B&V&A

Olen sheltti Bianca (Pikkupuron Bianca) Haminasta. Vanhempani ovat emä Leni (Cadinan Darlene) ja isä Winston (Chiroskas English Style). Syntynyt olen Pikkupuron kennelissä Kannusjärven kylässä Haminassa ja kasvattajani on Päivi Lantta.

Syntyessäni 6.3.1994 painoin vain 80 g, sillä siskoni Brendan kanssa synnyimme viikon etuajassa. Siitä huolimatta en ole pieneksi jäänyt, vaan olen 41,5 cm korkea ja painan 9,5 kg.

Kuvassa on ikuistettu ensitapaamiseni emännän kanssa, kun olin parin päivän ikäinen.

(kuva Päivi Lantta)

Vappuaattona 1994 muutin uuteen kotiini, rivitaloon Tompurinmäelle. Perheeseen kuului silloin emäntä Riitta ja kuusi kissaa; persialaiset Lady, Tellu ja Eppu, kotikissa Pipsa, sekä cornish rexit Lippe ja Taasko. Kissojen kanssa oli aluksi "kielivaikeuksia", kun ne heiluttivat häntää, eivätkä silti vaikuttaneet ystävällisiltä. No, muutaman viikon päästä jo tultiin toimeen ihan hyvin.

Kun rokotukset olivat kunnossa, suuntasimme koirakouluun. Ikäväksemme kuitenkin kuulimme, että penikkatautia oli liikkeellä ja niin meidän "koulun aloitus" siirtyi seuraavaan kevääseen. Kotona sitten itseksemme opeteltiin koiranpennulle tarpeellisia taitoja. Kyllähän se sujui niinkin.

Huhtikuussa 1995 muutettiin kerrostaloon (tylsää) ja aloitettiin agilityn alkeiskurssi (kivaa). Emäntä oli ekaa kertaa lajista kuullessaan sanonut, että tuota hän ei ainakaan ala harrastamaan. Vaan kuinkas kävi, yhdessä tuli "agilityiltyä" virallisissa kisoissa lähes kymmenen vuotta.

Ekat kisat kisattiin marraskuussa 1995 ja silloin suurin jännityksen aihe oli olenko mini vai maxi. Tuomari mittasi 39,5 senttiseksi eli miniksi. Nykyään tuo emäntä väittää mitanneensa minut 41,5 senttiseksi.

Hidas tuo emäntä on aina ollut (ja aina vain hidastuu) ja alkuvuosina piti itse päättää minne radalla menen, kun ei se puuskutuksiltaan saanut kunnon ohjeita annettua.

Ensimmäisessä kilpailukirjassa meillä on 13 tulosta ja 62 hylkyä. Kyseinen kirja saatiin täyteen juuri, kun säännöt muuttui ja minusta tuli minin sijaan midi.

(kuva Miia Ihalainen)

Joku oli väittänyt emänälle, että sheltille "kasvaa korvat" 5-vuotiaana. Hmm..joka tapauksessa kesällä 1999 Porvoossa meillä oli menestystä ensimmäisen kerran; tuloksella 10 oltiin mini 1-luokassa toisia (huom. kuvassa meikäläinen on ihan cool, mutta emäntä on kuin hangonkeksi). Ja samana kesänä sitten saatiin myös ne (silloisten sääntöjen vaatimat) kolme vitostulosta ja siirryttiin kakkoseen, sekä tienattiin Shetlanninlammakoira-yhdistyksen agility ykkösruusuke.

Uudessa kilpailukirjassa meillä ei ole merkintöjä, mutta midinä "kulki" kuitenkin paremmin kuin mininä; tulos-hylkysuhde taitaa oli lähes fifty-fifty. Onpa tullut muutama palkintosijakin.

22.5.2005 starttasin sadannen kerran viralliselle yksilöradalle ja sen jälkeen olikin hyvä siirtyä eläkkeelle. Saldoksi 100 kisasta tuli 24 tulosta ja 76 hylkyä, sekä tosi mukavat muistot.

(kuva Miia Ihalainen)

Isäntä meidän perheeseen hankittiin vuonna 1996. Se on kyllä ollut emännän paras hankinta, samalla saatiin maailman parhaan isännän lisäksi omakotitalo ja minulle työ. Teijo-isäntä mm. tyhjentelee roskislavoja kuorma-autolla ja minä olen apukuskina. Se sitten on kivaa, sieltä ylhäältä autosta voi vähän huudella vaikka dobermanneille.

Niin ja makupalojen saanti on isännän tultua ollut ihan eri luokkaa kuin ennen.

Kuten kuvasta näkyy, seuraava "perheenlisäys" ei mielestäni ollut kovin hyvä juttu, ainakaan aluksi. Siis "pikkusisko" Viivi tuli perheeseen juhannuksena 2003.

No, täytyy myöntää, että kyllä se "pentu" nykyään jo tuntuu ihan kivalta kaverilta. Viivi ymmärtää, että minä olen tämän koiralauman pomo ja sen käytös on sen mukaista. Viivin tytär Alvi on kyllä välillä vähän ärsyttävän sählä, mutta kyllä sekin "palautuu ruotuun" yhdellä mulkaisulla...tai viimeistään pienellä ärähdyksellä.

Ja onhan se imartelevaa, että Viivi valittiin sen perusteella, että se on läheistä sukua minulle eli velipuolen tytär.

Tässä sitä lepäillään (kauan sitten, eli vuonna 2004) rankkojen 10-vuotis synttäreiden jälkeen.

Kaikenlaista sitä on elämänsä aikana kerinnyt harrastaa, agilityn lisäksi. Tokoillut olen siirron alokasluokasta avoimeenluokkaan. Näyttelyissä on käyty kakkosia hakemassa. Jälkitreeneissäkin käytiin yksi kevätkausi, kiva laji. Harmi, kun harrastus lopahti emännän työkiireisiin.

Kunto on vielä hyvä ja työntekoa isännän kanssa jatketaan vielä. On meillä tuo uusin (vähän rasittava) tulokas "oppikoirana". Täytyy kyllä sanoa, että yllättävän nopeasti se höseltäjä on töissä oppinut käyttäytymään. No, onhan sillä toki erinomainen opettaja, gröhöm!

On se maailma jonkin verran muuttunut elämäni aikana. Parhaan muutoksen huomasin viime uutenavuotena (siis 2007), ne on keksineet äänettömät ilotulitteet.

(kuva Miia Ihalainen)