virtuaalitalli Niilamo

- Valmistaudu kohtaamaan Seko, hirmuinen villipeto jonka selässä ei kauaa vieraat pysy! pelottelin Mikaelia matkalla Niilamoon.
- Pyh, mies tuhahti. - Sä aliarvioit mut, mä pärjään paremmin Mortillekkin kuin sä.
- No nää kaks oria on kyllä aivan eri juttu, saatpa nähä, hykertelin mielipuolisena kun kuvittelin millaista tuskaa tulisi ensimmäiset hetket Sekon kanssa olemaan. Myönsin kyllä Miken olevan hyvä ratsastaja, enhän mä muuten sen apua oliskaan pyytänyt.
- Sille tekee hyvää työskennellä vaihteeksi hyvän ratsastajan kanssa, Mikael virnisti ja kiihdytti ylinopeuden puolelle ennen Niilamon pikkutielle kaartamista.

- Tervetuloa Niilamoon, hihkaisin kun kaarroimme tallin pihaan.
- No eipä ole hääppöinen paikka... mutta todella kodikas ja suloinen! mies jatkoi nopeasti tuntiessaan vihaisen kyynärpään kyljessään. Astuimme ulos ja tunsin Mikaelin kietovan kätensä hartiani ympäri rennosti. Selostin innokkaasti esittelyä Niilamosta kävellessämme talliin. Tallin ovella hyppäsin vastaantulevan Tumpin kaulaan ja mies varasti mielissään muutaman suudelman. Päästyäni irti Tumpin otteesta esittelin pirteästi miehet toisilleen.
- Tässä on Mikael, Mikael - Tumppi, Tumppi katseli hieman epäluuloisesti toista, Mikaelin kasvot sen sijaan näyttivät synkän vihaisilta. Pienen erittäin epämiellyttävän hiljaisen ja jäätävän hetken kuluttua lähdin nykimään Mikaelia Sekon karsinan suuntaan. Tumppi seurasi perässä napaten satulahuoneesta orin harjat mukaan.

- Kuka toi jätkä on olevinaan, Mikke kuiskasi minulle kun Tumppi oli lähtenyt muualle.
- Miten niin? kysyin hieman hämmentyneenä miettien samalla mitä meidän välillä oikeastaan oli. - No meillä on tässä vähän säätöä tai jotain... mutisin.
- No just joo, mies tuhahtaa ja jatkaa harjaamista.
- Mitä sen edes sua pitäis kiinnostaa? mutisin. Epämiellyttävän hiljaisuuden vallitessa varustamme Sekoa kunnes Tinja tulee juuri sopivasti paikalle pelastamaan tilanteen.
- Terve, me ei ollakkaan nähty, nainen sanoo Mikaelille, joka esittäytyy ystävällisesti. - No mutta onnea matkaan, mie oon huomannut ettei Sekon kanssa aina ole helppoa.

Kiristin vielä orin satulavyön ja vedin ohjat pään yli. Lähdin taluttamaan Sekoa ulos karsinasta Mikaelin kävellessä vasemmalla puolellani ja Tumpin seuratessa orin oikealla puolella. Pitkälle emme päässeet kun yörmäsin tallikäytävällä Odelieen, jonka ilme muuttui iloisesta suorastaan yli-innokkaaseen virneeseen. Nainen ryntäsi suukottamaan Mikaelia poskille ja se sai miehen tuohtuneen ilmeen muuttumaan hieman huvittuneeksi. Irroittauduttuaan Mikaelista katsoi nainen hieman tarkemmin joukkiota: Mikael, Soneü, Tumppi. Mikael, Soneü, Tumppi.
- Älkäähän vielä lähtekö, oottakaa kun mä haen popparit! Odelie hihkaisi innoissaan.

Rauhoittelin Sekoa Mikaelin noustessa orin selkään. Katsahdin mieheen ja tämä nyökkäsi olevansa valmis. Päästin ratsukon kävelemään uralle ja palasin itse katsomoon kentän laidalle Tumpin ja Odelien väliin. Seko väänsi korvansa tiukasti luimuun ja painoi jarrut pohjaan kun Mikael otti ohjat käteen. Pehmeillä ohjasotteilla ja määrätietoisilla pohjeavuilla Seko pääsi alkuteistailunsa yli ja käyttäytyi mallikkaasti. Katsoin lumoutuneena ja kateellisena Mikaelin ratsastusta, miksei ori toiminut minulla noin upeasti. Tunsin Tumpin kietovan kätensä selkäni taakse kuin varmistaen etten karkaa mihinkään.

Sekosta löytyi täysin uusia puolia ja huomasin että orin koulutaidot riittävät paljon korkeammalle tasolle kuin millä kisaamme. Loppupuolella ruunikko taipui jopa kauniiseen avotaivutukseen, jota ori normaalisti saattoi kiukkuisesti kärvistellen astella muuutaman askeleen ja pukittaa sitten protestiksi.
- Mikäs näytös täällä on meneillään? kentän laidalle saapunut Arttu uteli innokkaana, ja katsahti lievästi hämmentyneenä kentälle. - Kylläpäs näitä miehiä tänne tallille virtaakin..
- Joo tota toi ratsastaja tuolla on Mikael, mun.., pidin pienen tauon ja tunsin Tumpin kiristävän otettaan minusta. - ..paras ystävä.. kai, mutisin lauseen loppuun ja käänsin katseeni kentälle. Odelie käänsi keskustelun rennosti Sekoon ja kertoi Artulle millainen riehuja ori oli ennen ollut. Tuijotin lumista kentänreunaa ajatuksiini vaipuneena ja hieman hämmentyneenä.

Mikael lopetteli ratsastusta ja antoi upeasti käyttäytyneelle Sekolle pitkät ohjat. Ori oli selvästi hionnut ja puuskutti hieman, kunnon kohotuksen voisi ottaa tämän vuoden tavoitteeksi. Kentältä saapasteleva mies antoi ruunikon ohjat minulle.
- Tää on kyllä äärettömän itsepäinen ja hankala aluksi, Mikael myönsi.
Virnistin miehelle ja lähdimme kaikki porukalla takaisin talliin. Riisuttuani Sekolta varusteet lähdimme Mikaelin kanssa autolle.
- Hei oota, mun hanskat tais jäädä sekon karsinalle, huudahdin ja palasin hölkäten tallille Miken mennessä jo autoon odottamaan. Kävellessäni satulahuoneen ohi en voinut olla kuulematta Tumpin sanoja Tinjalle.
- Opeta mut ratsastamaan, mies sanoi vaativasti.

Kommentti:
Hmmm... ihan tuntematon ihminen oli päässyt tarinaan ja ootin ihan älyttömästi, että tarinan lopussa selviäisi kuka tää mies oikeasti sitten onkaan, mutta ehkä tää asia valaistuu miulekin sitten seuraavissa tarinoissa vähän myöhemmin! Tosi kivaa, että välillä on dramaa eikä tarinat aina mene sen tietyn kaavan mukaan jossa vaan tullaa tallille ja ratsastetaan hevoset, vaan väillä keskitytään myös ihmissuhteisiin!:--) Hohoo ja ootan niin kovasti jatkoa, Tumppi raukka se on mustis - osas se näköjään vaatia, että mie opettaisin sen ratsastamaanki. Kyllä miun naama vähän venähti kun se tuli asiansa miule kakistamaan ulos, pakko myöntää.

Jos mä oisin osannut ennakoida sen järkyttävän lumipyryn, mikä oli iskevä viis minuuttii sen jälkee ku olin lähteny himasta, oisin todennäkösesti jääny suosiol kotiin. Mun vanha auto valitti ku mä puskin sen kanssa tuiskun läpi pientä mutkikasta tietä tallille. Sankka lumisade piiskasi auton ikkunoita ja yritti saada pyyhkimet jumiin. Yritin pistää autoon lämmityksen päälle, mut seki oli menny sököks, hetken räpläämisen jälkeen luovutin kun puhaltimet pysyi hiljaisina. Kiroilin koko matkan tallille.

Benkku oli ihan sekasin lumesta. Se laukkaili innoissaan tarhaansa päästä päähän, teki järjettömiä 360 asteen äkkikäännöksiä ympäri, kohotti turpansa kohti taivasta ja hengitti syvään pakkasilmaa sieraimiinsa. Hetken se pysy paikoillaan, ja sillon mun mielest se näytti ihan patsaalta. Sit äkkiäarvaamatta se taas säpsähti, karautti laukkaan ja pukitteli riemuissaan. Ja ton hurjapään selkään mä sit muka uskaltautuisin tänään... Ajatuski puistatti.

"Ben tais olla aika innoissaan tosta lumesta." Tinja oli ilmaantunut satulahuoneeseen, jossa mä järjestelin hevoseni harjalaatikkoa parempaan järjestykseen.
"No joo-o, se on ihan sekasin..."
"Oho, mä en tiennyt että sä oot jotenkin järjestyksen mies. Vai keksiikö joku vaan sijaistoimintoja sille, ettei tarttis mennä hakee tota villioria sisään ja mennä ratsastamaan sillä?" Tinkku iski mulle silmää ja lähti huoneesta itsekseen naureskellen. Oikeessahan se oli, ei mua ollenkaa kiinnostanu missä kunnossa harjat oli, mua vaan pelotti hemmetisti nousta sen yhen selkään. Mut sitähän en muille näyttäis, joten eikun tuumasta toimeen. Hyi, sanoinks mä just että "tuumasta toimeen"? Hitto tää maalaistalli tekee mustaki juntin.

Ulkona myräkkä tuntuu vaan yltyvän entisestään. Mä vannon, se tuuli yhdistettynä siihen lumen määrään tuntu samalta ku Grölandissa ois puhjennu hurrikaani. Ben oli ihan hullu. Mul oli menny puol tuntia saada se kiinni tarhasta, sit se oli jyränny mut käytävällä kumoon juostessaan karsinalleen, karsinassa se tallas mun varpaat niin monta kertaa et mä vannon et mul oli ainaki yheksän kymmenestä varpaasta murtunu. Ja sen viimesen ehjänki varpaan mä menetin siinä vaiheessa, ku Ben säpsähti kovaa tuulta ja jyräs ittensä kentän portista sisään. Huom, ittensä. Mä törmäsin siihen aitaan siinä vieressä.

Ratsastus oli, anteeksi voimasana mut se on ainoo joka sitä onnistuu kuvaa, yhtä helvettiä. Mä en nähnyt yhtään mitään eteeni, mun silmät vuos siitä kun ne lumihiutaleet paiskautu mun kasvoja päin. Alle viidessä minuutissa, kun sade oli muuttunut rännäksi, mä tunsin kuinka mun takista meni vesi läpi ja mä tunsin kuinka vesinoro valui pitkin mun selkää. Ekaa kertaa koko ratsastushistoriani aikana mä myös kirosin farkkuja ratsastushousuina: niiden kastuessa niistä tuli niin kivikovat ja jäätävän kylmät, että mä aloin epäilee, pääsisinkö mä enää satulasta alas.

Jos vaan mitenkään olis ees mahollista, niinku näköjään oli, mun ihana pikku kiltti pullaponini oli viel hullumpi ridatessa ku siel tarhassa. Mä oikeesti sain tehä töitä pysyäkseni sen kyydissä. Ja miks mun piti just nyrhiä sen harja ihan lyhyeks... Tyydyin puristaa satulan etukaarta hulluna, kädet oli niin kohmeessa että en pystyny edes liikuttaa niitä ja kun ihmeen kaupalla ohjat ees pysy mun käsissä. Me mahdettiin näyttää tosi hulluilta siellä kentällä, hevonen joka pomppi sinne tänne poukkoillen ja melkeen sokee ratsastaja, joka istuu selässä ku jäätyny tatti.

Tulihan sit sekin, että yhdessä kulmassa Benkku teki niin jyrkän käännöksen, että mul ei ollut enää mitään mahiksia edes pysyä selässä. Mä lensin komeassa kaaressa, tömähdin märkään lumeen ja Benkku lähti ilosesti juosten kentän toiseen päähän. Jos se ois vaan osannu, mä vannon että se ois nauraa räkättäny täysii.
"Voi ei, ootsä kunnossa?" Huolestunut naisääni kuului jostain myrskyn seasta.
"Täysin kunnossa, ei tarvii tulla", mä tiuskasin takaisin. Hävetti, jos se oli nähny ku mä lensin Benin selästä.
"Kelasin vaa et haluutko heppas takasin", ääni sanoi ja mä näin lumisateesta lähestyvän pienen naishahmon, joka talutti edelleen villisti steppailevaa Beniä.
"Ai Anna-Ilonahan se siinä", hymyilin häijysti ja sieppasin ohjat tytöltä. Alkoi pakostikin naurattaa, kun tytön nenä nyrpistyi ja hyvä kun ei savu noussut korvista.
"Mä sanoin et mua pitää sanoa Ilonaks...!"
"Joojoo, sori.. Mä oon tosi pahoillani, Anna-Ilona", virnistin ja täpärästi onnistuin väistämään hyvin tähdätyn lumipallon, jolla Ilona yritti minua osua.
"Turha odottaa mult enää palveluksia, ens kerralla kun sä mätkähdät takapuolelles sieltä hevoses selästä, mä en ota sitä kiinni vaan saat ihan ite juosta sen perässä!" Ilona huudahti ja lähti marssimaan tallille. Mä seurasin sitä edelleen naureskellen, tyttöhän oli oikea Pikku Myy nutturansa kanssa.

Tallilla mä tunnollisena hevosenhoitajana kuivasin eka Benin, ja sit vasta hipsin tallitupaan vaihtamaan omia vaatteitani. Luojan kiitos mulla oli autossa vanhat verkkarit, joihin voisin vaihtaa ne karseet farkut. Just ku olin saanut kiskottuu farkut jalastani ja pompin pelkät pitkät kalsarit päällä, tallituvan ovi aukes. Tulija kai ilmeisesti kauhistui puolialastomasta miehestä, ja pamautti oven äkkii kiinni. Kiireellä kiskoin kuivat vaatteet päälle ja menin ovelle.
"Kyl tänne voi tulla, sain puettuu! Sori!" mä huusin ulos myrskyyn. Pian tupaan ilmaantu vähä säikähtäneen näköinen ruskeatukkainen tyttö.
"Morjens, ensinnäki mä haluun sanoo et yleensä mä liikun tallilla kaikki vaatteet päällä, sori tosta. Mä oon Arttu", esittelin itteni ja ojensin käteni ravistaakseni tytön kättä.
"Mä oon Milja, moi", tyttö esittäytyi, mut näytti edelleen hieman epäilevältä. Varmaan tein tosi hyvän ja lähtemättömän vaikutuksen, go Arttu...
"Nii sä oot uus hoitaja tääl vai?" mä yritin virittää keskusteluu ja hymyilin tosi kannustavasti.
"Joo, mä tota Tildaa hoidan nykyää", Milja hymyili takasin.
"Et kai sä nyt saanu ihan hirveit traumoi, oikeesti mä vaan vaihoin märkii vaatteit pois.." Toivottavasti mä en punastunu.
"Ei ei, oli se vähän härö näky ensi silmäyksellä mut oikeesti, kaikki okei"; Milja naurahti ja mä yhdyin sen nauruun.

Luojan kiitos mun auto vielä käynnisty, kun mä lähdin kotiin päin. Mun poskia edelleen kyl kuumotti, olin tänään onnistunut mokaa itteni kahen vieläpä viehättävän naishenkilön edessä: eka Ilonan, ja sit Miljan. Kunpa mul ei ihan idiootin maine ois tallilla... Heh.

Kommentti:
Harvasen päivä tässä viime aikoina hevoset ovat olleet täynnä energiaa, heti kun pinetkin pakkaset tuli niin energiaahan niillä riittäisi vaikka kaikille jakaa:--) Eikä asiaa todellakaan helpota se, että paikoin ensi viikoksikin on luvattu yli kymmentä astetta - eli energisia asukkaita luvassa! Toisaalta onhan se välillä hieman vaihtelua, kun ei tarvitse tehdä kaikkeaan selässä jotta saisi pullamahaisen ponin liikkumaan! Meijän pullaponit vois ottaa Benkusta vähän mallia, se kun on useimmiten aina hieman reippaammalla päällä:--)

Hymy ei ollut kariutunut kasvoiltani viimeiseen kolmeen päivään. Tällä hetkellä en osannut ajatella mitään muuta paitsi sitä kuinka onnellinen osasinkaan olla. Hymyssä suin siis parkkasin autoni Niilamon pihaan ja suorastaan leijailin sisään talliin. Sydämeni pamppaili edelleen hyvin epätasaisesti, enkä oikein kyennyt käsittämään missä olin ja mitä tein. Silti seisoin hevoseni karsinan edessä ja silitin sen turpaa. Joli näytti erittäin helpottuneelta kun olin saapunut. En ollut päässyt katsomaan sitä moneen päivään, joten sillä mahtoi olla hieman ylimääräistä energiaakin. Pyörähdin karsinassa katsomassa missä kunnossa Jolin jalat olivat, ennen kuin lähdin hakemaan juoksutusvarusteita. Satulahuoneessa törmäsin kuitenkin laiskottelevaan Tumppiin. Istahdinkin pojan syliin leveästi virnuillen ja silitin hänen poskeaan.

- Mitä ihmettä sä riehut?! Tumpin silmät revähtivät auki ja hän näytti erittäin pelästyneeltä.
- Kuhan vaan herätin, sun pitäisi varmaan putsata noita varusteita kun sulla toi saippuakin on esillä, osoitin saippuaa, mutta poika näytti erittäin vastahakoiselta.
- No mä voin jäädä putsaamaan, jos sä menet juoksuttamaan Jolin, hymyilin leveästi.
- Haahaahaa, Tumppi murahti ja tarttui laiskasti naulakossa oleviin suitsiin. Myhäillen lähdin pois satulahuoneesta, tuo poika todella tarvitsi välillä näpäytyksen nenälleen, vaikka se ei häneen näyttänyt vaikuttavan oikein mihinkään.

Joli katseli minua epäilevästi pitkän otsatukkansa takaa. Tiesin, että työskenteleminen ympyrällä oli toisinaan tammalleni pienoinen ongelma, mutta se teki hyvää sen kankeille raajoille. Sitä paitsi halusin sen vielä joku päivä kisakuntoon ja se oli nyt tai ei koskaan. Vihellellen talutin Jolin ulos tallista mustaan iltapäivään. Jolin korvat liikkuivat tiuhaan, kun se kuunteli ympärillä tapahtuvia asioita ja oli hieman epävarma koko tilanteesta. Kuka nyt ei vihaisi työskennellä pimeällä ulkona. me molemmat säpsähdimme, kun kuulimme rapinaa kentällä. Samassa Jolin korvat painuivat luimuun ja näin kun sen hampaat pilkahtivat esiin sen turvan alta. Paha vihollinen siis tiedossa, huokaisin helpottuneena ja kannustin sen eteenpäin. Kulmani kuitenkin kurtistuivat kun näin kentällä lämminverisen, selvästi orin ja pojan joka sen kanssa työskenteli.
- Tuu vaan, ei me syödä, ääni kuului pojasta vai oliko se sittenkin hevosesta. Joli kuitenkin jännittyi jokaista lihasta myöten ja oli valmis jo hyökkäämään. Puristin lujasti juoksutuspiiskaani ja talutin Jolin kentälle.
- Tää ei nyt vaan oikeen pidä teistä miehistä, huomautin ja se sai hymyn palaamaan taas huulilleni.
- Jos se neito liian hyökkääväksi käy, niin kyl me sit mennään pois alta, ääni kuului taas ja nyökkäsin hyväksyvästi, vaikka hän ei sitä välttämättä nähnytkään. Mistä lähtien täällä oli ollut muitakin ukkoja kun Tumppi ja Markus?

Joli asettui ympyrällä huomattavasti paremmin oikealle kuin vasemmalle. Se näytti jäykemmältä, liikkui hieman epäpuhtaasti ja näytti erittäin tyytymättömältä. Olisin halunnut päästää sen irti sivuohjista, mutten kehdannut, kun kentällä oli toinen hevonen. Huulta purren annoin sen mennä toiseen suuntaan muutamaan otteeseen, mutta painotin harjoituksen oikeaan suuntaan. Sillä ei näyttänyt olevan kipuja, sille sivuohjien kanssa meneminen oli vain luonnotonta. Kenellepä ei olisi. Maiskautin kannustavasti tammalle, mutta se ei halunnut kiihdyttää tahtiaan yhtään reippaammaksi. Lopulta minun oli pakko ottaa sivuohjat irti ja antaa Jolin laukata vapaalla kaulalla. Epäpuhtaus liikkeestä katosi ja tyytyväisesti pärskien se laukkasi liiankin reippaasti.
- Ode! joku kiljahti kentänlaidalta. Joli mulkaisi siihen suuntaan murhaavasti ja teki hyökkäävän liikkeen siihen suuntaan. hyssyttelin tammaa ja hidastin sen tahtia ravista pysähdykseen.
- No mitä kulta Soneliini? kysyin hunajaisella äänellä, että kykenin vain kuulemaan kauempana olevan pojan naurahtavan.
- Mä kuulin! tyttö kuulosti murhaavan vihaiselta.
- Anna anteeks, anelin.
- Näytä!
- No tuu kattomaan, hihkaisin ja hyssytin hieman levotonta Jolia.
- No en tuu, ku se hullu syö multa pään, nähdään kohta tallissa, Sone sanoi ja kuulin sitten rapisevien askeleiden katoavan talliin.

Vain hetken oli kävelyttänyt Jolia, että se palautuisi. Se oli vetreytynyt hieman, mutta siitä huomasi vieläkin sen olevan erittäin kankea. Tallissa tamma kuitenkin piristyi taas ja se hirnahti tervehdykseksi muille. En ollut vähään aikaan nähnyt sitä niin leppoisana, sillä vielä jokunen aika sitten se oli ollut pelkkä hirviö. Tyytyväisenä riisuin siltä varusteet pois ja pistin sen jalat pakettiin. Sen jälkeen kiiruhdin satulahuoneeseen, jossa taas kerran Tumpilla ja Sonella oli hieman läheisemmät välit. Kiusaavasti virnuillen vein tavarat paikoilleen ja seurasin hieman nolona olevaa kaksikkoa.
- Turhaan te siinä häpeilette, kikatin vahingoniloisena. - Toi on ihan normaalia, että hormonit hyrrää nuorilla.
- Hiljaa Ode, Sone ärisi matalasti, mutta sitten hänen katseensa kirkastui taas. Hän hypähti luokseni ja nappasi kädestäni.
- Se on kaunis, Sone sanoi ja ihasteli vasemmassa nimettömässä olevaa sormusta. tyttö näytti jopa hieman kateelliselta, mutta sitä en sanoisi ääneen tai hän sadanprosentin varmuudella löisi minua.
- Kuka täällä kihloihin on mennyt? Tinja ilmestyi talliin ja kaikille ilmestyi syyllinen virne naamaan.
- Minä, hymyilin kuitenkin ylpeästi ja se sai Tinjankin innostumaan. Kiinnostuneena hän alkoi kysellä Sonen kanssa mitä, missä ja milloin. Joka sai Tumpin hieman turhaantumaan.
- Hitsi te naiset ootte.. poika nurisi ja poistui satulahuoneesta. Ehkä hänenkin todella kannattaisi nähdä vaivaa ihastuksensa eteen, nimittäin joku muu voi viedä taas kerran tuolta neidolta jalat alta. Se sama, joka on vienyt jo kolmesti.

Kommentti:
Tapasitkin Artun, enää Markus tai Tumppi eivät olekaan ainuita miehiä talossa - vähän lisää silmän iloa meille naisille;--) Joli kumminkin käyttäytyi kentällä lopuksi aika hyvin, vaikka miehiä olikin paikalla:--) Pikkuhiljaa tamma onkin alkanut rentoutua, ei se ole enää läheskään niin epävarma kaikesta kuin alussa, miekin alan pikkuhiljaa tulemaan sen kanssa toimeen ja voittamaan luottamuksen! Voisi loppu viikosta katsella, jos se saisikin tarhakaverikseen vaikka Tildan naapuritarhasta, onhan sitä aina mukavampi ulkoilla kaverin kanssa:--) Vai että kihloihin sitä on menty, ihanaa huomata, että joku on onnellinen!

Niilamon arki on puolen vuoden tauon jälkeen pyörähtänyt hienosti käyntiin ja jouluunkin on enää vain kolme yötä. Talliin on muuttanut kaksi uutta asukasta, painthorsetamma Joli sekä lämminverinen ravihevosori Ben, sen lisäksi Pautsu sai pitkään kaipailemansa hoitajan:--) Huomenna vietämme tallilaisten kanssa pikkujouluja maastoillen ja viettäen vain aikaa yhdessä, korkkaamme joulupöydän antimet ja koristelemme tallin joulukuosiin. Sofi odottaa kärsimättömänä suklaakalenterin 24:nen luukun avaamista, mutta on pitänyt päänsä vielä tähän asti - onhan se kaikista suurin luukku! Niilamon puolentoista vuoden takainen oma heppavauva Nemo meni uudestaan myyntiin, mutta se saikin melkein heti hyvän uuden kodin Riikinnevasta. Olin jo valmiina ottamassa oripojan meille takaisin, mutta koska talli on buukattu täyteen ja pihatto purettu, ei miulle jäänyt paljon vaihtoehtoja:--)

Lumet ovat taas sulaneet, taidetaan saada tänä vuonna Niilamoon musta joulu. Ja myö kun odotettiin, että päästään reellä joulumaastoon! Taitaa käydä niin, että joudutaan reki vaihtamaan puisiin kärryihin. :--(

Seurailin tammani lennokasta ravia, kun tyytyväisenä se ravaili tarhassa. Pieni muutaman sentin lumipeite pörhelsi ilmassa ja sai Jolin pärskähtämään. Olin vakaasti päättänyt, etten liikuttaisi sitä enää rankasti, sillä pelkäsin sen jalkojen menevän taas. verryttelevää liikuntaa eläinlääkäri oli sille kuitenkin määrännyt. Tiesin jopa muutaman tapauksen, jossa kylmä ilma ja vähäinen liikunta olivat aiheuttaneet vakavia vammoja hevosten nivelille ja sitä en todellakaan neidolleni halunnut.
- Mitä mieltä sie oot Tinja, pitäisiköhän sille laittaa pintelit tarhaan? kysyin yhtäkkiä ja se sai naisen säpsähtämään hereille.
- Tarkoitatko silleen, että ihan polvien yli? nainen kysäisi ja jäi myös seuraamaan tammani menoa.
- Jep, lämpöpinteleitä nimittäin, pitäisi sen nivelet lämpimänä, nyökkäsin ja katsoin sitten kysyvästi mietteliästä naista.
- Voisihan siinä olla jotain perää, mutta miten oot aatellu Jolin loimituksen?
tämä oli tietysti toinen vaihtoehto joka edesauttaisi tammaa, sääli kun se oli aikalailla mahdotonta.
- Se ei voi sietää niitä. Jos on vaan mahdollista, niin sateellakin ulos ilman loimea, jos tulee liian kylmä, joku 15 astetta pakkasta, ni sit ei ulos tai pakostahan sille sitten sitä loimea on laittaa, jos ei muuten, mietiskelin ajatuksiani ääneen, enkä oikein osannut selittää niitä järkevästi Tinjalle.

Se oli siis joltain osin sovittu. Joli ei menisi ulos liiallisella pakkasella ja muuten ulos se meni säällä kuin säällä. En oikein itse perustanut siihen, että kun mentiin nollaan, niin kaikille nakataan loimet niskaan. Olin oppinut elämään uskossa, että jos hevonen, varsinkaan suomenhevonen, ei Suomen luonnossa pärjää ilman lämmikkeitä, niin ei sen tarvitse sitten siellä myös olla. Tokihan tätä oli hieman vaikea toteuttaa esimerkiksi puoliverisillä, jotka tulivat ulkomailta, kun siellä ne olivat tottuneet alituiseen aurinkoon ja lämpöön. Harjailin hissukseen tammaani ja hyräilin hiljaa. Sisällä oli onnekseni huomattavasti lämpimämpi kuin ulkona, olisin voinut vaikka muuttaa tänne. Silti olin vakaasti päättänyt lähteä maastoon, vaikka yksin. Ei se kylmyys minua suoranaisesti pelottanut, vaan se, että tulisi hullu lumimyrsky ja eksyisimme jonnekin metsikköön.
- Mihis ootte menossa? Tumppi ilmestyi myös sisälle ja hänen sininen piponsa oli muuttunut valkoiseksi.
- Maastoon me aateltiin, ihan vaan kävelemään, vastasin.
- No miun pitäis kävelyttää toi Seko.. Tumppi tuumi ääneen.
- Joten aattelit, että jos voisit lyöttäytyä seuraan, etten vaan eksy metsään. Voi kuinka huomaavaista teiltä Tuomas, tietysti haluan teidät mukaanne, korostin oikein heleää ääntäni, sillä tiesin pojan ärsyyntyvän siitä.
- Voi kuinka miellyttävää on päästä mukaanne, Tumppi nälvi, mutta hymyili lopuksi. Se oli se sanaton sopimus.

Joli katsoi varoittavasti häntä huomattavasti rotevampaa oria. Seko todella osoitti syvää kiinnostusta tammaani kohtaan, mutta kokeneena miesten käsittelijänä Joli kyllä vei pojalta heti luulot pois. Tumppi oli ilmeisesti oppinut jo kevyesti toimimaan Sekon kanssa, kun se sai muutamalla käskyllä Sekon huomiota hieman puoleensa. Jo hetken poika ilmeisesti meinasi sanoa, että naiset ensin, mutta mitä siitäkin olisi tullut. Irlannincobin näköisiä kirjavia länkkärivarsoja?
Lunta ei satanut edes paljoa, vaan tuprutti vain hieman. Tosin sekin taisi olla vain väliaikaista, sillä kylmä ei ollut ainakaan vielä. Vain hyytävä tuuli kipristeli korvia tunnottomaksi. Päättäväisesti Tumppi käski Sekoa kulkemaan eteenpäin ja näytti hieman hikeentyneeltä, kun ori otti muutaman pomppuaskeleen suuntaan jos toiseen. Hymähdin hieman vahingoniloisena pojalle, vaikka todellisuudessa jopa hieman säälin häntä. Olin muutamaan otteeseen päässyt orin selkään ja kykenin myöntämään sen olevan täyttä tuskaa. Lopulta poika ohjasi orin vierelleni ja katsoi minua hieman nolostuneena.
- Mie oon tässä aatellu, poika aloitti. katsoin häntä hieman uteliaana, odottaen saisiko hän koskaan sanoja suustaan sanottua.
- Miten sie ja Elias oikeen tuutte silleen niin toimeen, tarkoitan kun välillä tuntuu, että Sone jotenki.. Tumppi ähkäisi. Sisälläni helisi raakamainen nauru, mutta hillitsin sen.
- Puhutaan tästä kun ollaan takas tallille, vastasin lempeästi ja käänsin sitten Jolin ympäri.

Lenkki ei ollut todellakaan pitkä, mutta virkistävä se oli. tuuli herätti todellakin eloon ja Jolikin olisi halunnut päästä menemään vähän lujempaa. Tuntui jopa hieman pahalta pidätellä sitä, kun ennen olisin antanut sen mennä jopa niin lujaa kun se halusi. Toki vielä joku päivä lähtisin sen kanssa hieman laukkailemaan maastoon, mutta ensin oli saatava neidolle hokit alle, ettei meno muuttuisi ratsastuksesta luisteluksi. Sekolla ilmeisesti oli jo kengät, nimittäin orilla ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa pysyä pystyssä. Pitäisi vain hankkia jostain pikaiseen kengittäjä. Ehkäpä Tinja osaisi auttaa tähän asiaan. Astuessa talliin lämmin ilma kietoi meidät kaikki lämpimään syleilyynsä. Sormiani kirveli, kun niihin palasi tunto ja Tumppikin näytti tyytyväiseltä, kun punainen väri poskilta alkoi hiljalleen vaipua pois. Vedin satulan pois tammani selästä ja vein sen paikalleen. Suitsissa se oli edelleen, nimittäin tätä neitoa ei kiinni sopinut sitoa, vaan ohjat tiputtaa maahan. Se oli niitä etuja, jota länkkärihevosen mukana tuli. Harjatessa Joli vaivuin unelmiini. Unelmoin, kuinka vielä joku päivä pääsisin tammani kanssa edes muutaman kerran kilparadoille taas, voisimme voittaa luokat ihan suitsait ja tyytyväisenä hymyilin kuvassa, jonka Elias olisi ottanut. Tämä oli tavoitteeni, että edes vielä kerran saisin mahdollisuuden päästä hetkeksi kilparadoille ainoan ja oikean westernratsuni kanssa.

Päästin Jolin karsinaansa ja se hyökkäsi suoraan heinäkasansa kimppuun. Useat ruokinnat päivässä olivat sille hyväksi, nimittäin sen suu ei enää mutristellut niin tyytymättömänä kuin ennen. tekemistä se tosiaan kaipasi, sillä vähemmällä liikutuksellakin oli ollut vaikutuksensa. Se kaipasi liikuntaa taas tuhat kertaa enemmän. Hymyillen seurasin Jolin keskittynyttä ruokailua, kuinka se jauhasi tarkoin heinän sellaiseen muotoon, että sen kykeni nielaista. tätä seurasin, kunnes Tumppi oli valmis ja minä valmis puhumaan.
- Niin.. Tumppi hieraisi niskaansa. naurahdin heleästi ja istutin sitten pojan alas.
- Mie oon ollut rakastunut Eliakseen jo ihan pienestä tytöstä asti, ihailin sen työskentelyä hevosten kanssa, kilpailuja ja erityisesti sen hevosta Admiralia, hymyilin kuin puhuin tästä, vaikka samalla se kosketti.
- Niin sitä länkkärilegendaa vai? Tumppi tiesi. Nyökkäsin.
- Vasta sitten kun miulle tuli enemmän ikää, aloin tuntea mustasukkasuutta miehestä, vaikka se tunsi miut vaan pikku Odeliena. Se oli vänkyröimistä, kun raivosin sitä ihasteleville tytöille, tappelua ja sellaista, kunnes Elias sitten muutti Suomeen. Eikä kauaakaan, kun muutin minäkin, huokaisin syvään.
- En tiedä mikä siinä muuttui, mutta yhtäkkiä Elias katto mua ihan eri tavalla. Oli paljon mukavampi ja silleen ja mie tietysti ihastuin vaan syvemmin ja tähän se sit johti. Ja se miten me ollaan näin läheisiä, johtunee siitä, että me tiedetään kaikki toisistamme. Tai ainakin melkein. hyväksytään toisemme sellaisena kun ollaan ja hemmotellaan toisiamme kilpaa. se on sen asian juju, elätämme sitä ensi rakkautta pitkälle, niin pitkälle että siitä tulee tapa ja jää sellaista. Ehkä se on vähän höpsöä, mutta silti, kohautin olkiani ja hymyilin sitten leveästi, kuin häveten.
- Ei se hölmöä ole, Tumppi vastasi. - Se on todellista.. Rakkautta.

Odelie

Kommentti:
Didii, olipa mukava tarina:--) Huomaa, että Tumppi se mielellään kääntyy enempi muiden naispuolisten tallilaisten puoleen noissa rakkaus asioissa kuin miun, en toki kyllä yhtään ihmettele - enhän miekään sille omista asioistani oo oikeestaan koskaan puhunukaan;--) Onneks kerkesitte heittää pienen maastolenkin ennen sitä illan luvattua lumimyrskyä joka onneks kumminkin tuli vasta sitten kun painuttiin jo unten maille, eikä aamulla ollut semmosesta tietookaan - ainut vaan, että puitten risuja oli piha täynnä ja maassa uutta lunta!:--) Kengitystä itseasiassa mietin just hetki ennen kun luin tarinasi, ihan kun olisit lukenut ajatukset, mutta eiköhä tyhmäkin jo huomaa, että ne hokit pitäisi kavioiden pohjiin saada. Itseasiassa pirautin tutulle kengittäjälle samantien ja lupaili tulla laittamaan edulliseen hintaan ne hokit paikoilleen jokaiselle tallin asukkaalle viimeistään perjantaina 16. päivä - koitetaan siis selvitä varovaisin askelin vielä nämä pari liukasta päivää:--)

ps. Ootan ihan innolla tarinan jatkoa!

Tinja Niilamo

9. joulukuuta 2011 ~ Uusia asukkaita, vanhoja tuttuja.

Taas laiskuuttani jätin treenit jäisellä kentällä väliin, ja otin ilomielin vastaan iltavuoron tallissa. Käyhän se sentään oikeasti yhdestä kuntosalikäynnistä. Olin juuri saanut siivottua jokaisen karsinan (ja sen olin näköinenkin, tukka kuin variksenpelättimellä ja vaatteet likaisina), kun vanha punainen auto rämisi pihaan perässään traileri. Uusi asukasko? En ollut kuullutkaan, että tänne olisi tulossa uusia hevosia jo heti perään, kun juuri tuli yksi. Toisaalta, olihan täällä vielä karsina vapaana.

Tinja tuli myös paikalle. "Keitä tänne on oikeen tulossa, uusii asukkejako?" kysyin häneltä ja yritin kurkkia, millainen tyyppi mahtoi olla kyseessä. "Kyllä vain, kohta näet", Tinja hymyili raivostuttavan salaperäisesti. Olin valmis jo pomppimaan varpaillani, jotta olisin nähnyt edes vilauksen uudesta tallilaisesta. Hän kuitenkin katosi äkkiä traileriin hevosta rauhoittelemaan, ja Tinja meni avaamaan takaluukun. Sitten kuljetuskärrystä asteli ulos upein ori, jonka olin koskaan nähnyt... Eikä hevonenkaan muuten näyttänyt pahalta.
"Arttu!" huudahdin, enkä ollut uskoa silmiäni. Nyt hävetti näyttää tältä, yritin äkkiä sukia tukkaani suoremmaksi ja harjata vaatteita liasta. Poika ratsasti kanssani samalla ratsastuskoululla monta vuotta sitten, mutta tunnistin hänet kuitenkin heti ruskeasta, silmille valuvasta tukasta ja ilkikurisesta hymystä. Silloin hän oli kiusannut minua, kun olin pelännyt tallin vanhaa ja äksyä shetlanninponia, joka kaikenlisäksi puri, mutta ehkä hän oli muuttunut. "Katos katos, täällähän on oikeen luksuspalvelijat töissä", Arttu virnisteli omaan ärsyttävään tapaansa. Se siitä sitten, sama vanha Arttu. Otin askeleen lähemmäs tuuppaistakseni häntä typerästä kommentista, mutta Artun pitelemä hevonen säikähti nopeaa liikettä ja alkoi stepata.
"Soooo Benkku soo, nyt ihan iisisti vaan", Arttu rauhoitteli ruunikkoa oria, joka nyki riimunarua ja katseli hurjana ympärilleen. Miksi kaikilla ratsastajapojilla on aina hurjat orit?
"Mistä toi on tullu", töksäytin. Hevonen oli kyllä katseenvangitsija, sen karva kiilsi auringonpaisteessa enemmänkin kultaisena kuin punaisena, ja sen musta häntä huiski vimmatusti.
"Meiän Benkku on entinen ravuri, mut ei me nykyää tehä muuta ku kaahailla mummot kumoon hiekkatiellä", Arttu nauroi ja silitti hevosen turpaa. Tinkku näytti hieman närkästyneeltä Artun vertauksesta, ja se sai minut hymyilemään ilkeästi Artulle

En olisi kyllä ikinä uskonut Beniä entiseksi ravuriksi, ellei Arttu olisi siitä maininnut, sen verran hyvässä lihaksessa se oli.
"No, missäs on meidän Sonjan oma valkoinen ori?"
Minua alkoi jo melkein nolostuttaa. En olisi halunnut kertoa pojalle, että se mutapallero, ahmatti joka hamusi epätoivoisesti muutamaa oljenkortta aidan ulkopuolelta, oli minun ponini. "Se on tallissa", valehtelin.
"Ai Topi, kyllähän se tossa ulkona on!" Tinja hymyili hyväntuulisesti.
"Kas, en huommanutkaan, hehheh...!" Minua hävetti. En saisi verrata Topia Beniin, koska Topi on minulle rakas juuri sellaisena kuin se on. Sitäpaitsi en edes pidä hienoista ja stressailevista kiiltokuvahevosista, Topi on minusta paljon suloisempi. "Toi norjisponi tuolla on mun, Topi", jatkoin ja nostin uhmakkaasti päätäni, valmiina kohtaamaan Artun naurun. Toisin kuitenkin kävi.
"Hei cool, pieni ja pörrönen, te niin tuutte meiän kaa maastoon joku päivä! Benkulle tekis hyvää jos mukana ois joku vähä rauhallisempi kaveri", Arttu sanoi oikeasti iloisena ja silmäili Topia hyväksyvästi. Olin helpottunut, ja jopa hieman ylpeä ponistani. En kyllä edes tajua, miksi minua kiinnosti Artun mielipide Topista...

Arttu hävisi talliin Benkun kanssa purkamaan kamoja, joten päätin sittenkin vielä ratsastaa Topilla tänään. Hain sen tarhasta, ja kun enimmät mudat oli saatu suittua, pistin sille suitset päähän ja lähdin maastoon ilman satulaa rauhalliselle iltalenkille. Tähdet tuikkivat taivaalla, ja viileä tuuli humisutti puiden latvoja. Topi ei säpsähtänyt edes rasahduksia pensaissa, vaan tallusteli elämäänsä tyytyväisenä pitkin hiekkatietä. Topin talvikarva kutitti sen kylkien ympärillä lepääviä jalkojani. Yhtäkkiä tajusin olevani onnellisempi kuin pitkään aikaan. Talliin oli lyhyen ajan sisällä muuttanut kaksi uutta hevosta ja kaksi uutta hevosenomistajaa oli liittynyt talliporukkaamme, jännittävät ajat ovat varmasti edessä! Joulu saapuu eikä mikään voisi pilata ihanaa iltaani. Kumarruin halaamaan Topin kaulaa. Onni on oma vuonohevonen.

Sonja

Kommentti:
Aluksi haluun sanoa, että oli mukava huomata, että Artun ja siun tarinan juonet täsmäsivät - hienoa! Eipähän tarvinnut lisäillä niitä eri päiville:--)

Kiva että jäit auttamaan iltatallin teossa, sitä myö arvostetaan!:--) apukädet kun eivät koskaan ole pahitteeksi, ainakaan niinä päivinä kun Tumppi päättää ottaa lunkisti tai luisua töistään. Kiva, että talliin saapuikin siulle jo ennestään tuttu ihminen, kyllä maailma on pieni. Oli hauskaa kuulla, minkälaiset siun ja Artun välit olivat silloin monia vuosia sitten ja aloittaa tarinaa säväyttämällä sillä! Eipähän tule ainakaan tallilla tylsää olemaan;--)

Niilamolla on varmasti mainitsemasi jännittävät ajat edessä, mitäköhän juonen käänteitä arjessa tapahtuukaan ensi vuonna? Mukavaa, että talliporukkakin vaihtuu välillä, niin saa aina lukea uusia ja erilaisia tarinoita erilaisilta uusilta tulokkailta:--)

Tinja Niilamo

9. joulukuuta 2011 ~ Come home tonight.

Mun sormet naputteli hermostuneena auton rattia. Radiossa soi Mötley Crüen Live Wire, tai oikeastaan musa kuului vanhalta kasetilta, jonka mun setä oli mulle nakannut. Tää auto oli niin vanha romu, ettei radiossakaan ollut muuta kuin paikka C-kasetille... Mä yllätyn joka kerta siitä, kuinka auto jaksaa vetää vielä traikkuakin perässään. Huokaisin syvään ja samalla mielessäni mä toivoin, että kaikki nyt menis hyvin.

Mä ja mun hevonen Ben, tuo tulisieluinen lämminveriravuri, ollaan reissattu niin monella tallilla että alkais pikkuhiljaa jo riittää. Viimeks me oltiin sellasella isolla kermatakapuolitallilla, jossa hevoset seiso pienissä kopeissa kaksneljäseittemän. Ainoot mestat ratsastaa oli maneesi, joka oli aina täynnä äkäsiä kilparatsastajia isoine esteineen, tai kenttä, joka oli niin surkeessa kunnossa että ei sinne uskaltais viedä muutenki jalkavammaherkkää hevosta. Niilamo on nyt eka mesta, mikä kuulostaa aika täydelliseltä meille, ja mä myös toivon, että se on.

Kurvatessani pihaan pistin ekana merkille, et vaikka tallialue ei ollut kovin hohdokas, se oli musta kotoisampi kun ykskään, mitä mä olin tähän mennessä nähnyt. Nousin ylös autosta. Ben potki niin riivatusti koppia, että mun oli pakko mennä ottaa se ulos ekana, vaikka näinkin sivusilmällä, että tallista lähesty kaks tyyppiä. Benkku oli ihan villinä, sillä vaan silmät pyöri päässä ja voi hitto kun se meinas vetää mut maahan peruuttaessaan ulos. Just ja just pysyin pystyssä, ja kaikenlisäks se onnistu tallaa mun pelkkien Conversejen peittämät varpaat. Hemmetin hermoheikko.

Mä yritin rauhotella sitä parhaani mukaan, ja samalla näin ekaa kertaa Tinjan. Se oli tosi mukavan olonen (ja näkönen), mutta just sellanen, että sille en kyllä ryppyilis tai hyppis varpaille, en uskaltais nähä sitä suuttuneena. Tinja toivotti mut tervetulleeks ilosesti hymyillen, ja kyl mä sen kanssa pari sanaakin vaihoin, mut sit mun katseen kiinnitti pikkunen blondi nainen, joka näytti kyllä aika räjähtäneeltä mut jollain tapaa tutulta. Se pomppi varpaillaan ja yritti nähä mut Tinjan takaa.
"Arttu!" se yhtäkkiä huudahti ja täsmälleen samaa aikaa mä tunnistin sen. Hitto, Sonjahan se siinä. Mä olin tottunu näkee sen pitkissä leteissä ja kypärä päässä, mutta tää aikuisversio oli mulle kyllä uus.
"Katos katos, täällähän on oikeen luksuspalvelijat töissä", mä töksäytin. Miten tollasta ees pääs mun suusta, vähän hävettää. Sonja näytti närkästyneeltä, mutta musta se oli ihan söpö, kun se nyrpisti nenäänsä. Se yritti vissiin lyödä mua, mut Benkku hermostu siitä ja alko taas tömistelee kavioitaan ja nykimään riimunarua. Mä jouduin taas rauhottelee sitä, ettei se ois riuhtassu itteään irti ja pahimmassa tapauksessa juossu jonnekin rekan alle.

Kaikki sujuki sit oikeestaan hyvin. Sonja esitteli mulle oman poninsa, se oli sellanen pyöree pohjoismaalanen poni, kai Topi nimeltään. Musta se näytti oikeen veijarilta tapaukselta, ja sen verran rauhallisen oloselta, että se vois hyvinkin rauhottaa Benkkua maastossa. Benkulle oli varattu rauhallinen karsinapaikka tallin perältä, ja vaikka se siellä eka pyörikin ympyrää ja esitti hermostunutta, niin aika nopeesti se siitä sit rauhottu. Sonja lähti iltakävelylle Topin kaa ja pyys mua mukaan, mut mä päätin antaa Benin nyt rauhassa tutustua uuteen kotiinsa, ja asetella kaikki tavarat paikoilleen.

Tinja lähti ystävällisesti näyttämään mulle paikkoja. Niilamo vaikutti kyl tosi rennolt tallilta, ja kaikki ketkä tuli meitä vastaan, oli tosi ilosia ja toivotti mut oikeesti lämpimästi tervetulleeks. Nimiä mä en tietenkään muista, mut yks tummatukkanen tyttö selitti innoissaan jotain siitä ja sen irlannincobista, joka oli kyllä kieltämättä komea ilmestys, kun se tömisteli menemään tarhassa tupsujalat viuhuen. Mun huomion kiinnitti kyllä kans harmaankirjava painttamma, joka oli ihan järkyttävän kaunis hevonen vaikkakin villin ja jollain tapaa pelokkaan näkönen. Se juoksenteli pitkin tarhaa, mutta tuli kyllä pienen arastelun jälkeen moikkaamaan mua aidan reunalle.

Ilonen yllätys oli mulle myös tallin toinen miespuolinen kävijä, Tumppi. Me tultiin yllättävän hyvin juttuun, Tumpil oli aika vahvoi mielipiteitä eri bändeistä ja me ajauduttiinki kiivaaseen mut ystävämieliseen keskusteluun. Se oli rento jäbä, ja sen jutut oli kyl välil aika absurdeja. Ainakaan ei tulis tylsää tallilla. Mä oisin halunnut nähä vielä Sonjan ja sanoo sille moikka, mut sitä ei kuulunu vaik mä hetken venasinkin. Päätin sit vaan käydä viel tsekkaamas Benin, katoin että sil oli kaikki okein ja livautin sille pari heppanamia, ja sit astelinkin jo autolleni.

Pakkasta oli ilmassa, ja mä tunsin kuinka se yritti hiipiä mun luihin ja ytimiin ja jäädyttää mut sille paikalleni. Kiirehdin äkkiä sisään autoon, ja just kun käynnistin sen ja sen valot sytty, mä näin kuinka metsätietä käveli nallekarhuponi ja sen selässä blondi neitokainen. Jostain syystä mua hymyilytti kauheesti.

Arttu

Kommentti:
Tervetuloa nyt vielä Niilamoon!

Työkin löysitte tallille suht helposti perille ja tapasittekin jo tuttuja, kyllä maailma on loppujen lopuks tosi pieni. Oli mukava lukea siun ensimmäisiä tunnelmia ja mielipiteitä Niilamosta, paikoista, asukkaista ja meistä hevosten puunaajistakin:--) Kirjotat tosi rennosti ja "letkeesti", käytät kivoja synonyymejä ja sait tarinan oikeesti tuntumaan todelta - pystyin kuvittelemaan kaikki tapahtumat mielessä. Toivottavasti Niilamo ei tuota teille pettymystä ja viihdytte mukana mahdollisimman pitkään! Benkku on tullut hyvin juttuun uusien tarhakaveireiden kanssa vaikka pieniä valtataisteluja onkin tarhassa käyty - mutta sehän onkin ihan normaalia:--)

Tinja Niilamo

07. joulukuuta 2011 ~ Pakkaspäivän suukkoja.

Kävelin Niilamon parkkipaikan poikki ja katselin siistejä jälkiä, jotka jäivät vielä kovin ohueen lumikerrokseen. Pakkanen oli kiristynyt ja oltiin päästy viileään talvitunnelmaankin. Ehkäpä se valkea joulu sittenkin saataisiin. Huomasin Tumpin kauempana astumassa sisään talliin ja hymyilin. Eipä oltu aikoihin nähty. Hiipparoin äkkiä itsekkin tallin lämpimään, aikomuksenani säikäyttää Tumppi.
- Wääh, älähdin lähes samantien, kun tunsin jäiset sormet niskassani. Se pahainen oli varmasti ajatustenlukija, ja minä raukka säikähdin helposti. Katsoin miestä vihaisesti, mutta irvistys suli hymyyn Tumpin halatessa minua.
- Ai Ode onkin jo käynyt täällä! hihkaisin huomatessani tutun tamman mulkoilevan karsinasta.
- No tosiaan on, Tumppi tuhahti ja väänsi naamansa irvistykseen. Minulla oli vaikeuksia pidätellä naurua.

- Seko, irti! karjuin itsepäiselle konilleni tämän napatessa piponi.
- Anna se nyt takaisin, anelin turhaan. Sekon vatsa oli jälleen kerran kasvanut kesän aikana, eikä kevään laihdutus lohduttanut nyt tippaakaan. Sain piponi tupsuttomana takaisin, ja huomasin hetken kuluttua limaisen sinisen pallonkin tipahtavan Sekon suusta.
- Oot sä kyllä aikamoinen ahmatti, tiuskaisin ja rupesin harjaamaan rivakasti ruskeaa talvikarvaa.
- Tässä varusteet, Tumppi ilmoitti tuoden sylissään satulaa ja suitsia. - Meinaatkos pysyä selässä tänään?
Kohautin olkiani. Jos Seko olisi näin kujeilevalla ja ärsyttävällä tuulella kentälläkin olisi se vain saavuttamaton unelma pysyä selässä. Aina piti kuitenkin yrittää.
- Yritän nyt kuitenkin hengissä pysyä, virnistin.

Tumppi istui paksu toppatakki päällä kentän laidalla ja virnistellen katseli menoamme. Kauaa mies ei siinä saanut olla, Tinja tuli patistamaan Tumpin töihin, ja naurahdin itsekseni miehen kauhistuneelle ilmeelle. Mitäköhän hommaa se Tinja olikaan keksinyt. Seko laahusti ympäri kenttää laiskassa käynnissä eivätkä pohkeet tai raippa tehonneet. Vasta kun pamautin pohkeet kiinni ratsun kylkiin yhdessä raipan kanssa lähti Seko reippaaseen raviin ja viipotti ympäri kenttää turpa kohti taivasta. Oriin ei saanut tänään mitään kontrollia, mutta selässä sentään pysyin - parista suuresta ilopukista huolimatta. Laukka ei meinannut alkuun nousta, vaan ori lähti liitämään kiitoravissa eteenpäin. Kun sitten muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen sain orin laukkaan, ei laukasta meinannut tulla loppua laisinkaan. Seko ei kuunnellut mitään apuja vaan rynni kentällä aivan oman mielensä mukaan. Muutaman kiitolaukkakierroksen jälkeen ori kuitenkin väsyi ja muuttui hieman helpommaksi ratsastaa . Päätin lopettaa heti kun Seko suostui ravaamaan nätisti ja oikein päin.

Talutin Sekon takaisin karsinaansa, jonka edustalla Tumppi jo odottelikin. Ilmeestä päätellen Tinja ei ollut keksinyt kovin mukavaa tekemistä. Tumppi oli sitä mieltä ettei ollut reilua että hän joutui paiskimaan kokoajan hommia. Pyöräytin silmiäni, mieshän vältteli yhtenään töitä, ja lohdutin Tumppia sillä että lihaksikkaat ja hyväkuntoiset miehet vetäisivät naisten katseita puoleensa. Sain vastaukseksi tuhahduksen ja mulkaisun.
- Sujuiko ratsastus? Tumppi kysyi ottaessaan suitset pois orilta.
- Eh, ei kauheen hyvin, mutisin. - Oikeestaan se oli ihan kamalaa. Tää on niin hankala kun sillä on virtaa pakkaskeleillä, vaikka tän pitäs olla läski ja laiska.
Tumppi kietoi kätensä ympärilleni ja painoi kevyen suukon poskelleni.

Soneü

Kommentti:
Olinkii jo ootellu siulta tarinaa!:--) Seko tais olla hieman kentälläkin kontrolloimaton, no kenellä tahansa on pakkaskelillä virtaa vaikka kaikille jaksaa. Huomaa, että kun lumi tuli maahan ja asteet alittivat nollan, on aamusinkin paljon helpompi hetätä kun ei pihamaa enää ole niin synkkä aamuisinatunteina - tosin, kova pakkanenkaan ei houttelisi, mielummin sitä aina jäisi vällyjen alle lämpimään.

Noista tumpin sanoista voisin vähän miestä kiusata, otankin ensi kerralla itse lunkisti ja katson kuinka pitkään mies jaksaa minnuu käskee töihin - annetaan sen maistaa hieman omaa lääkettään;--) Se kun ei osaa katsoa asiaa miun näkökulmasta.

Tinja Niilamo

07. joulukuuta 2011 ~ Tervetuloa kotiin kulta.

Istuin hiljaa autossa. Minua ei ollut koskaan jännittänyt näin paljon kuin nyt. Oli toki totta, että Joli oli asunut elämänsä aikana monessakin paikassa, mutta uskoin tämän olevan niistä viimeinen. Iältään neitokainen oli vielä joskin nuori, mutta sen mielenterveys ei näyttänyt enään kestävään liian painostavaa toimintaa. Siksi pieni Niilamo oli osoittautunut erittäin hyväksi vaihtoehdoksi. Huokaisin syvään ja yritin rentoutua. Ajomatka oli melko lyhyt, mutta tänään se tuntui ikuisuudelta.
- Mitä mietit? Elias käänsi katseensa minuun. Hymyilin suloisesti ja heilautin kättäni.
- Kunhan hermoilen, hymähdin.
- Odelie.... Elias hymyili viekasta hymyään, että tuo mies osasi lukea lävitseni. Huokaisten käännyin häntä kohti.
- Mitä jos siellä tapahtuu jotain pahaa, mitä jos Joli ei asetukkaan, tai tappaa jonkun, hevosen tai ihmisen, tai mitä jos ne ei tykkääkkään Jolista, puhuin niin nopeasti henkeä vetämättä, että kultaani alkoi suorastaan naurattamaan.
- Voi rakas Odelieni, niin hupsu, tottakai kaikki rakastuvat tammaan, mutta sinun hevosesi pitää vain oppia rakastamaan heitä, nuo sanat rauhoittivat minua ja käänsin katseeni takaisin tietä kohti. Tärkeintä olisi vain se, että ainakin näin aluksi yksikään mies ei siihen koskisi.

Tallin pihassa tinja tuli meitä vastaan. Kuten tavallista, Elias oli aluksi se joka oli äänessä ja minä pysyin mieluiten hiljempaa ja taka-alalla. Taisin olla onnekas, kun minulla oli mies, joka osasi bisnekset hoitaa loppuun, ilman että minun piti liikauttaa eväänikään. Lopulta mies kietoi kätensä ympärilleni ja käski minun lastata joli ulos autosta. Kukaan ei haluaisi olla siinä tapauksessa tiellä. Varovasti pujahdin sisään traileriin jolin viereen. Se katsoi minua epäluuloisesti ja tökki, kuin hakien tukea minulta hänen pelkoonsa. Silittelin sitä ja hyssyttelin, kunnes trailerin luukku alkoi aukeamaan. Joli jännittyi ja valmistautui peruuttamaan, minä yritin pysyä rauhallisena ja saada koko tilanteen näyttämään ammattimaiselta. Sieluni silmin näin jo kuinka tamma nostaisi shown pystyyn ja siinä sitä taas olisimme olleen, pahassa pulassa. Trailerin ovi aukesi ja samassa hetkessä kun ramppi osui maahan, Jolin silmät pyörähtivät päässä ja se lähti peruuttamaan. Annoin sille mahdollisimman paljon tilaa ja yritin ohjata sitä peruuttamaan suoraan. Elias ei myöskään halunnut joutua tamman hyökkäyksen kohteeksi ja peruutti suosiolla kauemmas. Mies kyllä tuli tammani kanssa toimeen, mutta se ei tarkoittanut sitä, että he olisivat olleen parhaita kavereita, ei tosiaan.

- Ompa se kaunis, Tinja hymähti kun Joli seisoi varautuneena tallin pihalle. Silittelin sen kaulaa ja hymyilin kiitokseksi Tinjalle. Enuskaltanut puhua, en vielä, sillä se saattaisi laukaista tamman reaktion. Vuosien aikana se oli rauhoittunut hirveästi, mutta silti siitä paistoi edelleen vahva epävarmuus.
- Uskallatko liikkua sen kanssa vai haluatko vielä seisoskella? Tinja puhui rauhallisesti ja sanat sai Jolin hieman säpsähtämään. Se käänsi päänsä naista kohti ja astui askeleen eteenpäin. Tunsin kuinka sen lihakset värisivät pelosta, mutta samalla se oli utelias tästä uudesta ihmisestä, jolla ei selvästikkään ollut pahat mielessä. löysäsin narua hieman ja annoin sen lähestyä Tinjaa. Tiesin, ettei se kävisi enään kimppuun, severan hyväkäytöksinen se oli ja kasvanut peloistaan, mutta pienikin liike..
Tinja ei kuitenkaan liikahtanutkaan, ilmeisesti myös hän aisti epävarmuuden hevosesta ja antoi sen tehdä tuttavuutta. Hymy ei kuitenkaan kariutunut naisen kasvoilta, vaan kärsivällisesti hän meinasi jopa hymähdellä tamman tutkiessa hänen hiuksiaan. Hyväksyvä puhallus tuli yllättävän nopeasti. Tinja ei ollut Jolille uhka, joten suosiolla annoin naiselle luvan näyttää paikan, johon tamma pääsisi asustamaan. Kyllä minua kauhistutti hieman tuleva, sillä kaikkia muita hevosia neitokainen taisi vihata. Mutta sen tiesin, että pakon tullessa, sekin asettuisi.

Katselin Jolia kun se oli laitettu tutkimaan uusia paikkoja yksinään. Enää sen silmistä ei paistanut minkäänmoista vihaa, vaan uteliaisuutta. Toki tamma oli hieman varautunut ympäristöstään, mutta kun äiti oli lähettyvillä, niin se tunsi olonsa joskin turvalliseksi. Nojasin Eliakseen ja katselin tammaa. En kantanut enää huolta neidistä, sillä edellisessä kodissa se ei ollut muuta kun riehunut. Nyt se vain haisteli paikkoja ja tutki uusi tyyppejä hieman turhaantuneena. Jossain sisällä se kuitenkin varmasti tunsi olevansa ainut prinsessa jota rakastin, mutta nyt se tunti mustasukkaisuutta, ihme hyypiö.
- Sie varmaan tunnetkin Tumpin, Tinja veti pojan esiin. Tumpin ilme oli näkemisen arvoinen. Hänen kasvonsa vääntäytyivät kauhistuneen näköiseksi.
- Ja tämäkö on uusi yksärin omistaja? Tumppi ähkäisi ja katsoi siskoaan. Tinjan silmissä syttyi tuli ja hän ärähti veljelleen.
- Heippa vaan taas Tumpelo kuinkas naismarkkinat? iskin pojalle silmää.
- Naismarkkinat? nyt Eliaskin kiinnostui asiasta, nimittäin ne ihmiset hjotka minä tunsin, niin tunsi myös hänkin.
- Älä huoli, kyllä se Sone ilmestyy tallille, kikatin ja se sai Tumpin suorastaan raivostumaan.
- Vai että Sone.. Elias hymyili viekasta hymyään, joka sai Tumpin hämilleen. En olisi voinut kuvitella, että Sone historiansa jälkeen tykästyisi tällaiseen kilttiin poikaan, mutta siinä se nyt oli.

Joli ei tainnut tykätä Tumpista. Nimittäin kun Tumppi oli katseensa kiinnittänyt tammaan, niin show oli alkanut. Raivokkaasti tamma oli potkaissut seinän ja sokean raivon nielaisemana se hyökki muutamaan otteeseen päin karsinan ovea. Vasta Tumpin peruuttaessa kauemmas, se jäi vain mulkoilemaan uutta vihollistaan. Purin hampaitani yhteen ja katsoi Eliasta. Miehen ilme oli kuitenkin tyyni. Joli siis asettuisi, luotin Eliaksen arvostelukykyyn ja rauhoituin. Kaikki hyvin.
- Mä en sit tota vie ulos, Tumppi ilmoitti siskolleen vakaasti.
- Ehkä niin on paras, Tinjakin nyökkäsi. Olikohan tämä ensimmäinen kerta, kun he olivat jostain asiasta täysin samaa mieltä? Kun neito oli hieman rauhoittunut, hain autosta Jolin kamat ja asetin ne paikalleen. Kyllä minua hieman hirvitti se tavaranmäärä verrattuna toisien tavaramäärään, mutta minkä minä sille voin, että neidollani oli esimerkiksi kolme eri satulaa. Elias nappasi kädestäni ja vei minut ulos satulahuoneesta. Kiltisti seurasin miehen perässä, kun hän kuljetutti minut autolle. Hän tosiaan tiesi, että olisin jäänyt lagaamaan paikalleni ainakin loppupäiväksi. Istahdin autoon kiltisti ja annoin hänen ajaa pois tallilta. Tämä oli uusi alku meille kaikille ja todistetusti minä että Joli olimme erittäin huonoja niissä.

Odelie

Kommentti:
Hienoa että löysitte Niilamoon perille asti, matka kun tuppaa aina olemaan niin monimutkainen kuoppineen ja jyrkkine mutkineen. Ajomatkakin taisi olla riittävän pituinen, ehkä se sai Jolin olon vielä epämukavammaksi uuden tallin lisäksi? Mutta hienostihan kaikki loppujen lopuksi sujui ja kyllä myö tamman kanssa toimeen tullaan kun vain tutustutaan rauhallisesti ja sen omien halujen mukaan - hiljaa hyvää tulee:--) Tumppi taitaa suosiolla pysyä hieman kauempana ja iha hyvä vaan, saa Joli itse rauhassa totutella tallin arkeen ja ihmisiin vähän kerrallaan.

Laitoin muuten Jolin näin aluksi tarhailemaan yksin lähimpään tarhaan, mutta kumminkin niin, että se voi hajuetäisyydeltä tehdä jo tuttavuutta muiden asukkaiden kanssa:--) Ja lähimmässä tarhassa tarhailevat Tilda sekä Aapo, jotka varmasti rauhoittavat Joliakin rauhallisilla luonteillaan, kun on mukavat tarhanaapuritkin niin on paljon rauhallisempaa myös itse kotiutua ettei tarvitse turhaan pelätä.

Keskustelu Tumpin kanssa oli hauska, en voi väittää että ei hymy noussut huulille - valehtelesin muuten:--D Oi ja tuo "sie" lämmitti sydäntä, kun omaan murteeseen kuuluu, ja sen kuulemiseen on paras tottuu täällä Niilamossa;--)

Kaiken kaikkiaan hieno ja sujuva tarina, odotan jo seuraavaa!

Tinja Niilamo

06. joulukuuta 2011 ~ Ensilumi!

Hih, ensilumi satoi maahan! Vihdoin! Vaikka en tiedä, voiko moista räntää ja loskaa sanoa ensilumeksi, mutta ainakin se on valkoista, tippuu taivaalta ja kastelee sulaessaan. Topi oli onneksi otettu sisälle, joten se ei ollut kastunut aivan läpimäräksi. Minun oli ollut tarkoitus treenailla Topin kanssa hieman rankemmin kouluratsastuksen perusjuttuja, kun poni on päässyt hieman laiskistumaan (ja pulskistumaan...), mutta laiskuuttani muutin mieleni ja päätin pitää rennomman päivän. Olin itse kastunut räntäsateessa läpimäräksi kävellessäni bussipysäkiltä, joten minkäänlainen hermoja vaativa toiminta ei houkuttanut.

Topi on kyllä oikeasti pyöristynyt, halusin myöntää sen tai en. Etenkin talvikarvansa kanssa se näyttää enemmän karhulta kuin vuonohevoselta... Huomasin myös, että sen pystyharja oli päässyt kasvamaan melkein tavalliseksi harjaksi - ei kun leikkaamaan. Sidoin Topin kiinni käytävälle, pienen kaivelun jälkeen löysin kuin löysinkin sieltä sakset, ja tartuin tuumasta toimeen. En muuten näköjään koskaan opi ja muista, että vuonohevosen jouhet ovat todellakin VAHVOJA...! Sakset eivät olleet mitkään kaikista parhaimmat, ja valehtelematta minulla kesti lähes puolitoista tuntia saada harjasta taas pysty. Topi onneksi seisoi rauhassa paikoillaan, vaikka allekirjoittanut hyöri ja pyöri ja hääri sen ympärille, naama punaisena ähisten ja tapellen vanhojen saksien kanssa... Mutta lopputuloksesta tulikin hieno, osasin jopa leikata sen oikein norjalaisittain, jättäen keskellä olevasta mustasta hieman pidemmän kuin ympärillä olevista vaaleista. Hyvä minä! Ja hyvä Topi. Harjanleikkausoperaation jälkeen harjasin ruunan vielä perusteellisesti, rapsutin pienimmätkin mudat irti sen jaloista, selvitin sen paksun hännän ja pyyhin sen naamasta rähmät ja muut sotkut pois. Harvoin sitä jaksaa niin perusteellisesti puunata, mutta sitten kun jaksaa vain tarttua toimeen, on lopputulos yleensä enemmänkin kuin vain tyydyttävä. Topi näytti niin suloiselta! Vein Topin takaisin karsinaan, lakaisin käytävän sotkuista ja kävin vielä tarkistamassa Topin tavarat. Satula ja suitset ovat hyvässä kunnossa, mutta syksyn sadekeleillä rapaantuneet pintelit pakkasin laukkuuni mukaan kotona pestäväksi. Harjapakkikin kaipaisi perusteellista tyhjentämistä, siivousta ja järjestämistä, mutta olkoot se jonkun muun päivän homma.

Valitettavasti, kun näin pitkän koulupäivän jälkeen tulee vielä tallille, on aikaa rajallisesti. Perusteellisessa harjauksessa ja siistimisessä oli mennyt niin kauan, että minun oli pakko lähteä kotiin, jos halusin olla vielä edes puoliksi elossa huomenna aamulla koulussa. Topi sai kun saikin siis täysin vapaapäivän, sen ei tarvinnut tehdä muuta kuin nuokkua käytävällä. Mutta huomenna sitten treenaisimme, ihan varmasti...! Hävettää oikein, kuinka pullaponi ruunasta onkaan tullut. Mutta toisaalta, eiköhän 16-vuotiaalla ponilla olekin oikeus vain nauttia elämästään kaikessa rauhassa? Ajattelin vuoden jälkeen osallistua muutamiin helpon tason kouluratsastuskisoihin, hieman piristykseksi vanhoista asioista. Vielä yksi syy siis aloittaa treenaus...

Mutta ennen joulua emme suostu stressaamaan mistään! Joulupyhiä odotellessa, toivottavasti Niilamossakin järjestetään jotain mukavaa yhteistä tallilaisille!

Sonja

Kommentti:
Vai pitäisikö sanoa, että ensilumi joka jäi maahan ja on siellä vielä tänäänkin!wihii. Hepatkin tykkää:--) Koko viikoksi on luvattu pakkasta joten toivottavasti lumi myös pysyy maassa! Voi pikkuhiljaa herätellä toiveita valkoisesta joulusta:--) Älä huoli, ei Topi yksin ole ollut se joka on tauolla pulskistunut;--) Kyllä se on kaikkien ongelma, mutta nythän on hyvä aika aloittaa lumihenkitreenien suunnittelu!

Katoinkin tuota Topin harjaa tässä yksi päivä, että vähän on ruunan kuontalo päässyt kasvamaan. Tuli mieleen ihan ne vanhat ajat, kun joutui sitä lyhentämään, ne todellakin ovat paksuja. Tumppi osti aina uudet terävät sakset, mutta eihän ne tallessa pysyneet kuin sen pienen hetken:--D Ruuna näytti jo vuonohevoselta pienen parturoinnin jälkeen.

Käsken olla stressaamatta, siihen ei edes kysytä lupaa. Kyllä juu, jos ei mitään suurempaa keretä järjestämään niin ainakin perinteiseen joulumaastoon lähdetään!:--)

Tinja Niilamo

Seuraava sivu »

Huomaathan, että Niilamo on virtuaalitalli?