Olemme koonneet tänne joitakin tarinoita ja uskomuksia vanhoilta ajoilta.
Lintuihmisten enkelimyytti, joka ehkä auttaa selittämään, miksi he yrittävät lentää
Tuona aikana asui nykyisin lintukansana tunnettu alhaalla muiden keskuudessa, sovussa kith-danan, kauneuden kansan kanssa, metsämailla, ja vaelteli monilukuisena aroilla ja Jokilaaksossa. Tuolloin oli vielä Neth-Lan-joki uomassaan ja kävi Mirchamilta läpi suon aina Jokilaaksoon. Tällä joella kokoontuivat kansat kerran vuosikymmenessä, ja täällä siis oli johtava esi-isämme ja päiväsaikaan vaelteli hän metsässä. Nainen harhaili kerran aukiolle, ja siellä näki hän itsensä peilikuvan, mutta vaaleansinisen ja siivekkään kuin lintu. Tämä kertoi hänelle, että he tulisivat muuttamaan vuorille.
Nainen palasi ja kertoi kansansa muille kunnioitetuille, mitä oli nähnyt. Hän kertoi, että he ryhtyisivät opettelemaan lentämistä.
Naisen johdolla lähes koko kansa vaelsi vuorille. Vain liian vanhat jätettiin alas, ja heille huolehtijoita. Nainen levitti lentämishalua, ja ihmiset alkoivat rakentaa härveleitä. Vastustajat kuitenkin uskoivat ajattelevansa vain kansan parasta ja järjestivät niin, että jotkut kokeillessaan kojeitaan putosivat ja kuolivat kenenkään näkemättä, ja muutamat vastustajista itsekin kuolivat marttyyrikuoleman järjestäessään tätä. Sitten he (henkiinjääneet heistä) yrittivät vakuuttaa muita siitä, että oli hullua yrittää lentää.
Joku viisas kuitenkin keksi leikata ja ommella kuvun kankaasta ja leijailla sen avulla turvassa alas. Sinne päästyään hän palasi takaisin ylös.
Kerrotaan vielä, että kun nainen kuoli, hänestä lähti läpikuultava sininen hahmo, joka näytti aivan samalta kuin ruumis pinnallisesti, mutta uhkui rauhaa. Se leijaili kauemmas ja katosi sitten ilmaan. Tästä jotkut päättelivät, että lentämällä voi siirtyä ajassa tai ulottuvuudessa (ehkä eri ajat ovat eri ulottuvuuksissa?).
Aikoja kaiken tämän jälkeen uskotaan, että henget kyllästyivät maailmaansa ja yhteistuumin muokkasivat sitä. Vuoret jyrkistyivät, Neth-Lan katosi, osa maasta vajosi mereen. Jokilaakson kaikki joet ja purot yhdistyivät yhdeksi suureksi, jota ruvettiin kutsumaan Kaikkialla-joeksi. Karchel-vuoret muuttuivat tasamaaksi, Mircham ja Scheida yhdistyivät vuoristoksi, jonka nimi muuttui vain Vuoriksi ajan myötä, sillä tapahtuneen jälkeen se oli ainoa jäljellä oleva vuoristo koko mantereella.
Meitä ruvettiin kutsumaan lintuihmisiksi. Rukoilimme ilman henkeä Salinaa, jotta hän kannattelisi meitä.
(Tarinan on kirjoittanut tuntematon lintuihminen noin vuonna 1080. Kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että tämä olisi voinut tapahtua, mutta varmaa tietoa tai varsinaisia todisteita ei ole. Kirjoittaja on ilmeisesti ollut henkisesti hiukan epävakaa.)
Enfien legenda Seitsemästä
Kauan aikaa sitten, kun enfit eivät olleet vielä eristäytyneet saarelleen, heidän luonaan kävi usein muitakin humanoideja. Viisaimmat ja vanhimmat enfeistä totesivat sen vaaralliseksi, sillä jos enfit alkaisivat saada lapsia toisten kansojen edustajien kanssa, enfiveri laimenisi ja heidän mahtinsa ja voimansa katoaisi sirpaleiksi maailmalle. Niinpä, loppujen lopuksi yhteispäätöksellä enfit ajoivat toiset rodut saareltaan ja langettivat saaren ylle lumouksen, joka esti kaikkia inhimillisiä olioita ylittämästä heidän asettamaansa rajaa. Sisäpuolelta tarpeeksi voimakkaat enfit pääsisivät vielä läpi, mutta takaisin ei voinut tulla (paitsi yksi suuri ja mahtava velho, mutta se ei kuulu tähän legendaan).
Kaiken olisi pitänyt olla hyvin. Mutta suojakentän tultua luoduksi enfit huomasivat erään ei-enfin jääneen saarelle. Tyttö oli suojalka ja hänen nimensä oli Sejinde. Toiset sanovat, että hän oli hyvin kaunis, mikä saattaa olla totta tai sitten ei. Enfit yrittivät tietenkin työntää hänet omalle puolelleen suojaloitsua, mutta turhaan. Kentän raja oli liian vahva mieleltään niin heikon olennon ylittää.
Sattui vielä niin, että eräs hyvin epäperinteinen enfimies alkoi pitää tytöstä huolta. Ondeka kiintyi Sejindeen ehkä liikaakin. Koska neidon oli jäätävä saarelle, jonkun oli opetettava hänet yhteisön tavoille. Kauan hän ei kuitenkaan eläisi enfien mittapuun mukaan, mutta jotenkin hänen oli pärjättävä. Ondeka otti tehtävän innolla vastaan, mutta Sejinde vaikuttikin häneen enemmän kuin hän Sejindeen. Enfit eivät tunteneet (eivätkä tunne edelleenkään) avioliittoja, mutta toisten kansojen keskuudessa se oli yleistä. Sejinde ja Ondeka lupautuivat toisilleen, ilman seremonioita tietenkin, mutta vilpittömämmin kuin monet lain mukaan vihityt.
Tämä ei ollut ainoa enfien perinne, jota Sejinde ja Ondeka rikkoivat. Sejinde sai seitsemän lasta. Nämä puolienfit opetettiin sekä käytännön töihin että loitsuja tekemään, mikä oli kummallista toisten enfien mielestä (voihan kaiken tehdä loitsuilla, joten miksi vaivautua muihin keinoihin?). Sejinde kuitenkin halusi lapsistaan kykeneviä muuhunkin kuin loitsimiseen, osittain jättääkseen jotain omasta taustastaan perinnöksi, osittain ajatellen kaukonäköisesti lastensa tulevaisuutta; vain puoleksi enfeinä he olisivat luultavasti keskinkertaisia tai heikkoja velhoina, eikä rakastava äiti halunnut heidän jäävän varjoon. Pitäkööt täysveriset enfit loitsunsa, kun olivat siinä niin paljon parempia; hänen lapsensa erottuisivat jossain muussa.
Lasten tulevaisuus muotoutui kuitenkin odottamattomaksi. He eivät olleet niin kaavoihin kangistuneita kuin enfit, vaan keksivät kaikenlaista uutta. Heidän mahtinsa ei ollut kovin suuri, mutta he erikoistuivat jollekin alalle, jolla olivatkin sitten ylivertaisia.
Vanhin erottui ehkä eniten sisarussarjasta; hän keksi, kuinka esineitä elollistettiin taikuuden avulla. Hänestä tuli aikaa myöten hyvin kuuluisa, vaikka hänen mahtinsa yleisesti oli varsin pieni. Sejinde ei koskaan nähnyt tätä; hän eli (enfien mielestä vain) 96-vuotiaaksi.
Toiseksi vanhin lapsista lähti pois saarelta ja saavutti toisten rotujen keskuudessa suurta kuuluisuutta. Enfit paheksuivat hiukan hänen käyttäytymistään, sillä heidän mielestään mahti oli pidettävä salassa, mutta tämä puolienfi sirotteli sitä ympärilleen kuin kultarahoja toisten kansojen ihmeteltäväksi. Hän kuitenkin paransi yleisesti enfien mainetta ja kunnioitusta enfejä kohtaan.
Kolmas lapsista oli loistava veneiden ja muiden kulkuneuvojen tekijä. Hän rakensi veneet, kärryt ja muut käsin, mutta langetti kaikkien ylle lumouksen, joka sai ne kulkemaan hyvin ja suoraan - ja itsestään. Veneille ei tietenkään ollut paljonkaan käyttöä, mutta se ei kolmatta häirinnyt.
Neljäs opetteli kommunikoimaan eläinten ja kasvien kanssa ja saikin tehtyä suuren ja monimutkaisen tutkimuksen, jossa oli valtavasti uutta tietoa alemmista elämänmuodoista.
Viidennestä tuli puutarhuri. Hän kasvatti uskomattomia kasveja aina puista ja kukista porkkanoihin. Enfit eivät häntä kovin korkealle arvostaneet, olisihan hän voinut valita jotain hienompaakin elämänurakseen, mutta hän oli onnellinen puutarhassaan, josta hänen jälkeläisensä ovat pitäneet huolta tähän päivään asti.
Kuudes lapsi opiskeli parantajaksi ja lähti sitten muualle maailmaan auttamaan sairaita, enfit kun tarvitsevat parantajaa harvoin. Hän oli perinyt auttamishaluisen luonteensa äidiltään, ja suojalkojen parissa hänet otettiinkin innolla vastaan.
Seitsemäs lapsi järkytti enfejä kuitenkin eniten ryhtymällä käsityöläiseksi. Hän osasikin lopulta kaikki alat saven valamisesta kutomiseen ja kehittämiensä loitsujen ansiosta hänen kättensä työt olivat aina lähestulkoon täydellisiä. Mitä enfit eivät tarvinneet, hän lähetti etelänhaltioille vaihdettavaksi tietoihin ja muuhun.
Kaikki seitsemän hyväksyttiin toisten enfien joukkoon (jopa pois lähteneet, jos he onnistuisivat joskus palaamaan), mutta heidän jälkeläisissään esiintyy kaikenlaisia epäenfimäisiä piirteitä, kuten turhaa tunteellisuutta, liiallista suuntautumista opinnoissa ja kärsimättömyyttä.
Hirvikansan synty ja taru Deroonin lähteestä
Aikana ennen Maailmanmuutosta eli nengar vielä keskenään Scheida-vuoriston molemmin puolin. He rakastivat vuoriaan, jotkut ehkä liikaakin. He alkoivat kaivaa niiden alle luolia asuttavakseen.
Mutta oli toisia, jotka eivät voineet elää ilman puita. He lähtivät, pienen neuvottelun jälkeen, kohti Wideina-metsää. Haltiat kuitenkin asuttivat sitä jo, eivätkä pienen joukon jäsenet tulleet toimeen heidän kanssaan.
Niihin aikoihin kunnollisia metsiä oli vain kaksi: Wideina ja etelärannikolla sijaitseva Iduna. Kumpikin oli jo täynnä kith-danan jäseniä, joita alettiin joskus silloin kutsua haltioiksi. Pieni nengar-joukko oli kuitenkin varma siitä, että jossain oli vielä yksi metsä heitä varten. Eivät henget voineet olla niin julmia, että epäisivät sen heiltä.
He löysivät uskon puiden henkeen, Dezutiin, ja rukoilivat häneltä omaa metsää. Kun he kerran pohjoisrannikolla vaeltaessaan näkivät taivaanrannassa saaren, jossa sinistä taivasta vasten kuvastui tuuheita havupuita, he uskoivat sen olevan vastaus heidän rukouksiinsa. Sen kummemmin miettimättä joukko rakensi muutaman veneen, ilman taitoa, mutta sitäkin suuremmalla innolla. Kun he saivat parisen niistä tiiviiksi, kourallinen urheita lähti katsomaan saarta.
Saari oli paljon kauempana kuin miltä näytti. Matka kesti monta päivää. Saaren näkymisen rannikolle he kuittasivat Dezutin ihmeenä, sillä se oli siihen aivan liian kaukana.
Rantauduttuaan tutkimusmatkailijat totesivat sen ihanteelliseksi paikaksi. Metsä oli tiheä, voimakas ja kaunis. Saaren toisella puolella oli hiukan vuoria, mutta muuten syvän vihreät havupuut täyttivät joidenkin neliövirstojen kokoisen saaren laidasta laitaan. Ketään muita ei näkynyt, vain lintuja ja muita metsän eläimiä.
Onnellinen etujoukko lähetti kaikki veneet yhden soutajan kuljettamina hakemaan loppuosaa ryhmästä. Silloin heille syntyi se aito me-henki, joka teki heistä kansan.
Pieni kansa asettui metsään asumaan. Saari ei ollut mikään paratiisi, minkä he tulivat huomaamaan. Talvi oli erikoisen kylmä, talot oli rakennettava korkealle puuhun petoeläinten vuoksi ja ruoan etsiminen oli työlästä. Siitä huolimatta kansa oli onnellinen. He olivat saaneet metsänsä ja yrittivät sopeutua luontoon kaikin tavoin. He elivät metsänsä ehdoilla.
Pikku hiljaa kansa alkoi oppia luonnon tavoille. Eläimet hyväksyivät heidät eivätkä enää kaikonneet pois heidän tullessaan.
Eläinlaji, joka alkoi merkitä joukolle yhä enemmän, oli hirvi. Sen selässä saattoi ratsastaa nopeasti vaikka saaren ympäri, jos niikseen tuli. Hirvistä tuli heidän parhaita ystäviään puiden ohella, ja niiden mukaan heitä alettiin kutsua hirvikansaksi.
Hiljalleen, melkein huomaamatta sää kylmeni pysyvästi. Talvella ulkona oleminen hankaloitui. Kesä lyheni. Lopulta lumi ja jää kuuluivat saaren ympäristöön minä vuodenaikana tahansa. Ne tulivat ja jäivät. Lumikerros suli pois kerran vuodessa, mutta uutta satoi heti tilalle.
Hirvikansan alkoi olla vaikea selviytyä. He eivät olisi halunneet sulattaa lunta nuotiolla polttaen rakkaita puitaan, mutta toisaalta vettä oli saatava. Elämä muuttui työlääksi kamppailuksi. Osa heistä olisi halunnut luovuttaa ja palata mantereelle, mutta meri oli osittain jäässä ja miltei mahdoton ylittää.
Oli kuitenkin eräs, joka uskoi kansan selviävän. Jokin ratkaisu oli hänen mielestään oltava. Tämän hirvikansalaisnuorukaisen nimi oli Deroon. Hän rakasti suuresti puita, eikä ollut unohtanut, miten vaikeaa metsän löytäminen oli ollut. Kerrotaan, että hänellä oli syksyn lehtien väriset hiukset, silmät kesän lehtien väriä ja että hän oli solakka kuin nuori puu. Hänestä on säilynyt monia kuvia jälkipolville, ja ainakin niiden mukaan hänellä tosiaan oli kullanruskeat hiukset ja vihreät silmät. Mikä lienee sattuma.
Oli miten oli, Deroon kuunteli puita. Hän painoi korvansa niiden kylkeen ja tunsi veden virtaavan kuoren alla. Mikä sulatti jään vedeksi? Se oli kysymys, joka jäi askarruttamaan Deroonia. Päivästä toiseen hän tutki puita ja sai lopulta selville, että vesi tuli sulana maan alta puunjuuria pitkin. Maan alla on lämmintä, Deroon ajatteli. Hän päätyi siihen lopputulokseen, että heidän oli seurattava puiden esimerkkiä. Mitään puhumatta hän nouti hakun ja käveli saaren keskelle yksinäiselle paikalle. Metsän keskellä oli aukio, ja sinne Deroon pysähtyi. Hän kohotti hakkunsa ja iski routaista maata.
Yksi.
Kaksi.
Kolme.
Neljä.
Viisi.
Viides isku halkaisi jäisen maankuoren. Metsä ympärillä värähti, irtonaista lunta varisi oksilta.
Reiästä alkoi pulputa vettä. Se höyrysi kylmässä ilmassa.
Vettä tuli. Pieni lammikko laajeni vikkelästi. Lumi sen lähellä alkoi sulaa ja alta paljastui hiekkaa.
Deroon otti muutaman askelen taaksepäin suojellakseen jalkojaan kastumiselta. Hän ei ollut uskoa silmiään. Samassa maa tärähti ja alkoi sitten vapista voimakkaasti. Deroon horjahti, otti tukea lähimmästä puusta ja siirsi katseensa taivaanrantaan. Meri kimalteli hermostuneesti auringossa, sen pinta värisi. Kauimpana näkyi sinertävä epämääräinen Eoran mantereen siluetti, kun Scheida-vuoristo piirtyi taivasta vasten. Se liikkui.
Vuoret tulivat korkeammiksi, laajemmiksi ja jyrkemmiksi. Scheida sulautui läntiseen Mirchamiin muodostaen nykyiset Vuoret. Hetken päästä järistys vaimeni, mutta maailma ei ollut entisellään. Sen sai hirvikansakin huomata, vaikka muutokset eivät suurimmaksi osaksi koskeneet heidän saartaan.
Deroonin löytämä kuuma lähde lämmitti koko saaren. Talvet tulivat leudommiksi, kesähelteet palasivat, vuodenajat erottuivat jälleen omilleen pelkän lämpimän ja kylmän kauden sijasta ("lämmin kausi" ei tosin ollut kovin lämmin, mutta lämpimämpi silti kuin talvi). Lumi ei kadonnut täysin, mutta talvi lyheni ratkaisevasti. Elämä saarella tuli helpommaksi ja mukavammaksi. Yleinen ajatus oli, että henget muuttuivat hirvikansalle äkkiä suorastaan ylitsevuotavan suopeiksi, ja sen tähden heitä palvottiin entistäkin ahkerammin ja vilpittömämmin. Deroonista tuli miltei kansallissankari. Hirvikansa nautti elämästään, ihmetteli välillä onneaan ja hoiti puitaan ja hirviään. Tarinaa Deroonin urotyöstä, joka heidän mukaansa oli käynnistänyt koko Maailmanmuutoksen (joksi Eoran mantereen muokkautumista uuteen uskoon myöhemmin nimitettiin), kerrottiin, ja hirvikansan mieleen iskostui, ettei koskaan tule antaa periksi.
Taru kirjoitettiin aikakirjoihin, jäi historiaan, muttei unohtunut. Vaikka Deroon kuoli jo monta hirvikansalaisikää sitten, hänen teoistaan kerrotaan ja tiedetään edelleen. Hän ei oikeastaan tehnyt paljoa, mutta palautti sillä kertaheitolla hirvikansan toivon ja luottamuksen tulevaisuuteen. Siitä kannattaa jo tehdä lauluja.
Auringonpimennys"myytti"
Kerran aurinko, kuu ja tähdet liikkuivat henkien ohjaamina. Ajan myötä henget kuitenkin kyllästyivät ja alkoivat riidellä siitä, kuka pitäisi huolta taivaankappaleista. Päästäkseen velvollisuudesta henget päättivät antaa humanoideille mahdollisuuden hallita näitä kaukaisia kiertolaisia. Monet kiinnostuneet matkasivatkin hakemaan tätä herruutta. Henget päättivät valita vastuuntuntoisen etelänhaltianaisen, joka oli kulkenut pitkän tien vuorten taa.
Saattaa kuulostaa siltä, että taivaankappaleiden ohjaileminen on jotakin mahtavaa ja elämää suurempaa. Yhtä lailla se on kuitenkin velvoitteita, sillä aurinko, kuu ja tähdet eivät saa harhailla pois radaltaan. Ne ovat suuntien määrittämisen kannalta hyvin tärkeitä; sitä paitsi aurinko antaa Eoralle osan lämmöstään.
Niinpä henget tiesivät ottavansa riskin antaessaan taakan humanoidille. He olivat kuitenkin halukkaita näkemään, miten hyvin etelänhaltia uudesta velvoitteestaan selviäisi. Jotta nainen voisi yöt päivät vahtia taivaankannen liikkeitä, antoivat henget hänelle voimia pysyä hereillä iäti. Luonnollisesti vei enemmän voimia olla jatkuvasti yksin, nukkumatta ja hallinnassaan niin vaativia asioita, joten normaali humanoidi kuolisi hyvin pian aloitettuaan johtuen voimiensa vähyydestä.
Aluksi kaikki meni hyvin. Ajan myötä etelänhaltia alkoi kuitenkin kyllästyä ainaiseen yksinoloon hereillä, vailla unohduksen hetkiä. Elämä alkoi tuntua merkityksettömältä huolimatta suunnattomasta vastuusta. Eräänä päivänä nainen päästikin kuun radan ohittamaan auringon radan sen sisäpuolelta niin, että auringon loiste peittyi. Lähinnä nainen kokeili tätä nähdäkseen, pystyisikö siihen. Henget eivät silti osanneet arvostaa temppua, joka muille humanoideille oli pelottava ja selittämätön auringonpimennys, ensimmäinen laatuaan.
Luonnollisesti henget vapauttivat etelänhaltianaisen tehtävästään ja samalla ikuisesta elämästä. Nainen menehtyi vanhuuteen; virheestään ilmeisesti viisastumattomat henget antoivat vastuun eteenpäin vuorikansalaismiehelle. Uusi taivaankappaleiden vartija valitettavasti sortui hänkin kokeilemaan auringon pimentämistä vain seitsemäntuhatta ja kuusisataa päivää [eli noin kaksikymmentäkuusi ja puoli Eoran vuotta] etelänhaltian lankeemuksen jälkeen.
Vihdoinkin jotain oppineena henget päättivät tehdä taivaan herruudesta väliaikaisen tehtävän. Jokaisen vartijajakson tuli loppua auringonpimennykseen, jonka jälkeen ensimmäisen ehdokkaan saavuttua edellinen vartija luovuttaisi velvollisuutensa eteenpäin ja yleensä kuolisi melko pian jälkeenpäin. Vartijajakson pituudeksi tulisi tuo tuhatkuusisataa päivää. Melko pian noiden päivien jälkeen entinen vartija kuolisi, vaikka olisikin ollut nuori aloittaessaan.
Enfit tekivät nopeasti perinteen siitä, että lähettivät oman edustajansa hyvissä ajoin paikalle ottamaan tehtävän vastaan. Hitaasti mutta varmasti koko taivaankappaleiden hallinta muuttui pelkäksi myytiksi muiden kansojen keskuudessa. Vastuullisina henkilöinä enfit ovat hoitaneet velvollisuutensa hyvin ja auringonpimennyksiin on totuttu. Kilpailevat käsitykset pimennysten synnystä ovat saaneet jalansijaa joidenkin kansojen keskuudessa, mutta useimmille asia ei ole kovin tärkeä. Näin ollen, koska taivaankappaleiden hallintapaikka on yleisestä muistista haipunut ja koska useimmat eivät toivo eliniän lyhennystä, harvat muut kuin enfit ovat jaksaneet edes lähteä etsimään tuota valtaa ja vastuuta.
