Tarinamatkaratsastuskisat 30.3.08!
Tervetuloa Halimielin tarinakisoihin matkaratsastuksen merkeissä!
Maaliskuun lopulla järjestämme matkaratsastuskisat tarinamenetelmällä. Tarinoissa tulisi kertoa itse kilpailuista, mukana saa olla kaikkea huumorista romantiikkaan! Toivoisin tarinoita ratsastajan näkökulmasta. Kilpailun tuomarina toimii fjalin, joka laittaa kilpailijat järjestykseen tarinoiden perusteella. Kilpailut ovat ns. villit.
- ratsastaja saa osallistua yhdellä hevosella / luokka
- yksi ratsu yhteen luokkaan / kilpailu
- kumpaankin luokkaan otetaan 10 ratsukkoa
- viim. ilmoittautumispäivä 27.3
- osallistuminen tapahtuu mailiin fjalin@wippies.com muodossa luokka (rv) ratsastaja (SeuRa) - Ratsun virallinen nimi <*br> liitä tarina tähän

Luokka 1. Ihanneaikaluokka 40 km, ell tarkistus alussa ja lopussa
Luokka 2. peruttu, ei osallistujia

Kilpailut ovat vaihtelevassa maastossa: metsätietä, peltoa, polkuja, vesistöjen ylityksiä (sillat), ylä- ja alamäkiä. _____________________________________________________________________________
Osallistujat/tulokset

Luokka 1
1. mmeiju. (KER) - Riivana TM
Avasin trailerin oven Riesan takajalkojen paukkeen tahdissa. Täysin varmana naamaan osuvasta kengästä raotin ovia varovasti ja rauhoittelin miekkostani, joka kiihdyksissään huuteli naisille kauniita, kirosi läheiset orit ja epätoivoisena halusi tarkistaa saapumispaikkamme. Kengästä en sentään saanut, sen verran herra tosiaan rauhoittui, mutta trailerista peruuttamisemme ei ollut kaunista katseltavaa. Riesa säntäsi tukka hulmuten alas sillalta ja riuhtaisi minut mukanaan. Viereisten hevoskuljetusvaunujen ympärillä oli kauniiksi kiillotettuja hevosia ja ylisuloisia poneja, meikattuja ratsastajia ja kaikilla vähintään tuhannen euron arvoiset varusteet. Silmäilin hieman häveten suomenhevosorini hulvatonta harjaa, parhaat päivänsä nähneitä suojia ja omia, muutaman kerran paikattuja ratsastusvaatteita. Ei sillä että niissä mitään pahaa olisi, meille kun riittää kaikki, joka toimii, pitää veden ulkopuolella ja tuntuu hyvältä. Helpotti toki sekin, että niiden rikkautta hehkuvien ratsukoiden takana oli muutama ihan perustallaajan näköinen hevonen, joilla oli harjat vielä vallattomammat kun mussukkani tukka. Ja mussukkahan tuo Riesa oli; hyppi, pomppi, huusi ja näykki. Ei tämä ole edes meidän ensimmäinen kisamatkamme, mutta ehkä eilisen rauhallinen maastolenkki ei sittenkään riittänyt energiatasoa laskemaan... Salakavalasti palkkasin hoitajatytön taluttelemaan Riesaa, kun itse poikkesin maksamassa lähtömme. Takaisin palattuani herrani jopa käveli melko rauhassa, joskin sen hajanaiset huudot kuuli vielä pitkälle. Oli aika riisua siltä loimi, irroittaa suojat ja harjata sen verran, kuin tuohon karvapeitteeseen pystyi enää vaikuttamaan. Eläinlääkärin tarkastus sujui kiitettävästi. Rauhoittunut Riesa juoksi nätisti vierellä, antoi vieraan ihmisen koskea ja esitti kerrankin ne suomenhevospuolensa. Puhtaat paperit saimme ja maininnan hyvästä lihaskunnosta, josta itse asiassa olin positiivisesti yllättynyt. On tuon kakaran eteen kyllä tehty töitäkin sen tultua meille kaksivuotiaana, lihaksettomana hurjimuksena. Liikkeelle lähtö alkoi hyvin - Riesa pukitti, ryösti laukkaan ja lähes keikautti kuskinsa kyydistä. Se eläinlääkärin kommentti lihaskunnosta taisi kiehahtaa ponin päähän ja se uskoi jaksavansa laukalla koko matkan. Kuski tietenkin sanoi ehei, josta mies ei hirveästi alkuun välittänyt. No, eipä näkynyt muita kilpailijoita lähimaillakaan. Korkea mäki, muutama pukki, peltoa, silta, muutama pukki ja alamäki jäi mieleen tästä matkasta. Ja hurja vauhti, joka tuppasi yltymään aina jonkin rasahtaessa jossain. Myönnän, ei se vauhti nyt ihan niin järkyttävän kova ollut (tuppaan liioittelemaan ehkä silloin tällöin), sillä tällä maastoreissulla onnistuivat käyntipätkätkin ilman pahempia steppailuja. Ja siitä sillasta vielä: hyvä että yli päästiin. Riesan mielestä oli selvästi aivan liian vaativa este tällaiselle radalle. Ihme että meni siitä yli edes ratsastajan kulkiessa vierellä naama irvistyksessä ja sievästi kiroillen. Hyvä kisahenki on aina paikallaan! Matka taittui kaikissa askellajeissa, oli kuski sitten selässä tai ei. Ja kun päätepysäkille päästiin niin eipä tuo mies ollut pahasti edes moksiskaan - jano sillä kyllä oli. Eläinlääkärin tarkistukseen siitä sitten vain, eipä ollut kummempaa huomautettavaa. Ehkä se Riesan kunto sitten tosiaan olisi mahdollistanut sen alituisen laukkaamisen... Ainakin niin taitaa mies kuvitella tuolla karsinassaan. Ja kuvittelun lisäksi voisin vaikka vannoa, että se yrittää sen joskus jollekin vielä todistaa.
2. kkeijutar (WTR) - Hillavan Svengi

"Saa todellakin nähdä, kestääkö hevosen kunto tämän matkan", päivittelen eläinlääkärille, joka mittaa orini sykettä. "Ainakin on terve", hän tokaisee naurahtaen ja jatkaa: "tuskin teille tulee mitään yllätyksiä matkalla. Onnea kisaan!" Svengi on ainakin terve kuin pukki, siispä matkaan!

Ratsukot lähetetään muutaman minuutin välein. Eräs nainen jakaa viime hetken ohjeita reitille. "Mikäli alatte näkemään harhoja, kiertäkää juomapullon korkki auki ja juokaa. Sen pitäisi auttaa uupumukseen." Seuraavaksi on meidän vuoro. Edellisistä jo matkaan lähteneistä ratsukoista ei näy muuta kuin kavionjäljet. Ajanottomies nyökkää minulle antaen luvan lähteä liikkeelle. Aloitamme suorituksen letkeällä ravilla. "Tämähän on kuin sunnuntaimaasto", vakuuttelen itselleni. Matkaa on vain muutama kymmenen kilometriä enemmän.

Kevät on tuloillaan. Kaviot dippaavat itseään vesilätäköihin, jotka sulanut lumi ja jää on saanut aikaiseksi. Korviini kantautuu tavin askeleet ja hentoinen linnunlaulu. Arvioin mielessäni, että olemme edenneet viiden kilometrin verran. Ei, vielä ei pakota peppua.

Saapuessamme raivatulle pellolle linnunlaulu loppuu ja raviaskel vaihtuu laukkaan. Joudun siristelemään silmiäni vauhdin takia, mutta Svengi ei vauhtia paheksu vaan halkoo tuulta vimmalla. Että osaa olla ihanaa! Pelto vaihtuu sekametsäksi. Ratsuni tekee varmaa työtä mutkikkaalla polulla. Tuijotan ja tuijotan havujen peittämään reittiä. Pian silmät lasittuneina pääni alkaa painaa kohti alas. Suuta kuivaa ja sormista lähtee tunto. Havahdun tilannetta ja nostan pääni ylös takaisin tukevasti hartioiden väliin. Yllättäen sydän hypähtää kurkkuun. Kuka sinä olet!?

Niin! Kuka sinä olet... sinä varsin miellyttävän näköinen poika? Ajatusten vilinä valtaa aivoni. "Lähdössähän varoitettiin harhoista", keksin ja suljen silmäni hetkeksi. Silmäluomieni lävitse paistaa puiden katveesta säihkyvä auringonvalo. Avaan silmäni, mutta siinä hän yhä seisoo: kivenjärkäleen vieressä viitisen metrin päässä.

Svengi alkaa jo olla levoton seistessään tukalalla polulla, jolla jokainen kavio joutuu tunnustelemaan omaa paikkaansa pysyäkseen tasapainossa. Lasken käteni orin kaulalle rauhoitellakseni sitä ja tarkastelen poikaa. Vaatteet eivät ole tältä aikakaudelta eikä hänellä ole kenkiä. Tukka pojalla on homssuinen, mutta hohtaa auringossa.

Kokoan mielessäni ajatukset yhteen ja naurahdan ääneen: "Tämäkö on näitä larppausjuttuja?" Poika näyttää maistelevan sanaa huulillaan, ja ruumiinkieli paljastaa, että hän on aika hakusessa kysymykseni kanssa. Ryhdistäydyn ja annan hevoselleni luvan kulkea. Lähenemme poikaa. Hän ei hievahdakaan, vaikka Svengi jo haistelee tämän kättä. Punastun hiukan huomatessani, että kyseessä onkin jo nuori miehen alku eikä mikään poika. "Mitä sinä täällä... keskellä metsää?" kysyn tavoitellen nuorukaisen silmiä. Kellertävän hiuspehkon alta paljastuu herttaiset, ruskeat silmät. "Metsä on kotini!"

Toivuttuani järkytyksestä päätän olla kyselemättä kysymyksiä. Ruskeasilmäinen ehdottaa, josko hän saisi liittyä seuraan. Myönnyn tähän ja samassa hän tarttuu Svengiä ohjaksista ja kehottaa "Laskeudu". Hölmistyneenä hypähdän satulasta tasajaloilleni, jolloin kengätön jo nykäisee satulavyön auki. Silmäni taatusti leviävät lautasen kokoisiksi, kun hän siirtää satulan sammalpeitteen päälle.

Aivojeni ajatusmylly jauhaa ajatukseni pieniksi murusiksi saaden minut toimimaan täysin järjen vastaisesti. Minua kookkaampi ja pidempi nuorukainen tuijottaa minuun pohdiskellen. "Käänny", kuuluu kehotus ja hän kääntää minut olkapäistä hennosti pitäen kiinni selkä hevoseni kylkeä vasten. Pellavapään seuraava siirto saa minut kiemurtelemaan. "Älä kiemurtele."

Hän tarttuu uudelleen lanteistani kiinni ja nostaa minut Svengin satulattomaan selkään. Nuorukaisen kavutessa vieressä olevan kiven päälle ymmärrän laskea jalkani orin molemmille kyljille. Pian ruskeasilmäinenkin kapuaa leveään selkään, joskin kiven kautta. "Ai tätäkö tarkoittaa seuraan liittyminen", totean. Selkäni takaa kuuluu puhahdus, joka viestii minulle, että tämä olisi täysin normaalia.

Svengi ei ole moksiskaan ylimääräisestä painolastista, vaan on oikein tyytyväinen tilanteeseen. Ylitämme kolmisin sillan, jonka alla virtaa kapea vesijuoksu. Nuorukainen ryhtyy hyräilemään ja matkaamme pitkän tovin, kunnes kumpikaan sanoo mitään. "Otetaan tämä pois", kantautuu korviini ja samassa vieraat sormet havittelevat kypäräni lukkoa. "Äsh..." "Annahan kun minä", kehotan ja matkustaja siirtää kätensä pois. Napsautan lukon auki ja samalla kypäräni nostetaan varovasti päästäni pois vapauttaen hiukseni. Mies jättää kypärän männyn oksalle minun jäädessä hölmistyneenä tuijottamaan kapistuksen perään.

"Et tarvitse sitä." Vieras leuka painautuu hartialleni ja sormet siirtävät hiukseni sivuun. Kuuluu nuuhkaisu ja toinen. "Tuoksut inkivääriltä", hän toteaa saaden minut punastumaan. Satumaisen hetken rikkoo pärskäys, joka kuuluu Svengin nenästä. "Se tahtoo kovempaa", tiedän ja niin tietää myös nuorukainen mitä tehdä. Hän kietoo kätensä ympärilleni. Hevonen siirtyy laukkaan.

Laukan yltyessä ruskeasilmäisen ote heltyy. Vähitellen hänen koko läsnäolonsa hälvenee ja löydän itseni Svengin selästä. Istumassa satulassa. Kypärä päässäni. Niin, kuka sinä olit... en ehtinyt edes nimeä kysyä. Ihmetyksessä matkaamme vielä lopun 40. kilometristä maaliin. Olen ymmälläni, järkytyksen vallassa ja vatsani on täynnä lepattelevia perhosia. Keltaisia ja sinisiä.

"Kyllähän hevosella kunto kesti! Turhaa pelkäsit", eläinlääkäri naureskelee mitatessaan hevoselta ruumiinlämpöä. "Svengihän oli nimenomaan terve kuin pukki, mutta minä... minä taidan olla rakastunut!" Eläinlääkäri katsoo minuun hetken oudoksuen, mutta oivaltaa: "Aivan! Kyllähän siihen luontoon aina vain ihastuu syvemmin, mitä kauemmin siellä aikaa viettää!" Hymähdän takaisin.

"Tuoksut inkivääriltä..."

Hyvin erityyppiset tarinat, kummatkin hyvin kirjoitettuja, mutta tällä kertaa mmeiju. ja Riivana veivät voiton! Kiitos osallistuneille!





Layout: fjalin / tekstit fjalin / hosted by freewebs.com / tausta inspiration gallery / kuva