Sensuuri, sananvapaus ja suomettuminen
Sensuurilla tarkoitetaan yhteiskunnan julkisen laitoksen tai yksityisen yrityksen, yhteisön tai vaikutusvaltaisen yksilön harjoittamaa sanan- ja ilmaisunvapauden rajoittamista. Mediasensuurilla tarkoitetaan näiden vapauksien rajoittamista tiedotusvälineissä, kuten sanomalehdissä, televisiossa, radiossa tai sähköisissä tietoverkoissa.
Sensuuri voi olla osittaista tai täydellistä. Se voi tapahtua ennen aineiston julkaisemista, jolloin puhutaan ennakkosensuurista, tai julkaisemisen jälkeen, kun esimerkiksi internet-sivulta poistetaan sopimattomaksi katsottu aineisto, jolloin kyseessä on jälkisensuuri.
Sensuurista voi määrätä julkaisevan yhteisön ulkopuolinen taho, kuten jokin yhteiskunnan laitos. Demokraattisissa valtioissa tämä tapahtuu eduskunnassa tai parlamentissa hyväksytyn lainsäädännön puitteissa. Koska sananvapaus on kuitenkin demokratian toiminnan edellytys, sen rajoituksiin ei länsimaissa yleensä ryhdytä, ellei kyseessä ole koko valtakunan etu, tai esimerkiksi yhteiskunnan puolustuskyvyttömien jäsenten kuten lasten suojelu.
Yritys tai yhteisö, kuten mediakonserni tai yksittäinen sanomalehti voi toteuttaa sensuuria myös oma-aloitteisesti joko oman tai jonkin intressiryhmän etujen mukaisesti. Tällöin puhutaan itsesensuurista. Itsesensuuri voi lähteä myös yksittäisten toimittajien tasolta, kun nämä noudattavat työyhteisönsä "kirjoittamattomia sääntöjä".
Mediasensuuria on usein hyvin vaikea havaita,
sillä sensuroitavat aineistot eivät yleensä päädy yleisön
tietoisuuteen. Poikkeuksen tästä tekevät korkeintaan moderoidut
verkkokeskustelut, joissa sensuurikynnystä voi helposti ja nopeasti
testata itse, sekä riippumattomat verkkosivustot, jotka julkaisevat
verkossa tai esim. lehtien yleisönosastoissa julkaisematonta
materiaalia. Sensuuriin viittaa yleensä myös se, jos jonkin
yhteiskunnallisesti merkittävän aiheen käsittelyssä on johdonmukaisia aukkoja
(keskustelua ei juuri ole tai se on muodollisen oloista, ja mielekästä
asiatietoa aiheesta ei juuri julkaista), ja keskustelussa esiintyvät tahot
ovat kovin yksimielisiä. Jotain on myös vialla, jos yhteiskunnan lainsäädäntö ajaa silmiinpistävästi jonkin pienen eliitin asiaa suuren enemmistön kustannuksella.
Sensuurille läheistä sukua on propaganda. Käsite tuli tunnetuksi II Maailmansodan aikoihin, kun kansalaisten käsityksiin ja mielipiteisiin pyrittiin vaikuttamaan mm. lentolehtisten ja radiolähetysten kautta välitetyillä propagandaviesteillä. Propagandalle on tunnusomaista yksipuolinen ja harhaanjohtava asioiden esittäminen, esim. joidenkin asioiden ylikorostus tai kertomatta jättäminen, tunteisiin vetoaminen ja suoranainen valehtelu.
Sodanjälkeisen Suomen asema Länsi-Euroopan ja Neuvostoliiton välissä synnytti maahamme viestinnän ja vallankäytön kulttuurin, josta käytetään termiä suomettuminen. Suomettumiselle tunnusomaista on vahvemman poliittisen osapuolen (aikanaan lähinnä Neuvostoliiton) myötäily sekä tämän näkemyksien ja moraalin omaksuminen ja opportunistinen eduntavoittelu omien periaatteiden kustannuksella. Sensuuri ja propaganda ovat olleet olennainen osa Suomen tapaa pitää aisoissa yhteiskunnallista keskustelua ja kansan käsityksiä yhteisestä edusta. Kun vielä 70-luvulla itänaapurin otteessa elävää Suomea haluttiin aikanaan sitoa muodollisesti läheisemmin länsinaapuriin Ruotsiin, syntyi kielipolitiikan "kuuma peruna", pakkoruotsi.
Suomettuneisuuden perintöä oleva tapa kontrolloida kielipoliittista keskustelua ja siihen liittyvää yhteiskunnallista päätöksentekoa on toistaiseksi voimissaan, joskin pato alkaa murtua. Sähköiset kanavat ovat tuoneet uuden haasteen: Vapaan kielipoliittisen aineiston leviämistä kansan parissa ei enää pystytä täysin kontrolloimaan, kun massat siirtyvät internetin ääreen, ja eri keskusteluareenat, tietolähteet ja kielipoliittiset yhteisöt saavat tunnettuutta.
Sensuurin ja propagandan tyylilajit
Sensuurilla ja
propagandalla pyritään vaikuttamaan yleisön käsityksiin ja
mielipiteisiin, ja muokkaamaan niitä jonkin ideologian tai ryhmän etujen suuntaisiksi. Sensuuri ja propaganda kulkevat yleensä käsi kädessä, toimien toistensa vahvistajina.
Länsimaisessa tietoyhteiskunnassa on vaikea toteuttaa täydellistä ja ehdotonta sensuuria ja kaikki tosiasiat kieltävää propagandaa, sillä tietoverkkojen myötä löytyy yleensä jokin väylä, jonka kautta tietoa ja kiellettyä aineistoa voidaan levittää. Demokratiaksi itseään kutsuvassa valtiossa on myös kyettävä antamaan ulospäin jotakin näyttöä lehdistön vapaudesta, joka on demokratian mittari. Yhteiskunnan tiedonvälityksen kehittyessä myös sensuurin ja propagandan saralla onkin tapahtunut omanlaista evoluutiota. Suomen oloissa tätä kehitystä on helpottanut suuresti median keskittyneisyys niin omistussuhteissa kuin lähteiden käytössä. Saman mediakonsernin sisällä voidaan hallita jopa eri aiheiden viestinnän kontekstia (asiayhteyttä) erilaisissa kanavissa yhtäaikaa (Vrt. Sanoma WSOY). Valtakunnan yleisradioyhtiö Yle on puolestaan täysin poliittisen eliitin ohjailtavissa, eikä pysty toimimaan periaatteellisen tehtävänsä mukaisena riippumattomana viestintäkanavana.
Suomalaiselle medialle on viimeaikaisen mediatutkimuksen valossa (Nieminen, Aslama, Pantti, 2005) ominaista vallanpitäjien myötäily ja pitäytyminen "auktorisoitujen" aiheiden käsittelyyn.
Viestinten vapautuminen Neuvostoliiton ajan sensuuripaineista on kuitenkin maassamme vielä suhteellisen tuore asia, ja toistaiseksi ihmisten huomio on suurelta osin kiinnittynyt suomalaisen journalismin tason nousuun silloisista ajoista. Vaikka Suomessa tehdään nykyisin myös erittäin laadukasta journalismia (esimerkiksi tieteen alalla), eletään useilla aihealueilla silti edelleen rajoitetun sananvapauden, vaihetta: Sensuuri ja propaganda kohdistuvatkin meillä yksittäisiin aihealueisiin tai niiden käsittelytapoihin, kuten kielipolitiikkaan. Tämä sananvapauden epätasainen jakautuminen aihealueittain tekee yhtäältä tilanteen havaitsemisen tavalliselle kadunkulkijalle vaikeammaksi.
Sensuuri ja propaganda voivat tunkeutua median tiedonvälitykseen monenlaisia reittejä.Uutisten tuotanto voi olla propagandasidonnaista. Uutisaineistoa tyypillisesti valikoidaan ja karsitaan, ja esitystapoja muokataan rajallisen mediatilan ja -ajan nimissä, mutta taustalla voi olla myös joidenkin etupiirien tavoitteita. Itse uutisten kohteena olevia tapahtumia voidaan niinikään tuottaa tarkoitushakuisesti. Näin on käy esimerkiksi silloin, kun poliittisia päämääriä ajava taho rahoittaa tutkimusta ja ikäänkuin "tilaa" tarkoituksiinsa sopivia tutkimustuloksia. Tällaisia "tutkimuksia" voivat olla gallup-tyyppiset kyselyt tai muut tilastolliset selvitykset. Niiden kysymyksenasettelu voi olla lähtökohtaisesti moniselitteinen tai johdatteleva, tai esim. otanta valikoitu, painottunut tai riittämätön siten, että tutkimus ei täytä tieteellisiä kriteereitä. Tutkimusten tulkinta ja uutisointi voi niinikään olla harhaanjohtavaa.
Yleisön käsityksiin ja näkemyksiin voidaan vaikuttaa mm. seuraavilla keinoilla:
- Aineiston valikointi ja harhaanjohtavat painotukset
- Osatotuudet, tärkeiden asioiden kertomatta jättäminen
- "Totuudet" ja kehäpäätelmät asiantiloista
- Stereotypiat, perusteeton yleistäminen ja liiallinen yksinkertaistaminen
- Harhaanjohtavat vertauskuvat ja väärät analogiat
- Tunteisiin vetoaminen, mielikuvien ja mielleyhtymien hyväksikäyttö tosiasioiden kustannuksella
- Asiayhteyksillä manipulointi, mielikuvan tuottaminen valokoiduista kokonaisuuksista
- Leimaaminen (halventavat ja kyseenalaistavat termit, ilmaisut tai yleistykset ilman asiaperusteluita)
- Suora tyrmääminen ja vähättely ilman asiaperusteluita
- "Totuuksien" ja kehäpäätelmien toistaminen ilman asiaperusteluja
- Huomion vetäminen pois propagandaviestille epäsuotuisista tosiasioista. Vastapuolen asia-argumenttien hukuttaminen muiden viestien alle.
Mediavallan käyttäjän näkökulmasta olennaista on se, mikä loppupäätelmä yleisölle jää käsitellystä asiasta.
Objektiivisuuden kannalta ei myöskään riitä, että media julkaisee vain harvoin tai satunnaisesti tiettyjä faktoja tai näkökulmaa esiin tuovan tekstin jostain aiheesta, jos sen yhteiskunnallinen merkitys on suuri ja aiheella on laajempaa keskustelupotentiaalia. Mediasisällön tulee heijastella todellisuutta, eikä todellisuuden mediaa. Yleisöllä on oltava mahdollisuus asian objektiiviseen ja monipuoliseen tarkasteluun, ja sitä kautta vaikuttamiseen demokraattisessa päätöksenteossa.
Ei sananvapautta
Suomessa kielipoliittisten puheenvuorojen käytöstä omalla nimellä voidaan joskus rankaista tavalla, joka ei sovi länsimaiseen sananvapaus- ja oikeuskäsitykseen. Alla esimerkki ruotsinkielisestä ryhmäkurista.
"Tiedän ystäväni Richard Järnefeltin olleen Schlager på lager - ohjelman pianistina ohjelman
ensimmäisen tuotantokauden (vuonna 2001) ajan, mutta kuinka ollakaan, kun FST:llä tajuttiin,
kuka pianoa soittaa (Järnefelthän on varsin tunnettu kielikeskustelija, ja tiukasti suomen kielen
puolella ruotsinkielisten perusteettomia etuoikeuksia vastaan), ohjelman formaattia muutettiin
kiireesti. Näin saatiin peruste Järnefeltin poistamiselle, vaikka piano ja pianisti olivat olleet
katsojapalautteen mukaan todella pidetty osa ohjelmaa. Myöhemmin sitten ohjelmassa onkin
ahkerasti vierailutettu ruotsinmielisiä pianisteja. Jossain muussa maassa voisi puhua
kielisyrjinnästä, kun ammattimies menettää keikkoja sen takia, että on jotain mieltä vähemmistön
vääristä etuoikeuksista. Mutta ei Suomessa. On tämä pimeä maa."
Ari Anttila sähköpostissaan sivuston toimitukselle 7.9.2006
Lue Richard Järnefeltin kielipoliittinen kirjoitus "Varastettu ilo" (www.pakkoruotsi.net)