Smahildur&Aitiorannan Öskubuska

Pitänee valaista hieman taustaa nimilyhenteestä Tuhkis (jopa pelkkä Tiku nykyään): Öskubuska on islantia ja suomennettuna Tuhkimo. Pentukuvissa Tuhkis näytti ihan harmaalta ja itsekin aikanaan vasta sen kuvia nähneenä kysyin että onko nimi annettu tuhkanharmaan sävyn vuoksi... mutta ei, yhteensä viiden pennun joukossa oli Tuhkimon lisäksi kaksi mustaa narttua, joten joukosta erottuvalle vaaleampi sävyiselle tytölle annettiin tämä taruhahmon nimi. Aikaanaan siitä harmaasta pallerosta olikin kuoriutunut tämä kaunis blondiini. Ainoastaan selässä ja hännässä on mustia päällyskarvoja, äidin perintöjä siis. Ne antavat kivan villin säväyksen muuten vaaleaan turkkiin. Ups, onhan sillä jopa valkoinen sukka, mutta väri ei erotu kuin oikeen tarkkaan katsomalla ja silloinkin vain kun tyttö on juuri uinut tai keskitalvella, kun kuraa ei ole kuukausiin ollut missään.

Tuhkis on siis ensimmäinen islantilaiseni. Rodun valinnassa kriteereitä oli ainakin: tavallisen koiran näköinen, pystykorvainen (spanielikokemuksista johtuen), ei-trimmaamista vaativa turkki, hyväntuulinen, kohtuu helppo luonteinen, sopivan kokoinen (=ei suomen pystykorvaa isompi, mutta ei mikään kääpiösnautserikaan). Itse asiassa Suomen pystykorva on edelleen mielestäni kaunein koira, mutta kun en metsästä niin rotu ei ole mulle oikea vaihtoehto.

Tein lopullisen rodun valinnan lapin porokoiran ja islantilaisen väliltä käymällä koiranäyttelyssä katsomassa molempien rotujen kehää. Islantilaisen olin nähnyt livenä Islannissa, lapin porokoiria muutaman yksilön ihan kotimaassa. No islantilais kehässä oli meteliä ja iloisesti heiluvia häntiä, lapinporokoira kehässä meno oli hillitympää suorastaan liian kesyä minun makuun.

Seuraavaksi piti siis lähestyä jotain islantilaisten kasvattajaa.. onneksi kotiseudun lähellä näytti olevan yksi kasvattaja -ainahan sitä 'naapurilta' uskaltaa paremmin koiran ottaa kuin uppo-oudolta. Myöhemmin paljastui että kasvattaja kyllä oli alunperin oululainen, no siis nykyisestä kotikaupungista eli edelleen naapurista. Parasta asiassa oli että kun päätöksen rodusta olin tehnyt niin ko. kasvattajalla oli silloin vapaana narttu-pentu, tai siis jo 7 kk ikäinen junnu, joka etsi sijoituskotia. Alkoi melkoinen sähköposti rumba, kumpikin tietenkin halusi tietää paljon asioita toisesta osapuolesta ja odotuksista jne. Sitten viimein sovittiin että Tuhkis tulee koeajalle ja päätettiin ajankohta. Kuulemma oli kasvattajalla mennyt monta nenäliina pakettia meidän lähdettyä pihasta marraskuussa 2002.

No piippailihan se Tuhkiskin vähän siellä auton peräosassa kun kotipiha jäi kauemmas ja kauemma ja joku outo eukko istui auton ratissa. Luulin silloin etten saa ajaa rauhassa, jos koira änkeää syliin ajonaikana. Myöhemmin se osoittautui turhaksi peloksi. Tuhkis matkustelee etuistuimella hyvin rauhallisesti, vain taajamassa auton hidastaessa ja mutkitella tyttö nousee ns. Magnusti-asentoon: istuu pyrstöllään ja kohottaa etuosan ylös kuten magnustit luonto-ohjelmissa ja Leijonakuninkaassa näyttävät tekevän. Kasvattaja muuten kerran haettuaan työtön hoitoon luokseen oli laittanut sen matkustamaan etupenkille, oli  sitten meinannu ojaan pöräyttää kun pikku magnusti paljasti tapansa - en ollunna maininnu tavasta. Nykyään koirat tosin matkustaa autoon asennetussa häkissä, näin auton sisustus on turvassa, jos kipasen kauppaan.

Voi niitä aikoja kun Tuhkis oli vasta tullut, aina oli töistä tullessa jotain uutta sisustamista tehty: milloin oli mullattu kukkia, käytetty vessapaperia, syöty vessaharjaa. Kasvattajalta sain vastauksia: tytöllä oli ollut leluna vessaharja, tai vessapaperihylsyjä oli annettu revittäväksi -kun kerran uudessa kodissa ei ollut hylsyjä näppärä koira huomas että repimällä paperin saa hylsyn otettua telineestä. No äkkiä hylsyjä revittäväksi ja siihe loppu paperin repiminen ja sitten kaupasta uus vessaharja ettei koiran tarvinnut ottaa sitä pytyn pesuun tarkoitettua. Siinä ei tiennyt että itkeäkö vai nauraa kun niitä tekosia löysi. Mutta en kyllä missään vaiheessa enää aikonut sitä palauttaa, varmistin vain että vieläkö koeaika jatkuu ja jatkuihan se.

Kaiken lisäksi Tuhkiksen oltua mun luona vasta pari viikkoa, jouduin onnettomuuteen. Tipahdin hevosen selästä ja mursin pahasti käteni. Ranne raudoitettiin ja pääsin viikon päästä pois sairaalasta. Siksi ajaksi Tuhkis oli viety vanhempieni luokse, jonne sitten jouduin itsekin kun yksikätisenä asuminen oli liian hankalaa. Tuhkiksen ja minun välinen side kyllä rakentui noiden sairasloma viikkojen aikana, olin koko ajan koiran kanssa, tehtiin pitkiä kävelyjä metsiin tai katseltiin videoita.

Koira tosiaan kiintyi minuun, en sitä itse ole edes hoksannut, mutta kerran joku tuttavani sen ilmaisi ettei ole koskaan nähnyt noin palvovaa katsetta koiralla kun se seuraa omistajaansa. Jotain perää siinä ehkä on; tuo nuorempi islantilaiseni ei nimittäin reagoi kaikkiin pieniin eleisiin niin joutuisasti kuin Tuhkis, joka siis seuraa minua tarkemmin.

 

 Tuhkimon tokoilut ja muut puuhat

Sitten voinkin tähän päivitellä että sitä palvovaa ja seuraava katsetta ei kyllä saa silloin kuin olisi tarve, siis tokossa. Enhän minä ollut koskaan lukenut mitään toko sääntöjä tai ohjeita, rupesin vain kouluttamaan koiraa itsenäisesti. Se oli ihan helppoa kun hoksasin että pallohulluna yksilönä sen saa tekeen mitä vain kun palloa vilauttaa. Mutta siis se katsekontakti, en tajunnut sellaista opettaa kun en tosiaan tiennyt että se on niin tärkeää. Itse asiassa luulin että koiran on tarkoitus tarkkailla ympäristöä eikä tuijottaa tyhmästi omistajaansa :)

Muut lajit olivat vielä vieraampia, joten niitä en edes ajatellut silloin. Varsinaista toko oppia saatiin kyllä islantilaisten aluetapaamisissa. Ihan hyödyllistä siis oli lähteä tapaamaan muita koiria ja niiden ihmisiä, sai kysellä kokeneemmilta rodun harrastajilta ja kasvattajilta kaikenlaista. Niissä tapaamisissa ne tokon oikeat säännötkin vähitellen aukenivat. Pääsimme yhtenä keväänä myös koirakerhon alkeiskurssille, joten saatiin hieman sitä ryhmäkokemusta. Mutta sitten en älynnyt jatkaa saman tien, eikä niihin ryhmiin enää myöhemmin mahtunut. Harjoittelumme on jäänyt siis hyvin vähäiseksi. Nyt Tuhkiksen ollessa jo viis ja puol vuotias on käyty peräti kahdesti tokossa -noin vuoden välein, mitä sitä ny joutuisammin- ja toisella kerralla saatiin jopa tulos.

 

Kyllä pallo lähti, perään!

 

Tuhkis teki pentuja lokakuussa 2005, Lätty, Aurajuusto ja Nuudeli. Röntgenkuvassa näkyi kolme vetoketjua ja annoin niille tuollaiset väliaikaiset nimet aikoinaan. Pentujen synnytys oli mulle sen verran outo juttu että pyysin kasvattajan kätilöksi ja hyvä että tuli, jouduttiin toisen pennun kohdalla lähteen keisarinleikkaukseen. Ensimmäistä pentua pitelin sylissä ja toivoin että edes Tuhkis säilyy hengissä leikkauksesta, no ilo oli suuri kun tuotiin elävinä loputkin pennut ja  viimein myös Tuhkis paljon laihtuneena. Muutenkin niin minikokoinen tyttö oli leikkauksen jälkeen hetken ihan luurangon näköinen. Pentujen hoito olikin sitten ihan mukavaa aikaa, tosin hieman uuvuttavaa, mutta niiden kehittyminen on niin nopeeta, että se antoi paljon. Enemmän juttua pennuista ja niiden kohtalosta on Tuhkimon vauvat sivulla. 

 Jos vain työtilanne antaa myöten rupeen siihen hommaan kyllä uudelleen Hiltun kanssa.

 

Tuhkimon luonteikkuus

Tuhkis käy näyttelyissä melko harvakseltaan, siltä ei mitään huimaa tulosta ulkomuodollisesti odotetakaan, liian pieni on liian pieni. Muuten ihan kompakti paketti. Luonnetta tuolle onkin sitten kertynyt senkin edestä. Se ei ole mikään helpoin tapaus ja opittujen  huonojen tapojen muuttaminen on todella vaikeaa, kun on kovapäinen niin se on :) onneksi tää mammakin on aika uppiniskanen ja tarvittaessa karjaisee kuin jellona - yleensä siinä vaiheessa pehmompien tapausten pöksyt jo tutisee (kysykääpä sukulaisiltani). Mutta onneksi sillä kuitenkin päällimmäisenä on emännän miellyttäminen ja noita huonoja tapoja on harvassa.

Tai siis onhan niitä tapoja ollut, hermostuttavin tapa sillä oli nuorena: syöksähtää autojen ja oikeastaan kaikkien kadulla ohi menevien perään. Tykkäsin ulkoiluttaa sitä fleksissä, mutta tuon tavan vuoksi piti olla itse todella tarkkana ja ennakoida. Tuhkis nimittäin kipusi jopa itseäni korkeempien lumipenkkojen (Oulussa sellaiset oli –ennen tätä ilmastonmuutosta, mrr- ihan mahdollisia) päälle ja ois mennyt alas toiselle puolelle autokaistalle, kun kuuli että auto menee ohi. Sain autojen uhkailun pois kun vein sen oikein vilkasliikenteisen sillan kävelykaistalle ja pari kertaa mentiin siinä ruuhka-aikaan edestakaisin. Sai tarpeekseen autoista. Ja vähitellen tajusi myös että mopojakin tulee ja menee eikä ne ole meille vaaraksi (vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että suurin osa mopoilijoista on liikennesääntöjä tuntemattomia ylinopeutta ajavia kaistapäitä). Nykyään se innostuu enää vain jalankulkijoista, jotka kantavat esim. muovikassia. Kauempaahan sellainen näyttää talutuksessa olevalta koiralta. Ja vastaantulevista koiristahan tämä tyttö kyllä innostuu - aivan liikaa. Meillä on siis yksi suuri haaste :) Tietenkin kaikki satunnaiset oravat, jänikset ja kissat pitää haukkua oikein maan perusteellisesti että tietävät kenen kanssa ovat tekemisissä.. jotain paheita kait on sallittava koirallekin..

Haasteita ei ole muuten voitettu vaikka tyttö on jo 6 vuotias.. no yksi selittävä tekijä on se että Tuhkis omaa kohtuullisen kovan luonteen. Se tieto vahvistui jo sen ollessa kaksi vuotias, kun käytiin Iisalmessa luonnetestissä. Siitä enemmän juttua luonnetestit sivulla, jossa vertailen enemmänkin tyttöjen luonteita.

Voi pientä, joutui pesuun kieriskeltyään jonkun toisen koiran ulosteissa

On olemassa jotain mihin Tuhkis ei vapaaehtoisesti suostu, pesulle se on aina kannettava.. tosin sen pesukerrat voi laskea yhden käden sormin. Ja kun ikää on 6 ja puoli vuotta niin ainakin väite helppohoitoisesta turkista pitää paikkansa!

Tuhkis mukana kärryajelulla, yhden koiran kanssa harrastaminen on helpompaa kuin kahden :)

 

 

Tämäkään ei ole trikkikuva, mutta en myöskään yritä väittää että koira itse osaisi ohjastaa kyseistä ajokkia.