ELI MITÄ YHTEISTÄ ON AUTOHIFILLÄ JA KISSOILLA?
Ensin oli autohifiharrastus. En muista milloin Erkki sen aloitti, on tainnut koko pienen ikänsä autojen takaluukuissa kropailla ja piuhoja yhteen liittänyt. Aktiiviseksi harrastus muuttui v. –98. Ukko reissasi ympäri Suomenmaata, heräsi aamuyöstä ja läksi ajamaan hevon kuseen hifikilpailuihin, nökötti messuhalleissa tai vastaavissa tuntitolkulla odottaen poppivehkeittensä arvostelua. Mitä järkee tossa on hei? Vaimona ihmettelin koko hifiharrastusta. Erkki sitten yritti opastaa, että se on muutakin kuin kilpailua siitä, kenen autostereot soivat kovimmin. Sisään tähän merkilliseen maailmaan en koskaan päässyt, en kerta kaikkiaan ymmärtänyt mikä muu tarkoitus autolla voi olla kuin sillä ajaminen.
Tämänkin näköinen voi auton tavaratila olla…
Joulun alla vuonna –99 saimme perheenlisäystä. Kotikissa Pikatsu muutti meille. Maalla asunut Erkki oli siihen asti ollut sitä mieltä, että kissa ei kuulunut kaupunkiin. Poikamme, silloin 6-vuotias Sampsa kaipasi kuitenkin lemmikkiä, nimenomaan kissaa ja työkaverini kertoi heille syntyneen epähuomiossa 4 pikkuruista kissanpentua. Loppujen lopuksi saimme Sampsan kanssa Erkin ylipuhuttua, menisimme edes katsomaan karvapalleroita, joskaan semmoinen ei koskaan meille muuttaisi. Toisin kuitenkin kävi. Pikatsu kiipesi Erkin olkapäälle ja pöllytti miehen hiuksia siihen malliin että jo samana iltana kotiin tultuamme ilmoitin työkaverilleni, että yksi pennuista oli löytänyt kodin. Kissa kotiutui ja osoitti olevansa hyväluontoinen, pissasi laatikkoon eikä aiheuttanut suurempaa vahinkoa kodin sisustukselle. Pikkuhiljaa kissantarvikkeet makuupaikkoineen ja kiipeilypuineen valloittivat kodin. Pikatsusta tuli koko perheen lellikki.
Erkki jatkoi hifiharrastustaan ja minun kiinnostukseni toisen kissan hankintaan lisääntyi. Samoin kävi mielessä josko kissanäyttelyynkin kannattaisi lähteä. Kotikissoillekin näkyi olevan tarjolla ihan omiakin näyttelyitä mutta ei sinne kuitenkaan tullut jostain syystä mentyä. Erkki oli sitä mieltä, että toinen kissa saisi olla rotukissa. Meitä kyllä askarrutti miten Pikatsu reagoisi jos sille hankittaisiin kilpailija. Mahtaisiko Kaskelan perheelle niin hyvä tuuri käydä, että uusi tulokas olisi yhtä hyväkäytöksinen ja ihmisrakas kun ensimmäinen. Asia jäi takaraivoon hautumaan ja pikku hiljaa kypsyi ajatus rotukissan hankkimiseksi. Lopullinen "niitti" taisi olla jossain kissa-lehdessä ollut keskiaukeama kuva "oranssinvalkoisesta" norjalaisesta metsäkissasta (meillä ei ollut tässä vaiheessa mitään tietoa oikeista väriryhmistä). Tuollaisen mekin joskus haluaisimme! Kesäkuussa Erkki ilmoitti, että Puolassa pidetään autohifin EM-kisat ja sinne tekisi mieli lähteä jos vaan kotijoukoilta heltiäisi lupa. Viimeisenä rypistyksenä Erkki reissasi Puolan reissun lokakuussa 2002 ja tuli kotiin komean pokaalin kanssa (EM-kakkossija). Pikku hiljaa oli monen vuoden totisen ja menestyksekkään (EM hopea , 4 * SM kulta. ja 2 * SM hopea) "vääntämisen" jälkeen Erkinkin ajatus muuttunut siihen suuntaan, että jotakin muutakin voisi harrastaa. Ja mieluiten sellaista, johon koko perhe voisi osallistua. Huipulta oli näin ollen nyt hyvä lopettaa =). Lokakuussa 2002 alkoi hillitön kissan etsintä. Eipä ollut järin helppoa sillä hetkellä toiveittemme mukaista kissaa löytää. Ennen kuin opittiin löytämään edes pentulistoja kissaliiton sivuilta taisi vierähtää viikko jos toinenkin. Norjalaisia metsäkissoja oli tuolloin myynnissä jos jonkin värisiä, mutta ei yhtään vapaana ollutta oranssivalkoista. Vahingossa Erkki aikansa netissä surffailtuaan sattui osumaan Smerry:n pentulistoille. Kappas, jollain Tähtitassun tädillä oli listalla punatiikerivalkoinen poikakissa. Juu, on se punainen sama väri kuin oranssikin todettiin ja päätettiin kokeilla kepillä jäätä. Soitettiin sitten Eilalle Espooseen ja kysyttiin, onko kissa myytävänä. Ottajia pennulle kuulemma olisi, mutta ei yhtään näyttelyperheeseen. Jees! Asia ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista, kuin kuviteltiin. Vastuuntuntoinen kasvattaja halusi meidät tavata, kertoi tulevansa Turkuun näyttelyyn viikon päästä ja kysyi voitaisiinko siellä jutella tarkemmin asiasta. No sehän meille sopi. Koitti sitten se näyttelylauantai , aamulla pyrytti niin vietävästi ja autossa oli kesärenkaat alla. Oltiin vielä luvattu olla paikan päällä ennen puoltapäivää. Kuka hullu tällaisella kelillä vapaaehtoisesti mihinkään liikkumaan, pitääkö sinne nyt ihan tosissaan lähteä ajamaan. Eipä auttanut muu kuin Erkki pistää pihalle renkaita vaihtamaan, kaivaa talvivaatteet esiin varastosta ja lähteä Turkuun. Perille päästiin hengissä, kelikin helpotti pikkuhiljaa ja tiet oli aurattu.
Näyttely oli sinänsä jo itsessään kumma kokemus. Pitääkö tänne tosiaan maksaa sisäänpääsy? Täällähän haisee kissanpissa! Mitä varten nuo kissat on tungettu noin pieneen häkkiin, kauheaa kidutusta! Kissoja paikalla oli vissiin monta sataa. Mistäköhän täältä se Eila löytyisi? Ja eihän kysyvä tieltä eksy. Löytyi Eila, ja Marjo ja Vili-kissa. Eila kampasi Vilin turkkia hienoksi ja vei sen sitten arvosteluun. Aikamoista sähläämistä koko näyttelytouhu, ajateltiin. Kissoja meni edestakaisin tuomarien pöydille jossa tuomarit niitä sitten edestakaisin veivasivat ja venyttivät. Muutaman tunnin jaksoimme tätä touhua seurata sitten tuli jo pakonomainen tarve lähteä kotiin, eks tää oo nyt sit nähty tää näyttely, eihän täällä nyt enää mitään tapahdu. Sovittiin Eilan kanssa, että mentäisiin Espooseen kissaa katsastamaan seuraavana viikonloppuna. Oli muuten pitkä viikko odottaa, nimittäin Eila ei osannut vielä sanoa myykö kissan meille vai ei.
Onneksi se viikko kului kuin kuluikin. Taas lauantaiaamuna autolla matkaan, nokka kohti Espoota, perhosia mahanpohjassa. Joko tulisi myöntävä vastaus? Päästiin perille Eilan luo. Siinä sitä istuttiin ja juteltiin Eilan olohuoneessa. Eila kertoili kissoista ja me odoteltiin, että joko se sanoo myyvänsä kissan meille. Tulihan se sitten lopulta se myöntävä vastaus. Kissa muuttaisi meille seuraavana viikonloppuna, Eila lupasi sen meille tuoda. Ai niin, mikäs sen kissan nimi olikaan? Jaa, että Puuha-Pete. Mikäs se semmoinen nimi on? Eikös se olekaan joku hieno englanninkielinen nimi niin kuin meidän naapurin kissoilla. Jaa, että ei ole, ihan oikeasti sen nimi on Puuha-Pete. Eila kyllä sanoi, että kissalle voi keksiä nimen ihan itse, tämä nimi on vaan siinä rekisterikirjassa. Puuha-Peteksi kissa kyllä sitten jäi, lyhyemmin Pete vaan.
Tuli Puuha-Pete sitten seuraavana viikonloppuna meille kotiin. Kotikissa Pikatsu nuuski outoa otusta, mikäköhän tuo on, ei kai se tänne meinaa jäädä asumaan?!. Jäi se.
Koitti sitten ensimmäinen näyttelyaamu joulukuussa 2002. Helsinkiin piti lähteä aamukuudelta. Eila oli ilmoittanut Peten molemmiksi päiviksi kissanäyttelyyn. Aamu oli ankea. Kello herätti puoli viisi. Pitääkö näin aikaisin viikonloppunakin nousta? Onneksi kaikki tavarat oli pakattu jo edellisenä iltana, sillä muuten ei lähtemisestä olisi tullut mitään. Koko perhe + 2 kissaa autoon aamuvarhaisella ja ei kun Helsinkiin. Elävästi vielä muistan Eilan sanoneen, kun kohtasimme näyttelypaikalla, että hän ajatteli meitä kello kuusi aamulla ja mietti, että ne varmaan Salossa ajattelee: Mitäköhän on tullut luvattua? Kieltämättä kyllä, sama ajatus käväisi myös omassa päässä suurinpiirtein samalla kellonlyömällä.
Ensimmäinen näyttelyviikonloppu meni yleisessä sählingissä. Ei ollut Kaskela perheellä yhtään tietoa missä vaiheessa milloinkin mennään. Pete meni arvosteltavaksi ja tuli takaisin ja sitten meni taas arvosteltavaksi. Aika tuntui hiukan pitkältä, onneksi samaisessa rakennuksessa oli näytillä myös kaneja, marsuja, koiria yms. ja ostosmahdollisuudet olivat lähes rajattomat. Eläinmessujen johdosta paikalla oli kissanruokaa ja tarvikkeita yllin kyllin. Isännän naama punoitti kyllä siihen malliin illansuussa että oli parempi unohtaa shoppailu; kaksi täyttä muovikassia kissakrääsää sai riittää, pitäähän meidän päästä täältä kotiinkin. Yksi pieni pussi jostain tarttui vielä käteen, nää on ilmaisia näytteitä kaikki, eihän niitä nyt tännekään voi jättää. Näyttelyviikonlopun saldo oli 2 x ex1, joka meidän mielestä oli jo suuri saavutus.
Tässä vaiheessa ei vielä näyttelykärpänen päässyt puraisemaan. Valkeakoskelle luvattiin vielä 15.12.2002 mennä ja sitten ehkäpä seuraavaksi vaikka Turkuun keväällä 2003. Eipä sitä pieni ihminen tiennyt mihin oli päänsä pistänyt, kuka olisi osannut arvata, että tästä olisi tulossa koko perheen harrastus, johon kulutettaisiin viikonloppu jos toinenkin messuhalleissa odotellessa, satoja kilometrejä ajaessa ja hotelleissa yöpyessä (tässä myös vastaus otsikon kysymykseen).
REMONTTIA, REISSAAMISTA JA KISSANPISSAA
Meni Valkeakosken näyttely. Uusi vuosi 2003 alkoi. Tuli Lahden näyttely. Sitten oli vuorossa Jyväskylä ja Seinäjoki. Arvatkaapa oliko Kaskelan perhe yhdestäkään poissa. Seinäjoki oli kohtalomme. Pikatsu nappasi voiton kotikissaluokassa ja Pete pääsi paneeliin ihka ensimmäistä kertaa. Tämän jälkeen paluuta ei enää ollut. Piti päästä näyttelyihin hinnalla millä hyvänsä, päästiin jopa sisään kummalliseen sertimaailmaan poikamme Sampsan ansiosta, joka opetteli kaikki näyttelyluettelon tiedot ulkoa ja opasti tyhmiä vanhempiaan.
Oulu on pohjoisin paikka jossa olemme käyneet näyttelyssä, silloin vuokrattiin asuntoauto, jolla köröteltiin pikkuhiljaa pohjoiseen. Asuntoauto oli sinänsä hyvä vaihtoehto matkustamiseen, aina voi pitää tauon kun huvittaa ja nukkumapaikka oli varmasti tiedossa ja joka paikassa. Ainoana huonona puolena minun mielestä oli se kun kissat valloittivat hanttimiehen paikan ja nauttivat viileästä tuulenhenkäyksestä minun ja Sampsan hikoillessa auton peräpäässä. Kissoillakin oli matkalla oma nähtävyytensä, Kalajoella sijaitsee tiettävästi Suomen suurin kissanhiekkalaatikko. Ei olisi varmaan muuten tullut lähdettyä niin pitkälle näyttelymatkalle mutta kun kotona oli remontti käynnissä niin oli parempi olla pois työmiesten jaloista. Remontointi kissataloudessa on jo oma luku sinänsä. Kun on suihku pois käytöstä 11 viikkoa ja nurkat täynnä pölyä ja rakennustarvikkeita puolen vuoden ajan niin hyvät naapurisuhteet ovat kullankalliit. Remontti alkoi viime kesäkuun alkupuolella. Päätettiin lukuisten taloesittelyissä käyntien jälkeen laajentaa omaa vanhaa paritaloamme. Lisäneliöitä päätettiin tehdä vain 20 muuta samalla rempattaisiin myös vessa ja pesutilat saunoineen päivineen. Niin ja lattiatkin pitäisi repiä kun tilalle tulisi uusi parketti. Ja kissatarha ehdottomasti. Helpommin sanottu kuin tehty. Purkutyöt aloitettiin kesäkuun alkupäivinä. Lähti olohuoneen kattopaneelit ja pesuhuoneen kaakelit. Sen verran jäi suihkunurkkausta jäljelle, että päästiin itse suihkuun ja saatiin kissat pestyä ennen kuin lähdettiin Ouluun näyttelyyn. Samaisena aamuna, kun pakattiin kimpsut ja kampsut asuntoautoon ja käännettiin nokka kohti Oulua, työmiehet rynnistivät sisään etuovesta. Ei sitä voinut kuin kuvitella millainen kotiinpaluu olisi edessä vajaan viikon päästä.
Oulussa saimme opin siitä mikä on "rasvahäntä". Eila ilmoitti topakasti, että Petellä sellainen oli. Justiinsa sinä ensimmäisenä näyttelypäivänä. Häntäkarvat olivat ihan klöntissä ja tahmeat, miten tästä selvittäisiin. Onneksi ei sen päivän tuomari pahemmin vilkaissut hännänjuureen ja serti irtosi kuin irtosikin. Pikku paniikki iski seuraavan päivän suhteen, tuskinpa toinen tuomari olisi yhtä huolimaton, saatikka kun se jo tutki tänään kaikkien kissojen hännät niin tarkkaan. Varaa ei olisi sertittä jäädä. Mehän oltiin jo keväällä tehty hieno "näyttelyohjelma", jossa oli tarkkaan suunniteltu tulevat ulkomaanmatkat ;) Niin ja EC:ksi pitäisi valmistua Kööpenhaminan maailmannäyttelyssä. Näyttelyohjelmaa olivat monet jo naureskelleet kun olimme siitä kertoneet. Eihän tuommoista voi tehdä, ei niitä sertejä noin vain voi laskea, ja eikä niitä varmasti joka kerta saa. No ei kun kissanhäntä pesuun. Mutta missä? Mehän yövytään asuntoautossa, jonka suihkusta ei muuten tule vettä. Onneksi paikallisen hotellin henkilökunta oli niin ystävällistä, että saatiin lupa pestä kissa saunassa. Häntään norjalaista astianpesuainetta ja kissanpeffa lavuaariin. Tunnin tuhtaamisen jälkeen kissa oli pesty ja häntä jotensakin puhdas. Vahingosta viisastuu, ei ole rasvahäntää tämän jälkeen näyttelyissä näkynyt.
Sunnuntai-iltana klo 23.00 tulimme kotiin. Rankka reissu, varsinkin kissoille, koska takana oli matkustusta ja asumista muutaman neliön autossa. Koti oli suoraan sanoen räjäytetty. Pölyä oli kaikki paikat täynnä, ei voinut kuvitellakaan, että kissat voitaisiin päästää omaan kotiin, Ensin tarvitsisi siivota kaikki nurkat, ainoana ongelmana oli että ei tullut vettä hanasta. Naapuritalossa on onneksi vesiposti seinässä, saatiin sieltä jääkylmää vettä, tungettiin sekaan Fairya ja ei kun luuttuamaan. Tunti kului, saatiin siivottua pahimmat sotkut ja voitiin noutaa kissat autosta sisälle.
Ihme ja kumma. Kisulit eivät pahemmin välittäneet siitä että nurkissa oli jos jonkinnäköistä roinaa onneksi oli makuuhuone sentään suht koht siisti, oli paikka missä nukkua. Hankalinta koko remontissa oli se kun työmiehet jättivät sementtisiä työkaluja likoamaan ämpäreihin ja kissat tuppasivat juomaan kyseistä vettä. Lisäksi lattiatasoitteet ja sementti kuivuvat aivan liian hitaasti kissanomistajan mielestä, tästä muistona sementissä (parketin alla kylläkin) Pikatsun ja Puuha-Peten tassunjäljet. Työmiehet olivat kyllä kissojen mielestä mukavia, joka aamu sai rapsutuksia ja silittelyä kun miehet tulivat töihin. Remontti edistyi pikkuhiljaa, takapihan ulkoseinä kaatui ja tuli uutta seinää tilalle. Kissatkaan eivät korviaan lotkauttaneet, vaikka sirkkeli soi ja naulapyssy napsahteli, tavallista imuria kylläkin juostiin karkuun, on se sen verran kamala vehje. Suihku vain pysyi pois käytöstä. Oli kuulemma märkä lattia. Itse päästiin suihkuun milloin mihinkin, naapuriin, sukulaisten luo, työpaikalle. Ennen näyttelyitä kissat piti pestä naapurissa, palkaksi Erkki pesi sitten naapurinkin kissan rasvahännän. Hengissä emme remontista olisi selvinneet jos näyttelyharrastusta ei olisi ollut.
Uuteen takkaan pitää tehdä palotarkastus ennen käyttöönottoa.
Elokuussa Pete täytti vuoden. Nurkista alkoi löytyä jotain keltaista ja tahmeaa. Olin itse sitä mieltä, että kissanpissaa se on. Mistä moinen? Erkki kivenkovaa väitti, että Anterolta (remonttireiskaltamme) on kaatunut Jaffaa sinne sun tänne. Jaffa vain haisi vähän omituiselle. Sitä alkoi löytymään laajennusosan sementtilattioilta yllättävän paljon. Tässä vaiheessa hoksattiin, että se jaffa todella onkin kissanpissaa. (Kiitokset tässä kohtaa Annelle, joka jo aikaisessa vaiheessa opasti, että ei kannata maistaa kaikkea mitä lattioilta löytyy, jotkut kuulemma tekevät niin). Sementti vain sitoi hajun aika tehokkaasti. Pikatsulla todettiin pissatulehdus ja poika sai antibioottikuurin. Pari päivää meni ilman kissanpissaa ja jälleen ilmestyi sementtiin märkiä haisevia länttejä. Ajateltiin, että Pikatsu ei ole vielä parantunut ja annettiin asian olla. Pari viikkoa tätä jatkui ja tilattiin uusi aika eläinlääkäriltä. Ei ollut Pikatsulla pissatulehdusta. Lääkäri hienovaraisesti arveli, että voisiko asialla olla joku muu kissa, esim. leikkaamaton vuoden vanha Pete. Ei ollut sitten kenenkään mielessä käynyt, että joku voisi toteuttaa luonnollisia viettejään ja pissailla nurkkiin, eihän meidän kissa merkkaile. Pete oli asialla, se varmistui kun poika ihan pokkana marssi uuteen vaatehuoneeseen ja kusaisi lattialle yleisön läsnäollessa. Mitäs nyt? Ei me haluta leikata meidän kissaa, ei ole vielä edes EC ja olis se mukava nähdä mahdollisesti joskus sen jälkikasvuakin.
Alkoi kissan koulutus. Vessoja oli parhaimmillaan viisi kappaletta eri puolilla taloa ja avuksi löytyi vielä Feliway. Adaptereita ostettiin 3 kappaletta. Aina kun tuli lätäkkö väärään paikkaan, kissa nostettiin hiekkalaatikolle, kun pissa tuli hiekkalaatikolle, tiedossa oli kehuja ja rapsutuksia. Liekö ollut adaptereista apua vaiko koulutuksesta, merkkailu loppui kahdessa viikossa. Voi myös olla, että remonttireiskan lähdettyä kotiolot rauhoittuivat ja Peten ei tarvinnut puolustaa reviiriään. Tuntui että kaikki oli taas hyvin. Reissattiin Tallinnan ja Riikan näyttelyreissut ja saatiin ulkomaansertit kasaan. Kööpenhaminan World Show-matka lähestyi. Liput oli tilattu jo alkukesällä ja kaiken piti olla kunnossa. Sitten tuli lentoyhtiö X:ltä puhelu. "Meidän on valitettavasti muutettava lentoanne, teidän lentonne siirtyy kymmenellä minuutilla eteenpäin". Juu, selvä juttu, kaikki kunnossa. Vai onko sittenkään? Soitto lentoyhtiön puhelinpalveluun ja kylmää vettä niskaan. Kissoja ei voi ottaa mukaan kun niille ei ole mukamas varattu paikkoja. Jaa, että ei vai. Kyllä siitä nyt on ainakin vahvistuskirjekin tullut, mihin ne kissat on hukattu. Noin kymmenen puhelun jälkeen tunteet kävivät sen verran kuumina, että rupesi meikäläisenkin sanavarasto laajenemaan yllättävästi. Puhelintyttö sirkutti paniikissa, että he tekevät kyllä kaikkensa saadakseen kissat koneeseen mukaan ja ei kannata hermostua, kun minä huutelin ärräpäitä toisessa päässä. Kiitoksia vain lentoyhtiö X:lle, sattui nimittäin olemaan samanaikaisesti kodissamme paikalla sähkömies, ei ole kuulemma ole Erkkikään nähnyt yhtä ripeää toimintaa paljon parjatulta ammattikunnan edustajalta. Onneksi sentään asia järjestyi loppujenlopuksi kun saatiin langanpäähän joku rouva palvelupäällikkö joka järjesti paikat Köpiksen koneeseen. Remontti edistyi, suihkusta suhisi vettä, kohta päästäisiin laittamaan parkettia lattiaan.
Noin viikkoa ennen Köpiksen reissua tulivat täit. Sampsa toi mukanaan koulusta epämääräisen monisteen, jossa kerrottiin koulussa olevan ötököitä. Kaikkien tulee haravoida lastensa päät ja tuhota täit mikäli niitä löytyy. Ei löytynyt haravoimalla täitä, ei löytynyt vaikka pestiin täishampoolla ja taas haravoitiin. Ihan varmaa tietoa ei ollut kenellä täitä oli (jos vaikka jollain kaverilla) joten pakko oli desinfioida koko talo varmuuden vuoksi. Ei ollut myöskään justiinsa sillä hetkellä tietoa tarttuvatko täit kissoihin joten ei kun kissoja haravoimaan. Onneksi ei vielä sentään keritty pesemään kolleja ötökkäshampoolla. Kauhea soppa juuri ennen matkalle lähtöä. Piti pakata ja lisäksi haravoida ja desinfioida ja pestä/pakastaa kaikki mahdollinen minkä irti sai. Lohduttava tieto eläinlääkäriltä tuli parin päivän kuluttua, ihmisten täit eivät tartu kissoihin. No tuli ainakin siivottua kunnolla. Ja kissoja ei varmaan ole ikinä kammattu yhtä hyvin ja yhtä tiheällä kammalla kuin nyt. Köpiksen reissu meni hyvin. Pete valmistui EC:ksi 1 vuoden ja 3 kuukauden ikäisenä ja vielä sen alkuperäisen "näyttelysuunnitelman" mukaan. Lentomatka vähän pelotti, kissat kun menivät ruumaan ja siitä oli ollut niin paljon kauhukertomuksia liikkeellä. Turha huoli, eivät olleet Puuha-Peta ja Pikatsu millänsäkään kun koneesta ulos tulivat. Kaikki hyvin. Elämä jatkui ja kissojen kanssa kierrettiin näyttelyissä. Peteä alettiin kysymään sulhaseksi tytölle jos toisellekin……… …….mutta se onkin jo ihan oma tarinansa.
Ai, kun kiva juttu, kattopaneelit on otettu pois. Löytyyköhän täältä muutakin kuin vain hiirenkakkaa….
Onneksi älysivät tuoda eristevillat sisään vesisateesta. Tää on kyllä ehdoton nukkumapaikka, lämmintä ja pehmeää.
