#TIETOA Canli. Mistäs aloittaisin. Tämä koiraneiti on niin vahva ja erikoinen persoonallisuus jo ihan rotunsakin puolesta, että ei voi muuta sanoa, että tässä koirassa on sitä omintakeisuutta vaikka muille jakaa!
Canli tuli minulle herra Kerim Volkan Neşeli -kennelistä Turkista. Sain tehdä pitkät vuodatuslistat herra Volkalle, ennen kuin sain viimein varauksen aidosta, valkoisesta silkkivinttikoirasta, suoraan Turkista menestyneeltä kasvattajalta. Muutamien kuukausien tarkat ja yksityiskohtaiset keskustelut kasvattajan kanssa tuottivat lopulta sen tuloksen, että saisin tuoda Neşelistä huippusukua olevan silkkarin tänne Pohjolan perukoille. Herra Volka oli syystä huolissaan, hän kun ei ollut myynyt kasvattiaan koskaan niin kauas - tai itseasiassa ei koskaan mihinkään ulkomaille. Herra Volkan silkkivinttikoirat ovat ulkomaillakin erittäin kysyttyjä, mutta hän ei halua luovuttaa koiriaan kotimaansa ulkopuolelle. Siksi oli suuri kunnia saada Canli tänne -vaikka se vaatikin kymmeniä viestejä käsitellen kennelini koirien, tilojen ja käytäntötapojen pienimpiäkin yksityiskohtia. Lisäksi herra Volka halusi olla varma etenkin Canlin näyttelykisautuksesta, josta vakuutin täydellä omatunnon pauhulla liiteleväni Canlin kanssa kaikki mahdolliset näyttelymaat Kanadasta Kreikan kautta joka ikiseen Pohjoismaahan.
Canlin suku on kahdesti jakautunut - Canlin isä on jenkeistä tuotu näyttelykoira, jolla on meriittilistaa varmasti melkein kilometri, sekä luotettavasti voin kertoa, että iskä on kierrellyt lähes kaikki USA'n viisikymmentä osavaltiota, sekä valloittanut meriittilistaansa myös Etelä-Amerikan mantereella. Canlin isä on suurikokoinen ja vahva koira, jolla on yksi aiempi pentue, täynnä menestyneitä jälkeläisiä. Uros on ollut loistava periyttäjä, ja innolla odotin, millainen omasta pennustani tulisi. Saatuani herra Volkan uskomaan, että olen pätevä kasvattaja, joka on hakemassa nyt sitä todellista maailmaavalloittavaa silkkipentua, hän lupasi antaa minulle pentueen lupaavimman jälkeläisen. Takaisin Canlin sukuun palatakseni, äiti on turkkilainen juoksijakoira, joka on kyllä kiertänyt sopivat näyttelyt mahtavin arvosanoin saavuttaen ratavalion arvon - johon näin sivumennen sanoen kului vain hieman alle kaksi vuotta. Canlin äiti on todella upea, tiivisrakenteinen ja vahva koira, josta on moneen menoon ja tilanteeseen. Kotona se on itse lempeys ja rauhallisuus, mutta radalle päästessään sen valtaa uskomaton voima -Canlin äiti on menestyksekkäin Turkkilainen silkkivinttikoira juoksuradoilla, ja siksi sen jälkeläiset ovat erittäin haluttuja, taas jälleen yksi kunnia saada Canli tänne kylmään Pohjolaan! Erityisesti tämä turkkilainen huippujuoksija -äiti rakastaa dyyneillä juoksentelua, herra Volkan lähettämä videoklippi koirasta lumosi minut täysin, sanoin en voi tässä kuvailla, miltä silkkivinttikoira näyttää kirmatessaan halki dyynien.
No, pennut sitten pääsivät syntymään. Tuloksena oli neljä hurmaavaa palleroa. Herra Volka lähetti minulle oitis kuvia syntyneistä pennuista. Tuloksena oli yksi valkoinen, sekä kolme kaksiväristä hurmaavaa koiraa. Valkoinen narttu vaikutti kaikista lupaavimmalta ja herra Volka ilmoitti sen lähtevän minulle. Riemullani ei ollut rajoja! Puhelun loputtua hilluin kuin heikkopäinen enkä saanut mielestäni uutta silkkipentuani. Lähes joka päivä herra Volka syytti minulle uusia kuvia pentueesta ja vaahtosi innoissaan, kuinka valkoinen narttuni vaikutti päivä päivältä yhä lupaavammalta. Canlin ollessa luovutusikää lähestyvä, hurmaavan suloinen pieni veitikkamainen pakkaus, herra Volka kertoi minulle viestissään; ''Sinun valkoinen pentusi alkaa vaikuttaa yhä lupaavammalta. Se kaunistuu päivä päivältä ja on entistä voimakkaampi. Siitä on tullut pentueen selkeä pomottaja ja johtaja, ja jo tässä iässä huomaan sen ottavan kaikista nopeimmat juoksuaskeleet pentujen villeissä leikeissä. Tuntuu siltä, ettei tämä kakara pysähdy millään. Uskoisin, että sinulla koittaa erinomaisen kovat ajat, kun tämä tulee pahimpaan leikki-ikäänsä''. Virnistäen lähetin herra Volkalle vastauksen viestiin ja jatkoin odottelua. Muutaman päivän päästä huomasin itseni Turkin kansainvälisellä lentokentällä pieni valkoinen, korvaani syövä silkkivinttikoiranpentu sylissäni. Matka sujui hyvin. Canlin vahva luonne oli apuna ja pääsin välilaskupaikallamme Pariisissa sitä tapaamaan. Canlin kanssa ei ollut siis ongelmia ja hyvin selvisimme kotisuomeenkin. Pentu otettiin laumassamme hyvin vastaan. Se vaikutti erittäin energiseltä ja vilkkaalta tapaukselta, jolta ei puutu hassuja ideoita ja virkeyttä. Innolla jäin odottamaan, millainen hurmuri Canlista kehittyisi.
Nykyisin Canli on erittäin fiksu ja omaperäinen tapaus. Sen kommelluksia ja oivalluksia on aivan mahtava katsoa ja odottaa, mitä ihmettä se keksii seuraavaksi. Canli on pirteä ja hieman itsepäinenkin nuori silkki, jolta ei päivän mittaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Se on ollut aina kovin lempeä luonne ja lempipuuhiin kuuluukin pusuttelu. Tennispalloon Canli tutustui jo aivan pienenä. Pallosta onkin tullut sen lempilelu ja Canlin voikin tunnistaa harvinaisen maaniseksi pallohulluksi. Oli kyllä siinä naama naurussa eräänä kosteana syysaamuna, jolloin olin päästänyt koirat pihaan. Canli oli huomannut omenapuista tippuneita omenoita ja alkoi innoissaan leikkiä niiden kanssa. Kuvitteli varmasti hassu niitä palloiksi. Jokatapauksessa, Canlin kouluttaminen ei onnistu ilman kunnolista motivointia. Paras keino motivaation herättämiseen on, kuinka ollakkaan, tennispallo. Pallon nähdessään Canlin silmät suorastaan pullistuvat ulos kuopistaan, sen häntä alkaa vispata ja se katsoo vuorotellen minua ja palloa. Tällöin Canlin saa tekemään aivan mitä haluaa. Se tekee aivan loistavasti kaiken pyytämäni, kunhan vain saa juosta pallon perään. Yksi syy Canlin pallohulluuteen lienee voimakas, äidiltä peritty viehe- ja ajamisvietti. Ensimmäisiin viehetreeneihin vietäessä Canli syttyi niin, että oli siinä minulla koirassa pitelemistä, kun viehe ampaisi ensimmäiselle kokeilukierrokselle. Kun Canli sitten ensimmäistä kertaa pääsi ajamaan suuresti ihailemaansa viehettä, se ampaisi sellaisella vauhdilla perään, että harvoin näkee. Kaarteissa syntyi tosin aluksi pientä kompurointia, mutta nyt Canli juoksee kuin vanha tekijä, nuoresta iästään huolimatta. Aluksi Canli oli hieman vaikea totuttaa juoksemaan muiden koirien kanssa ryhmässä, sillä muita vinttikoiria nähdessään se hullaantuu siinä määrin, että paljon tarvitaan sen rauhoittamiseksi. Tennispallon vilauttaminen saa Canlin hermot taas hallintaan ja se malttaa keskittyä vieheen ajamiseen. Canli rakastaa juoksutreenejä. Tuntuisi mahtavalta viedä se kotimaahansa Turkkiin juoksemaan avarille dyyneille, siitä varmasti hullaantuisikin tämä valloittava koirapersoona. Ehkäpä me joku päivä vielä lähdemme sinne kohtalaisen lähelle päiväntasaajaa moikkaamaan herra Volkaa ja tämän ihania koiria. Joka tapauksessa Canlin suosikkiurheilu on ehdottomasti juokseminen. Canli on siitä ihana koira, että se tottelee ehdoitta luoksetulokäskyä tilanteessa kuin tilanteessa. Metsälenkit sen kanssa ovat täyttä unelmaa ja naurua, kun muut koirani kiskovat maasta keppejä ja kiikuttavat niitä minulle heitettäväksi, Canli könyää lähimmän männyn luo, hyppää kohti alimpia oksia, poimii kävyn tai pari, ja tuo ne minulle takapuoli 90 astetta puolelta toiselle keikkuen. Avaraan tilaan vapaana päästessään Canli hullaantuu täysin. Ehkäpä se tuntee voimakkaan vinttikoiraverensä kohahtavan ja se kiitää valkoisena pisteenä pitkin avaraa tilaa, kuten peltoa. Juoksemisen lisäksi Canli harrastaa näyttelyitä, joissa se on varsinainen mestari. Heti ensimmäisistä rapsahti voittajatitteli (josta kuullessaan herra Volka vaikutti putoavan tuolilta, päätellen äänestä). Seuraavista näyttelyistä on tullut SERTejä vaikka muille jakaa. Hienot RYP-1 -sijoitukset, sekä eri maiden voittajameriiti ovat Canlille todella ansaittuja. Ehkä suurin tähänastisista saavutuksistamme on maailmanvoittaja 2008 -titteli. Näiden kahden harrastuksen lisäksi Canlissa tuntuu syttyvän oikea agilitypersoona. Se on osoittanut nopeudellaan ja tyylikkäillä, nopeilla käännöksillään todellista taitoa tässäkin lajissa. Erityisesti Canlin korkeita hyppyjä ihaillaan avoimesti, samoin intoa kiitää keppejä ja A -estettä. Tosin Canli ylikuumenee melko helposti tässä lajissa, joten sen harjoitukset on toistaiseksi pidettävä lyhyinä ja helppoina. Muista lajeista Canli ei olekkaan kovin kiinnostunut, sen itsenäinen luonne iskee niissä vastaan. Joinain päivinä Canli tosin toimii kuin unelma, ja saatanpa joskus olla kuvitellut sen soveltuvan esimerkiksi tokoon tai muuhun tarkempaan lajiin, mutta totean kuitenkin, ettei se taida olla vinttikoiran luonteelle sopivaa. Joinain päivinä sitten, näin vastavuoroisesti, Canli kiukuttelee ja ei ole kuulevinaan mitään. Edes ''istu'', tai ''paikka'' -käskyt eivät ole neidin korviin kantautuvia, vaan yksinkertaisesti ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Canlin kanssa elo vaatiikin joskus aika pitkää pinnaa, mutta silti se on minulle todella rakas. Sen kaunis rakenne ja käyttökyvyt yhdistyvät mainiolla tavalla, höystettynä pienellä annoksella huumoria ja vinttikoiramaista eleganssia, Canli on todella unelmieni koira!
# SUKUTAULU Isä: Can Can Tiger evm. -koira Emo: Hilebaz Kedi evm. -koira
