ajattelin aloitella päiväkirjan tynkää tuosta babun epilepsiasta...

kolme kohtausta siin on nyt ollut, ensimmäinen 21.4, siitä reilu neljän viikon kuluttua toinen ja nyt 16.6 siis kolmas kohtaus. tämän viimeisen jälkeen aloitettiin vakituinen lääkitys; barbituraattia 120mg X 2 ja kaliunbromidia 2ml x 2.

tuntui jotenkin niin lopulliselta tuo lääkityksen aloittaminen. tähän asti sitä on vaan elänyt pilvilinnassa, että ei niitä kohtauksia tule enää, että oli vaan jotain pahaa unta, että häviää ikäänkuin itsestään pois taivaan tuuliin koko sairaus. tyttärelläni oli lapsena kaksi kohtausta, kolmatta ei koskaan tullut, kai sitä sen pohjalta tuollaisia toivoi.

viimeisen kohtauksen jälkitilä oli jotain niin hirvittävää, etten enää hetkeäkään empinyt lääkkeiden aloittamista. ihan jo turvallisuuden ja tietysti myös koiran hyvinvoinni takia.

koskaan en ole minkäänlaista koiraa pelännyt, en omia enkä vieraita. vaan nyt pelotti niin, ettei jalat meinanneet kantaa....

babu nousi yllättävän nopeasti kouristusten jälkeen ylös, horjui sinne tänne ja käveli pariin otteeseen päin seinää. sit yks kaks alkoi tuijottaa minua, tyhjääkin tyhjempi katse silmissään. lähti tulemaan kohti ja aikoi hypätä vasten. ajattelin, että nyt lähtee henki, sen verran sen ilmeestä pystyi lukemaan, että olin varma, että pyrkii puremaan kurkkuun. nostin polven eteen ja onneksi babun olo oli vielä sen verran "hutjakka", että putosi istualleen mun eteen. se jatkoi tuijotustaan, ilmekään ei värähtänyt sen kasvoilla ja oli aivan hiljaista, se ei läähättänyt ei mitään, ei irvistänyt, tuijotti vaan niillä tyhjillä silmillään tosi julman näköisenä. jonkun ajan kuluttua haistoi mun yöpaitaa, tuhahti ja antoi olla. siitä meni vielä hetki, ennenkuin oletin, että tuntee minut. jalat oli kuin hyytelöä, mutta en uskaltanut edes istuutua.

kun toivuttiin tästä, se taas tapansa mukaan joi älyttömästi vettä ja tahtoi ulos. sit pesulle (pissat menee aina alle) molemmat ja siivoamaan. tässä vierähti koko yö, en saanut unta en millään tämän jälkeen. tuli niin valtava suru koiran puolesta -ja omastanikin. eihän se oikeasti mitään pahaa tarkoita, on vaan niin sekaisin sen kohtauksen jäljiltä...

no, nyt tämä on siis täyttä totta meidän elämässä, tämä epilepsia. uskon, että babulla on ollut aikaisemminkin lievempiä kohtauksia, muistan tapion monta kertaa maininneen, että babu on hassu; sellainen zehnbuddhalainen munkki, tuijottaa vaan eteensä jähmettyneenä. olisiko olleet poissaolokohtauksia....

epilepsia on yksi ikävimmistä sairauksista koiralla... toivon kuitenkin, että meidän kohdalla lääkitys auttaa ja saamme vielä monta ihanaa vuotta yhdessä babun kanssa. se on minulle niin tärkeä ja rakas koira, monet jutut yhdessä koettu. se auttoi minua omalla olemuksellaan silloin kun minulla oli vaikeaa, nyt on minun vuoroni olla sen tukena.

treenaamiset on lopetettu lukuunottamatta mukavaa hubbabubbatottista ja jäljestämistä, en halua nostaa koiran stressitasoa yhtään. ja töissähän me ei nyt enää yhdessä käydä -babu on mulla sekä vartija- että järjestyksenvalvojakortilla. sääli sinänsä, että nyt keväällä ja kesällä keikkoja olisi ollut useita.

kattokaa tuota elämän- ja tekemisen iloa näiden kasvoilla...marianna ja babu: