Missä ihmeen vaiheessa tästä blogista tuli joku sairaalapäiväkirja? Eikö tälle ole enää muuta käyttöä? Ähhh. Pitäisi ainakin olla.
No, jotain muutakin on onneksi viime päivinä tehty, kuin kuvailtu oireita ja diagnooseja, kuten pohjasta näkyy. Silti on pakko sanoa, että vajaa vuosi tätä taistelua on kuluttanut henkisesti enemmän kuin varmaan mikään ikinä. Mutta mun mottoni on, että asioilla on tapana järjestyä. Ja niin ne ovat alkaneetkin järjestyä, hitaasti, mutta kuitenkin :)
Mutta, jonkinlaista tuuletusta on alettava järjestämään. Missä mittakaavassa, se jää nähtäväksi. Nyt on kuitenkin palattava takaisin erään ison käännöstyön pariin.
Niinpä niin. Ei ole oikein ollu fiilistä eikä aikaakaan päivitellä tätä. Tosiaan, reilu viikko oltiin kotona, mutta sitten tuli pernainfarkti ja takaisinhan sitä sitten mentiin... ja kaikenlaista on tullut sen jälkeenkin. Viikko sitten oltiin pääsemässä pois, mutta sitten havaittiin uusi nesterakkula, joka piti ensin tyhjentää ja tulehdusarvot saada kuriin - eli uutta dreeniä edellisen seuraksi. Nyt vaan odotellaan, että koska oltaisiin poispääsykunnossa. Ihan hyvinhän tuo voi, noin yleisesti ja olosuhteet huomioon ottaen, paino on hieman noussut ja syö kohtuu hyvin, vaikka lisäravinnetta kyllä menee suoneen edelleen. Silti, vakavasta aliravitsemuksesta ei kai enää puhuta. Mutta kyllä tämä hidasta on. Vaikka niinhän meille sanottiin.
Kaikenlainen muu elämä on saanut jäädä aika lailla sivuun. Jotain joskus ehtii tekemään, ja pakkokin, että saa päätään tuuletettua. Mutta kyllä sitä aika nopeasti alkaa huono omatunto vaivata, ettei ole... saatavilla. Vaikka potilas ei toki vaadi yhtään mitään. Päin vastoin. Parhaaksi keinoksi on selkeästi osoittautunut täydellinen maiseman vaihto, jotta pääsee irti kaikesta vähäksi aikaa. Sekin tietysti aiheuttaa ajoittain kaikenlaista ihmeellistä kyselyä, mutta olen oppinut jättämään moiset omaan arvoonsa.
Tänä kesänä otetaan rohkeita askelia :) Saa nähdä, minne tästä päätyy. Kesälomaan on hyvin vähän aikaa enää!
Jossain vaiheessa tätä reilun puolen vuoden piinaa saattoi olla sellainen olo, että tätä hetkeä ei tule. Ainakaan kovin pian. Mutta, nyt ollaan kotiutuksen edessä, loppuviikosta päästävät pois. Ei tätä olotilaa riitä sanat kuvaamaan Aivan mieletöntä, kaiken tämän jälkeen, olla tässä.
Eilen sain saattajan ulko-ovelle asti. Tuntui sekin varsin utopistiselta. Etenkin kun oli aiemmin päivällä jo käynyt kahviossa viineriä nauttimassa ja ulkona ihailemassa kirsikkapuiden kukkia ja tarkastamassa, miten kevät etenee. Hämmentävää.
Tämä kaikki tarkoittaa nyt sitä, että siivousoperaatio on potkaistava tänään käyntiin. Parvekkeen ikkunat on pestävä (ovat kuulemma tervassa), kuolleet kasvit on heivattava - ettei tarvitse ensimmäisenä niistä huolehtia. Niin, ja normisiivous siihen kaupan päälle vielä. Mutta mielelläänhän tuon tekee ja pyytämättä. Noottia saisin, jos paljastuisi, että oon mennyt siellä siivoilemaan... vaikka tyytyväinen taitaa olla kuitenkin.
