alkaa kovin pomppimaan. Olimme päässeet noin sata metriä ennenkuin Pate alkoi steppaamaan. Mietin hetken, että mitenköhän tämä päättyy, mutta kun oli turvasatula ja martingaali, niin ajattelin että tuskin tästä niin kummoista tulee. Aurinko paistoi täydeltä terältä, pikkupakkanen ja ihana kuulas ilma. 

Meillä on tapana kävellä pikkutilamme ohittavan maatien toiselle puolelle hevosten kanssa ennen selkään nousua. Paitsi minä kiipeän Paten selkään jo tallin pihassa, kun sinne vielä pääsen. No, pääsimme tien toiselle puolelle "postilaatikoille", joka on ratsautumispaikkamme. Taru hyppeli selkään ja pojat ahtautuivat kärryyn. Siinä vaiheessa Pate peruutti ojaan vain kerran. Ojat täällä ovat vain ihan ojiksi sanottavia, ei mitään 20cm syviä... Historiahan meni niin, että aikaisemmin kun Pate peruutti ojaan Riihimäellä, sen takajalan sisäpuolelle aiheutui lihasrevähdys, jota paranneltiin useita kuukausia.

Pääsimme siis matkaan. Pate leijaili jossain maanpinnan yläpuolella ja kanssamatkustajista se oli oikein hienon näköistä. Selässä olevana olisin voinut tyytyä hieman "ei niin näyttävään" raviin, jossa olisi ollut edes pienen pieni tunne kontrollista. Hieman hankala paikka saavuttaessa seuraavan tien risteykseen, hevosten varjot tekevät upean taideteoksen ison ladon seinälle ja joskus pollet niitä vähän säikkyvät. Kun yhtäaikaa ladon takaa tulee auto, niin herkempi hevonen on täpinöissään. Kun sen sitten pitää kääntyä tielle, on jännitys kasvanut liian suureksi ja niinpä se peruuttaa ensin ojaan, kokonaan, ei vain takapää ja hyppää sitten pois sieltä puhisten. Hyvä heppa, kuka sitä nyt ojaan haluaisi jäädä.

Pikkuhiljaa suustasi ulospursuava ryöpytys aiheutti sen, että sain mennä keulille ja Pate rauhoittuikin siihen mainiosti. Harri taas meinasi hermostua, kun Daagon alkoi lämmetä toisen takana eikä kuulemma menty tarpeeksi reippaasti. Mukavasti ruputtaen letka siis eteni ja pääsimmekin ihan mukavasti eteenpäin. paitsi että jossain vaiheessa Tarulla meni hihat, kun Viestar kävi kierroksilla ollessaan viimeinen. (Rauhallinen maasto, jossa nautitaan auringon paisteesta, oli siis tavoitteena... ;-) )

letka kuitenkin rauhoittui ja pääsimme kivasti ravailemaan pitkin peltoteitä. Puolivälissä matkaa käännyimme ja aurinko alkoi paistamaan suoraan silmiin. Mitään ei nähnyt, mutta kai Pate reitin tuntee, ajattelin. reipasta ravia, Pate laukkasi, kunnes se yht äkkiä pysähtyi tuijottamaan jotain edessään. Ei siellä mitään kai ollut, aurinko vain teki tepposet. Mutta takana oli. Daagon nimittäin. se tietenkin tökkäsi Paten takamukselle, josta Pate säikähti ja loikkasi ensin ojan pientareelle ja sitten pellolle. Oja ei ollut ihan pieni, siinä tuli harjoiteltua alashyppy ja ojan ylitys yhtäaikaa, taso vähintään tuttari, ehkä helppo. Tästä Patekin hämmästyi ja kovin rauhallisesti ravasi sitten pellolta pois.

Kaitsun mielestä olimme rohkeita, kun uskalsimme tuolla tavoin hypellä pellolle... jos minulla olisikin ollut jonkinlainen mahdollisuus valita... Loppumatka sujui kohtuullisesti, mitä nyt jonon etupäässä mentiin liian hiljaa (minä ja Pate). Ojat olivat siltä matkalta kuitenkin jo koettu, joten matka jatkui tasaisella tiellä.

Tuossa katselin vanhaa blogia ja huomasin, että noin vuosi sitten pääsin pikkuhiljaa takaisin Paten selkään murtumaepäilyn jälkeen. Sen jälkeen sitä on pikkuhiljaa kuntoutettu ja peruskuntoa nostettu, mutta takapakkia on tullut vähän väliä. Pari potkuhaavaa, sitten jalkaan oli tarhassa ilmestynyt ruhjehaavoja ja viimeisenä tikkinä, kun jo luulin pääseväni sitä täysipainoisesti syksyllä ratsastamaan, se marraskuun lopussa jäi karsinassa piehtaroidessaan jalastaan kiinni ja sai ikävän näköisen viiltohaavan ruunurajaan. Kun taustalla oli Luken onnettomuus, niin mieliala oli kohtuu apea ja olin varma, että kuoppaa vaan kaivamaan tässä taas aletaan. Mutta oli vähän onneakin matkassa, kolmen viikon kuluttua haaverista olin taas selässä.

Jo täysikasvuisen, paljon seisseen hevosen kuntoutuksessa on omat juttunsa. Toisaalta pitäisi tehdä pitkiä kevyitä ratsastuksia, joissa lihaksia ja jänteitä aletaan vahvistamaan uudelleen pikkuhiljaa. Eräs eläinlääkäri kertoi kerran, että uuden hevosen kanssa useat vammat löytyvät tai tulevat noin 1,5 v kuluttua hevosen ostamisesta. Ensimmäinen vuosi harjoitellaan, toisena vuotena mennään hevosen koulutustasolla, usein hieman liikaa ja sitä ei hevonen välttämättä kestä. Toisaalta taas Pate on luonteeltaan hevonen, joka rauhoittuu säännöllisestä liikutuksesta. Alkuun se menee aina "enkä-lihas" edessä ja takakoivet kaukana takana. Siitä asennosta on hyvä suihkaista 120-130 astetta suuntaan jos toiseen. Kun yhtälöön lisätään ruumiinrakenteeltaan vähemmän sutjakka täti lyhyillä jaloilla, niin haastetta aloituksessa riittää.

Olen tippunut kerran. Tyypillinen tilanne, säikähdys ensimmäisellä kierroksella kulmassa, tulen toista kertaa ja koitan olla mahdollisimman rento, etten provosoi sitä lisää ja silloin lähtee täti rennosti... Ne laukka-askeleet takaviistoon pysyin vielä mukana ihan hyvin, mutta siitä uusi 90 astetta oli liikaa. Tässä iässä se ottaa onneksi eniten itsetuntoon ja menikin muutama viikko ennenkuin luottamus hevoseen palautui. Mutta mikä ei tapa se kasvattaa ja niinpä tässä on tullut opittua suorempaa istuntaa ja pohkeiden lähellä pitämistä. Herkkyys ja rentous tulkoot myöhemmin kuvaan mukaan, vähän saa käskeäkin...

Minulla on ollut ihana tilanne täällä valmennusten kanssa. Maneesilla, jota käytän, käy vain yksityisratsastajia, apua saa aina ja valmentajia käy säännöllisesti. Hyppypuolella Harri hypyttää säännöllisesti ja paikallisilla valmentajilla on sen suhteen vielä paljon annettavaa. Itseasiassa hyppääminen on ollut keino taltuttaa Paten suurimmat koikkelehtimiset. Se (ja minä myös...)  joutuu esteillä keskittymään niin lujaa, ettei ehdi kiinnostua jokaisesta kulmasta ja niiden möröistä. Esteillä voi välillä vähän paanattaa ja purkaa energiaa, kunnon loppuverkka pyöreäksi edesauttaa seuraavan päivän tehtäviä.