B&V&A

Olen shelttityttö Alvi (Kettusaaren Alvis Leonides) Haminasta. Emäni on Viivi (Foxitar Discodaami) ja isäni Toffo (Hawser Meadow´s Hazelnut Cracker). Kasvattajani on Riitta Oksman.

Synnyin täällä kotona Pappilansaaressa Kettusaaren kennelissä 30.7.2006. Meitä syntyi yhteensä viisi, mutta mie olen ainoa, joka ekan vuorokauden jälkeen jäi henkiin. Kaikki oltiin kauheen pieniä, miekin painoin vaan 92 grammaa. Mutta kuten tuosta kuvasta näkee, mie olin jo kaksi päivää vanhana tosi tomera ja miun painoni rupesi nousemaan vauhdilla. Mie sain kaiken herkkumaidon itse, kun ei ollut kilpailijoita noista nisistä.

Emäntä pelkäsi, että ainoana pentuna tuntisin itseni yksinäiseksi. Niinpä hän hankki miulle kaveriksi nallen. Se on kuulemma emon "ottopoika", siispä sen nimeksi tuli Otto.

Otto on ihan kiva kaveri, sen kanssa voi painia ja sen kyljessä on kiva nukkua. Otto ei syö mitään, siksi se ei ole kasvanutkaan yhtään. Aluksi se oli vähän isompi kuin mie, mutta nykyään se on jo pienenpi.

Kun täytin 7 viikkoa, emäntä sanoi, että nyt pitää aloittaa "ulkomaailmaan tutustuminen". Niinpä olen päässyt kaikenlaisiin paikkoihin: isin luo, eläinlääkäriin, agilityharjoituksiin, Samban luo kylään ja lenkille, koirakentän laidalle, eläinkauppaan jne. Kyllä maailma on mielenkiintoinen paikka.


Emännän ja isännän mielestä olen varsinainen riiviö. Mie en ymmärrä mitä ne tarkottaa. Mitä pahaa siinä on jo vähän kaluaa olohuoneen pöytää? Tai muotoilee matonkulmaa pyöreämmäksi? Tai silppuaa kaikki ulottuvilla olevat paperit? Tai jos omatoimisesti ottaa jotain pöydältä? (Yletän juuri ja juuri olohuoneen pöydän reunaan.) Tai jos haukkuu Biancalle? Tai repii emoa hännästä? Tai roikkuu ihmisten lahkeissa? Tai ottaa suuhun kaiken mahdollisen? Tai.....

Eihän kukaan usko, että näin söpö pieni koira voisi muka olla riiviö?

(kuva: Marja Vepsäläinen)

Kun olin pieni, pääsin emännän mukana isin 2-vuotis synttärikutsuille. Siellä oli tosi kivaa! Me leikittiin (=painittiin ja ajettiin toisiamme takaa) isin kanssa vaikka kuinka kauan. Oli siellä muitakin koiria, mutta en mie niiden kanssa leikkinyt. Isillä on myös hurjan paljon  leluja joilla oli mukava leikkiä. Sitten mie olinkin niin väsynyt, että nukuin vain pää roikkuen emännän sylissä, vaikka kutsuille tuli lisää koiria ja ihmisiä.

Nytkin, kun olen jo iso tyttö, aina silloin tällöin pääsen vierailulle isin luo ja ollaan me tehty pari näyttelymatkaa hänen kanssaan. Isi on kiva ja rento tyyppi, ei niin niuho kuin tuo emo.

(kuva: Marja Vepsäläinen)

Nyt mie olen jo aikuinen...kai. Ainakin 1-vuotis synttäreistä on jo pitkä aika.

Olen käynyt jo monissa näyttelyissä, ulkomaillakin. Vähän ihmetyttää miksi siellä pitää kulkea taluttimessa, kun parempi ois päästää kaikki irti sinne kehään leikkimään. Eikös se ole leikkikehä? Hihnat vaan menee solmuun ja kurkussa tuntuu ikävältä, kun täytyy kiskoa siinä hihnassa. Näyttelyissä olen tavannut  kaikki isin muut lapset, jotka ovat syntyneet saman vuonna kuin mie.

Siellä Pärnun reissulla sain junnusertin ja vuodelta 2007 saan Shetlanninlammaskoirayhdistyksen näyttely ykkösruusukkeen.

Mie olen jo aloittanut työhöntutustumisen "oppikoirana" eli kuljen isännän ja Biancan mukana kuorma-autokeikoilla. Joka perjantai on roskan ajoa, purunajo ym. keikkoja on satunnaisesti.

Bianca opettaa miulle miten töissä ollaan. Pitää istua rauhallisesti ajon aikana, mutta kun auto on paikallaan voi kurkkia avonaisesta ikkunasta. Ohjaamon ikkunoista on kiva seurailla maisemia, kun sieltä korkealta näkee niin kauas. Purunajo on tosi kivaa, kun siellä saa aina vaakakopilla jotain makupaloja.

Pienestä pitäen mie olen päässyt, aina silloin tällöin, katsomaan emon agilitykisoja ja -harkkoja. Se näyttää tosi kivalta touhulta. Siellä on paljon erilaisia koiria ja jännittävä tunnelma. Olen jo oppinut emolta miten pitää räyhätä kentän laidalla, kun joku toinen menee radalla.

Kesästä 2007 lähtien olen käynyt itsekin agilityharjoituksissa. Ensin penturyhmässä ja nykyään jo ihan oikeassa harjoitusryhmässä. Harjoituksissa on ihan kivaa, etenkin kun aina välillä saa makupaloja.Vielä mukavampaa ois, kun kaikki koirat sais juosta ja leikkiä ihan vapaasti keskenään. Välillä mie yritän rynnätä jonkun toisen luo haastamaan sitä leikkiin tai rähisen sille, mutta emäntä ei siitä tykkää. Sen mielestä en keskity tarpeeksi harjoituksiin.

Olen mie osallistunut jo virallisiin agilitykilpailuihinkin. Ekaan starttiin toi emäntä ei oikein taida olla tyytyväinen, saatiin hylky, kun en oikein jaksanut kuunnella minne piti mennä. Juoksin vaan täyttä vauhtia ympäri kenttää. No, ollaan me sen jälkeen oltu palkinoillakin.
(kuva: Marja Vepsäläinen)