Kouluratsastuskilpailut 28.02

Holdgate Farmilla järjestetään tarinamuotoiset kouluratsastuskilpailut 28. helmikuuta. Kisat ovat avoinna kaikille halukkaille ja luokkia riittää aina Helppo C:stä A:han asti. Kisat käydään Holdgaten kentällä. Kuusi ratsukkoa lämmittelee kerrallaan 5 minuuttia. Kilpailujen vastuuhenkilönä ja tuomarina toimin minä, Mircea, ja tuomaroin luokat täysin puolueettomasti. Tarinamuotoisuuden takia voittajille rankingpisteitä on jaossa peräti 14 ja lisäksi kärkikolmikolle on tiedossa pieniä yllätyspalkintoja. Ratsastuskoulun pullaponit ja upeaakin upeammat siitosoriit siis mukaan!

Osallistumisrajoitukset

Koska kilpailut täytyy pitää jonkinlaisissa raameissa, asetin seuraavat osallistumisrajoitukset. Yksi ratsastaja saa tuoda luokkaan maksimissaan kolme hevosta. Katsomme osallistumisjärjestystä tehdessämme, että kaikilla on tarpeeksi aikaa vaihtaa hevosta. Hevonen saa osallistua maksimissaan kahteen luokkaan ja vain kerran yhteen luokkaan. Luokkiin otetaan enintään 30 ratsukkoa, mutta ratsukoita on oltava vähintään 3, jotta luokka pidettäisiin.
Kilpailuissa on kypäräpakko!

Tarinat

Tarinoissa tällä kertaa aiheena on tunnelma. Millaista oli odottaa omaa vuoroa kentän ulkopuolella tai epäonnistua pohkeenväistössä ponin hangattua sinnikkäästi vastaan? Arvosteluun ei siis itseasiassa vaikuta se, miten hyvin ratsastit, vaan enemmänkin tekstin laatu. Otan arvostelussani huomioon oikeinkirjoituksen, tunnelman ja pituuden. Ihannepituus on 2-3 keskipituista kappaletta, ja tarinoiden on oltava minimissään 5 lauseen mittaisia. mikäli joku haluaa kirjoittaa englanniksi, se on sallittua, mutta siitä ei saa minkäänlaista plussaa arvostelussa. Jokaisen luokan kärkikolmikon tarinat julkaistaan tuloksissa!

Luokat

1: He C / Rata B (20x40m), enimmäispisteet 200 (kts. sisältö) 03/30 os.
2: He B / Rata B (20x40m), enimmäispisteet 270 (kts. sisältö) 06/30 os.
3: He A / Rata B (20x40m), enimmäispisteet 270 (kts. sisältö) 03/30 os.

Osallistuminen

Osallistuminen hoidetaan 25.02 mennessä sähköpostiin kriminaali@windowslive.com otsikolla "KRJ 28.02" muodossa

Luokan numero [rivinvaihto]
Ratsastaja (VRL-tunnus) - Hevosen virallinen nimi VH-tunnus [rivinvaihto x2]

Tarina.

Osallistujat / Tulokset

Katso tulokset VRL:n tulosarkistosta!

Lk 1. He C (07/30 os.)

1. Sallis (VRL-0807) - Lady Nessah VH-57750

"Liiiiiiku nyt", maanittelen epätoivoisesti Nessaa, joka ei millään suostu tulemaan kuljetuskopista ulos. Hiki helmeilee otsallani, sillä tiedän jo nyt olevani myöhässä. Verryyttelyaikamme jää täysin olemattomiin (ja starttaamaankaan tuskin päästään), mikäli Nessaa ei saada edes kopista ulos. Epätoivo valtaa minut täysin ja tunnen kiukun kyyneleiden kohoavan silmiini. Jostain täysin tuntemattomasta syystä tiuskaisen tammalle - ehkä vähän turhankin kovaan ääneen: "JUMANTSUKKELI! SÄHÄN TULET SIELTÄ HEMMETIN KOPISTA ULOS NYT NIIN KUIN OLIS JO!!" Nessa näyttää jopa säikähtävän äkillistä kiukunpuuskaani ja loikkaa kopista ulos hämmästyneenä. Tunnen muiden ihmisten ihmettelevät katseet selässäni ja puna nousee kasvoilleni. Enhän minä nyt hevosilleni raivoaisi tosissani.. Taputan hämilläni Nessaa ja satuloin sen kiireessä. Verryyttelyaikaa ei ole yhtään hukattavaksi.

Nessa liikkuu - jos sitä liikkumiseksi voi kutsua - verryyttelyssä kuin täi tervassa. Poskeni hehkuvat tulipunaisina yrittäessäni vauhdittaa Nessan askellusta jalkavoimillani. Hymy leviää kasvoilleni, kun saan tamman viimeinkin nostamaan laukan. Kehun tammaa valtavasti, ja samalla meidät kuulutetaankin radalle. Tunnen paniikin leviävän koko kehooni; enhän minä vielä ole valmis! Joudun kuitenkin siirtymään välittömästi verryyttelyalueelta kohti rataa. Onnekseni Nessa ei ainakaan vaistoa jännitystäni, sillä se löntystelee tavalliseen tapaansa.

Aloitan radan sekavin miettein. Nessa tuntuu piristyneen hiukan: ehkä tamma ihmettelee, mihin muut hevoset jäivät, ja suoriutuu radasta loistavasti. Epäilen sen kuitenkin olevan vain toiveajattelua ja päätän keskittyä radan muistamiseen. Saan pidettyä Nessan oikeassa askellajissa (vaikkakin se vaatii jatkuvaa jalkatyöskentelyä minulta) ja aloitan radan. Koko alkupuolisko radasta tuntuu menevän (oman arvosteluasteikkoni mukaan) loistavasti! Nessa jopa pidentää raviaan kohtalaisesti! Elättelen jo toiveita siitä, että tamma oikeasti suoriutuu hyvin. Ilmeisesti tuudittaudun jonkinlaiseen turvallisuudentunteeseen, sillä Nessakin taitaa huomata, etteivät pohkeeni ole jatkuvasti puristautumassa kylkiin. On toisen laukannoston aika. Saan Nessan laukkaamaan ohjeiden mukaisesti vasenta laukkaa. Tuomarin kohdalla Nessa kuitenkin päättää, että neidin täytyy saada pitää lakisääteinen tauko noh.. tarpeidensa suorittamiseen. Nessa siis suorittaa nopean pysähtymisen täydestä laukasta tuomarin edessä ja suorittaa tarpeensa siihen. Häpeän puna kiitää kasvoilleni ennätysvauhtia ja joudun käyttämään kaiken vähäisenkin energiani siihen, etten pillahda itkuun. Jostain löydän vielä hieman energiaa, jonka avulla suoriudun radasta - ei niin kovin huolellisesti - ja ohjaan Nessan vauhdilla ulos radalta. Annan Nessan mukana olleelle hevosenhoitajalle loppuverryyttelyä varten ja juoksen vauhdilla kopille. Turhautuminen ja kiukku epäonnistumisen takia saivat minut viimein puhkeamaan vuolaaseen itkuun.

2. Eilowy (VRL-0246) - High-Flown Fiction VH-57482

Mahassa kiemurteli kuin joku olisi kaatanut sinne säkillisen käärmeitä. Humukin oli rauhaton, pärski ja otti sivuaskeleita. Kokonaisuudessaan tunnelma ei luvannut mitään hyvää. Olimme molemmat aivan liian jännittyneitä, emmekä edes hyvällä tavalla. Mieleeni nousi kauhukuvia siitä, kuina Humu päättäisi esitellä tuomaristolle kotona tutuiksi tulleita tempauksia: äkillisiä laukkapyrähdyksiä ja lennokkaita takapään viskomisia, joiden päätteeksi se pamautti minua niskallaan nenään.
"Emme taida olla valmiita tähän", mutisin Kristianille, joka piteli ratsuani suitsista kavutessani epävarmasti satulaan, samalla kun Humu väisti sivulle.
"Höpsis. Olette harjoitelleet kovasti", kumma kyllä, ajatus ei lohduttanut minua laisinkaan.

Tuomari kuulutti meidät radalle ja oloni oli edelleen kuin laivassa kovalla tuulella. Humu, kuten tavallista, luki minua kuin avointa kirjaa ja imi itseensä hermostuneisuuteni. Ensin se kieltäytyi kokonaan menemästä portista sisään. Tunsin poskieni lehahtavan punaisiksi. Olin varma, että joka ikinen silmäpari oli kääntynyt katsomaan meitä. Painoin pohkeeni tiukasti tamman kylkiin ja pakotin sen eteen. Menimme radalle hienosti pohkeenväistössä. Ei aivan ohjelman mukaista. Tunsin kasvojeni kuumottavan yhä pahemmin, kun tervehdin tuomaristoa. Humu pureskeli kuolaimiaan ja niiden kilinä tuntui kaikuvan ontossa hiljaisuudessa, aivan kuin kentän ulkopuolella ei olisi enää ollut mitään muuta, kuin tuomarien pöytä.

Ohjelma sujui miten kuten. Esitimme varmasti joitakin ohjelman ulkopuolisia liikkeitä, keskimäärin vaadittua vaikeampi, eikä suoritus varmasti ollut kovin kehumisen arvoinen. Kaiken aikaa tiesin näyttäväni suurin piirtein samalta kuin kunnolla kypsynyt tomaatti. En kehdannut katsoa ketään silmiin, kun ratsastin pois radalta. Humu viuhtoi kiukkuisesti hännältään. Olin pilannut senkin suorituksen. "Anteeksi, tyttö", mutisin ja taputin sen jännityksestä hikistä kaulaa anteeksipyytävästi. Seuraaviin kisoihin ilmoittautuisimme vasta, kun todella olisimme varmoja itsestämme.

3. jaffa (VRL-0167) – Stonegarden's Rhea VH-52057

Rhea oli ollut levoton koko aamun, eikä rauhoittumisesta ollut vielä rataa ennenkään mitään merkkiä. Pikkuneidillä oli ensimmäinen kisa edessään, ja vaikka se liikkuukin ikäisekseen oikein hyvin ja jaksaa muutenkin kuunnella ratsastajaansa jo oikein mukavasti, ei mistään tule kyllä mitään, ellei se turpa laskeudu sieltä jostain korkealta taivaista kuolaintuelle ja tamma rauhoitu. Olin kisannut kyllä nuorilla kavateillani ennenkin, mutta tämä vauhkoaminen alkoi saada jo ennennäkemättömiä piirteitä.

Lämmittely ja pieni odottelu ennen radalle astumista olivat kenties saaneet Rhean aivan hitusen tyyntymään ja tajuamaan, ettei maailmanloppu ehkä odotakaan nurkan takana, mutta tunnelma radalle ravatessa oli silti vähintäänkin levoton. En todellakaan tiennyt, millainen sirkus radan läpiviemisestä vielä tulisi.Tervehtimään pysähtyessään Rhea hieman viskoi päätään, mikä itseasiassa näytti hieman koomisesti siltä, kuin tamma olisi rajusti nyökännyt tuomareille – no, ehkä hekin osaavat ottaa tämän sitten huumorilla. Liikkeelle se lähti kuitenkin ihan mallikkaasti, ja ravasi leikkaajan sekä kiemurauran oikein mukavasti. Itse ratsastin keskittymisestä jäykkänä, varautuen koko ajan johonkin odottamattomaan oikkuun, säpsähtäen melkein erään pikkutytön salamavaloakin, jota ratsu ei onnekseni edes huomannut. Vaikka peruutuskin sujui ihan mukiinmenevästi, en malttanut hellittää keskittymistäni lainkaan. Halusin vain, että rata sujuisi edes jotenkuten ja olisi pian ohi, eihän tässä mitään huippusuoritusta haettukaan, pelkästään hyvää kokemusta nuorelle hevoselleni. Radalta taisi haluta pois myös Rhea, sillä keskittymisestäni huolimatta lähti laukannosto varsin vauhdikkaasti rynnäten liikkeelle, ja hidastaessani tahtia keskiympyrälle sopivaksi taisin kirota kerran ääneenkin. Neiti oli ehtinyt saamaan varsin hyvän vaihteen päälle, eikä mikään ympyrälle taipuminen tainnut pahemmin enää kiinnostaa. Takaisin harjoitusraviin siirryttyämme sekin rentoutui tosin hieman, ja mielessäni alkoikin siintää jo radan loppu, pian tämä olisi ohi. Tervehdin tuomareita helpotuksesta huokaisten – olisi se rata huonomminkin voinut mennä. Kentältä poistuessamme Rhea jatkoi uudelleem vauhkoamista ja ympäriinsä loikkimista, ja huokaisten mietin, kuinka siitäkin muka muutamassa vuodessa pitäisi koulia hyvä kouluratsu. Toivottavasti joku kisahoitajista olisi hakenut edes kaakaon hörpittäväksi ennen seuraavaa suoritusta, toivoin, ja vielä kerran huokaisten aloin etsiä katseellani tuttuja kasvoja sekä turpia.

4. Kata K (VRL-6725) - Sigurd v. Norrsken VH-57314
5. Sallis (VRL-0807) - Alannah VH-57749
6. jaffa (VRL-0167) – Peikkopolun Moringa VH-47533
7. jaffa (VRL-0167) – Stonegarden's Chierry VH-51789

Lk 2. He B (06/30 os.)

1. Oresama (VRL-2753) - Mayimm VH-02311

Meidät kaksi on luotu yhdessä, kuka tahansa meidät sitten suunnittelikaan. Tammani kiiltävä satiinikarva loistaa mustaa valoa, ja sen silmät ovat täynnä sitä samaa tunnetta, joka saa nuoren peuranvasan ponnistelemaan jaloilleen, tai hauen sätkyttelemään siimassa vaikka tilanne on toivoton. Tunnen sen värisyttelevän lihaksiaan, mutta en anna sen ottaa askeltakaan, koska juuri sitä se haluaa, odottaa, ennakoi. Oma sateenkaari-irokeesini on kammattu poninhännälle ja se riitelee monivärisenä jäykän kilpapukuni kanssa. Annan ohjien valahtaa ratsun kaulalle ja tasaisten käyntiaskelien niellä maata hitaasti ja varmasti. Mustan hevosen askeleet tuovat mieleeni leijonanaaraan, joka kiertelee saalistaan, ei anna sen huomata kuinka ajaa sen salaa ansaan.

Lämmittelykenttä ei ole ollut meille koskaan tarpeeksi. Minä vihaan muita ja koko maailmaa ja minun ratsuni on samanlainen. Se katsoo kanssamme kilpailevia ratsukoita, sen korvat kääntyilevät kun se ottaa hiipiviä askelia. Annan jalustimien roikkua vapaina ratsun puhtaita, tasaisesti kohoilevia kylkiä vasten. Asteen verran eteenpäin nojaaminen muuttaa kissamaisen vaanimisen sotaratsun ryhdikkääksi raviksi. Mayimm ei ole enää piilossa ja vain haistele tuulta paikantaakseen saaliinsa sataprosenttisesti, se on jo ruokkinut kasvavat leijonanpennut ja marssii voitonmarssia, vain ilokseen. Tiedän silmieni ilmeen ja tiedän jokaisen näkevän niissä vain väheksyntää, itserakkautta, koppavuutta ja sataprosenttista luottamusta niin itseeni kuin ratsuunikin. Mayimm on ainoa, joka ei petä minua.

Kun käymme kentän keskelle tuomareita tervehtimään, Mayimm ei hiivi, ei saalista eikä marssi. Sen selässä istuessani tunnen hevosen jälleen kerran olevan yhtä kanssani. Me olemme malli esittelemässä huippusuunnittelijan iltapukua. Erona on vain se, että kukaan ei katso pukuamme, koska me olemme niin kaunis, me kävelemme niin täydellisesti. Me olemme kuin Michelangelon Pietá. Kuin maailman kaunein taideteos, realistisen epärealistinen. Me olemme se tyynni ilme kuusitoistavuotiaan Marian täydellisen kauniilla kasvoilla, kun hän katsoo itseään paljon vanhempaa, kuollutta poikaansa Jeesusta.

2. Ireth (VRL-3777) - Julla VH-45994

Mikäköhän älynväläys oli osallistua Jullalla näihin kisoihin. Se on lihonut kisatauon aikana sata kiloa, painaa jälleen kuolaimelle ja on notkea kuin kassakaappi. Voiko olla mitään hirveämpää tunnetta, kuin huomata ratsunsa olevan laiska kuin makkara, minkä lisäksi olemme vielä ensimmäisenä lähtölistassa. Kyllä teki mieli peruuttaa koko osallistuminen! Aamukin oli alkanut huonosti; Julla ei ollut suostunut yhteistyöhän edes koppiin menossa..

Kun viimein olimme kisapaikalla tamma tuli kopista sellaisella ryskeellä että oikein hirvitti. Varustaminen oli hirveää enkä meinannut saada edes suitsia ratsuni päähän. Kirosin lyhyen mittani ja ratsuni aivan liian suuren koon vielä uudelleen kun oli aika nousta hevosen selkään. Kun muutaman kerran yritin kammeta itseni kyytiin, myös Julla päätti puuttua asiaan - katsomalla minua ylimalkaisesti ja tuhahtamalla. Onpas minulla yhteistyöhaluinen ratsu tänään. Kun viimein olin kyydissä, täytyikin pitää kiirettä veryttelyn kanssa.

Käynti oli suoranaista matelua, ravi aivan temmotonta ja laukassa Julla yltyi vielä pukittelemaankin. Olin varmasti kasvoiltani aivan punainen kun yritin itkua tuhertaen väistellä kaikki muut ratsukot verryttelyalueella. Yritin vielä viimeisenä oljenkortena saada tammaa toimimaan pohkeenväistössä, jolloin ratsuni jäi seisomaan keskelle verryttelyaluetta En selviä radasta ilman raippaa! Lopulta meidät kuulutettiin radalle. Matkalla ratsuni päätti vielä syödä erään täti-ihmisen kukkahatun.

Tervehdys, ravia, kaatosade näemmä alkoi, koko rata leikkaa. Jaaha, ja sitten muutama pukkikin väliin. Juuri kun nostin laukkaa huomasin jotain aivan järkyttävää: Jullan turpahihna oli poikki! Voi hemmetti, mites tästä selvitään. Noh, tammani ratkaisi asian todella persoonallisesti; Ei muuta kuin kiitolaukalla kouluaitojen yli ja syömään ruusukkeita pöydältä. Olimme varmasti mitä hienoin näky, kun pakotin hevosen pois hirveällä pohkeiden paukuttamisella ja litanialla painokelvotonta tekstiä. Tässä vaiheessa Julla osoitti sitten virkoamisen merkkiä ja lähti kiitopukkilaukkaa eteenpäin.

Kun sain Jullan pysäytettyä (tallin seinään) lupasin etten enää koskaan kilpaile sillä. Ja tämän kun piti olla osaava ratsu! En kehtaa näyttää naamaani täällä enää ikinä. Itkua jälleen tuhertaen lastasin (tai ainakin yritin lastata) Jullan traileriin ja kaasutin kotitalliamme kohti. Tunnelma oli kaikkea muuta kuin juhlava, kannustava tai miellyttävä. Kisat eivät ole milloinkaan menneet näin huonosti.

3. Violet (VRL-2433) - Lilja's Hegla VH-48099

Avasin trailerin ovea kädet täristen, en usko, että olisin koskaan ollut yhtä jännittynyt. Vaikka itse olen kokenut ratsastaja, ja jonkun verran kilpaillutkin, kisaponini on nuori, eikä sillä sitä kokemustakaan niin kovin paljoa ole. Täältä sitä nyt haettaisiin, yhteistä kisakokemusta siis.

Punaruunikko ponini kirjaimellisesti syöksyi ulos trailerista, Heku kun ei ole niin kovin innostunut kuljetuksesta tai ahtaista kopeista. Yritin pitää itseni pystyssä roikkuessani riimunnarussa. Toisessa päässä kun kiskoi vauhdikas russitamma, jolla tuntui olevan kiire tutustumaan muihin hevosiin. Kiitin onneani, että oli talvi, eikä ruohotupsuja ollut näkyvissä, sillä muuten minä ja ahnetta sikaa muistuttava ponskini olisimme jo jossakin ojanpientareella, toinen onnellisesti rouskuttaen, toinen ehkä vähemmän onnellisena, sopii vain arvata kumpi meistä olisi se onnellinen...

Sain lopulta riimunnarun toisen pään tottelemaan itseäni, ja siihen kiinnitetyn nelijalkaisen ystäväni seuraamaan vierelläni. Nyt etsisin paikan, jossa laittaa ponski kuntoon. Kohta minun pitäisi jo olla lämmittelemässä suoritusta varten. Päätin pienestä pakkasesta huolimatta taluttaa Hekun hoitopuomille, jossa oli kaksi muutakin hevosta. Varmistin tummahiuksiselta tytöltä, että hänen poninsa viereen olisi turvallista tulla, ja ettei paikka ollut jo varattu. Tytöllä ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että minä ja ponskini tulisimme hänen viereensä. Pyysin tyttöä vahtimaan Hekua hieman sen aikaa, kun hakisin sen varusteet autolta.

Laskin ponin satulan hoitopuomille ja ripustn suitset puomin päätyyn. Harjakopan laskin maahan ja kaivoin sieltä sopivan harjan. Olin esipuunannut ponskini jo kotitallissa, joten nyt täytyi harjata vain pikaiseen satulan kohdalta. Satuloin, lämmitin kuolaimet, suitsin ja talutin Hekun lämmittelykentälle.

Jännitykseni oli hetkeksi kaikonnut, kun olin keskittynyt huoltamaan kauramoottoriani, mutta pian tunsinkin sen taas vatsanpohjassani. Lämmitellessäni jännitys kuitenkin jäi taka-alalle, kun keskityin Hekun taivutteluun.

Pian tuli suoritukseni vuoro, jännitys kihelmöi nyt koko kropassani. Hekua ei tuntunut haittaavan se, että olin jännityksestä jäykkä, ja jalkani tärisivät. Se ravasi varmajalkaisesti tuomarien eteen. Pysähdyin, nyökkäsin varovasti tervehdykseni ja nostin takaisin raviin. Kaikki sujui käyntisiirtymään asti hienosti, Heku oli todella vaikea saada siirtymään käyntiin, se oli niin innoissaan ravaamisesta, eikä sen tehnyt mieli hidastaa vauhtia, siirtymäni tuli muutaman metrin liian myöhään, mutta sain sen lopulta menemään ne kolme askelta kuuliaisesti käynnissä, ja siirtämään hallitusti takaisin raviin. Seuraava käyntisiirtymä sujuikin sitten jo paremmin, Heku siirtyi tottelevaisesti käyntiin, ehkä hieman turhankin reippaaseen, mutta oli yhtäkaikki kuulolla.

Pian tulikin ensimmäisen laukannoston aika. Osasin varautua ponin suureen spurttiin, se kun on aina ollut laukkaintoilija, ja sainkin muutaman askeleen jälkeen laukan rauhoiteltua kiitolaukkamaisesta loikkimisesta kunnolliseen ja hyvältä näyttävään harjoituslaukkaan. Laukkavoltti onnistui hienosti.

Pysähdyksestä ei meinannut tulla yhtään mitään, Heku siirtyi käyntiin, muttei pysähtynyt sitten millään. Aloin hätääntyä, minulla ei ollut hajuakaan mitä tehdä, jos jokin ei onnistu, pohdin hetken pitäisikö vain jatkaa seuraavaan tehtävään, vai vaatia Hekulta pysähdystä aivan vääräänkohtaan. Lopulta Heku pysähtyi, täysin väärään paikkaan, mutta pysähtyi yhtä kaikki. Kirosin mielessäni ponin liikaa vauhti-intoa, mutta olin samalla iloinen, kun poni ylipäätään pysähtyi. Hetken tappelin ponin kanssa peruutuksesta, Heku kun olisi halunnut vain lujaa eteen, ei taaksepäin! Sain peruutettua kolme askelta, ja toivoin ettei neljännellä olisi niin kovasti merkitystä.

Loput radasta sujui ihan hyvin, laukkapätkät alkoivat aina valtavalla spurtilla, mutta onnistuin rauhoittamaan ponin aina muutaman askeleen jälkeen tasaiseen ja keinuvaan laukkaan.

Lopulta tuli pysähdyksen ja lopputervehdyksen aika, olin yllättynyt, kun Heku pysähtyikin heti kun pyysin, eikä vasta viiden metrin jälkeen. Nyökkäsin, ja poistuimme ponin kanssa kentältä reippaassa käynnissä.

Tiesin, ettei suoritukseni ollut mennyt nappiin, voittosijaa ei heruisi, mutta tarkoitus olikin vain saada yhteisiä kokemuksia. Päätin ratsastaa lopuksi pienenmatkaa tallin maastossa, pysyttelin hiekkatiellä etten eksyisi. Heku oli ansainnut rentoutumistuokion maastoon.

4. niggett (VRL-6290) - Heart 'N Soul VH-46179
5. blake. (VRL-9209) - Light Fire VH-54808
6. Tassutus (VRL-5090) - Karamel VH-52640

Lk 3. He A (02/30 os.)

1. Kata K (VRL-6725) - Carusos Rainhard VH-50692

Minua jännittää. Vatsanpohjassani kutisee mukavasti ja odotan, että näkisin jo tienviitan joka kertoisi, että olemme lähellä kisapaikkaa. Kuulen Ranen tömistelevän trailerissa, se ei siedä pitkiä matkoja ja ajoaika alkaa pian venyä jo toisen tunnin puolelle. Pienen välimatkan välein tien vieressä näkyy lumikasoja, ja alankin laskea niitä ajankulukseni. Yksi, kaksi, kolme. Monta niitä jo oli?

Äiti lähtee hoitamaan paperihommia ja minä jään yksin Ranen kanssa. Käyn irroittamassa Ranen edestä ja käyn avaamassa trailerin takaa. Ori odottaa kärsivällisesti, kunnes menen sen luokse ja annan luvan peruuttaa. Ranella on monta loimea päällekkäin, se on klipattu. Riisun loimet suurella vaivalla yrittäen pitää samaan aikaan kiinni ponioristani ja avata häntäremmiä. Onneksi äiti säntää auttamaan minua ja yhteistoimin saamme riisuttua orilta loimet. Satuloin kimon ponin ja tunnen kutinan vatsanpohjassani yltyvän. Rauhallisesti kiristän satulavyön ja kinnitän sitten ohjat orin kuolainrenkaisiin. Jätän äidin kahden Ranen kanssa ja kävelen autolle. Nostan takapenkiltä harmaan kisatakkini ja puen sen päälleni. Kypäräni tuntuu haluavan tositoimiin, joten seuraavaksi nostan sen ja asetan sen rennosti päähäni. Suljen leukahihnan ja otan raipan verryttelyä varten. Äiti näyttää helpottuneelta, kun menen Ranen luokse ja otan orin häneltä. Ranella on tapana pyöriä taluttaessa, eikä äitini ole kovinkaan kokenut rauhattomien hevosten kanssa. Lasken jalustimet ja nousen selkään. Äitini auttaa minua kiristämään satulavyön. Torjun äitini hyväntahtoisen eleen suoristaa takkini helma ja suoristan sen itse hymyillen. Äitini hymyilee takaisin ja jää autolle, kun minä lähden kävelemään kohti verryttelyhallia.

Rane tukeutuu hyvin kuolaimeen ravatessani maneesin pitkää sivua. Teen muutaman takaosakäännöksen, voltin ja laukannoston. Rane tuntuu tänään hyvältä. Vastalaukka ei pyöri, joten hankaan sitä vähän kauemmin. Kun minut kuulutetaan valmistautumaan, en ole vieläkään saanut kaikkia radan tehtäviä kuntoon, mutta minun on kaikesta huolimatta mentävä.

Ravaan ympyrää kouluradan ulkopuolella. Edellinen ratsukko lopettaa tyylikkään ratansa lopputervehdykseen. Käteni alkavat hiota. Enää ei vatsanpohjaani kutittele, vaan tunnen sydämmeni pamppailevan yhä nopeammin ja nopeammin. Pian on minun vuoroni. Kuuluu vihellys ja portti aukaistaan. Ratsastan harjoituslaukassa sisään. Rane tuntuu mukavalta ja rauhalliselta. Pysähdyn ja tervehdin, sen jälkeen ratsastan kuin unessa. En muista radasta paljon. Muistan vain sen, että kolmikaarinen kiemuraura laukassa ei sujunut kovin hyvin. Yleensä Rane on varma laukkatehtävissä. Nukuinko minä? Ratsastan reippaasti keskihalkaisijaa ja pysähdyn. Vien käteni sivulle ja nyökkään. Tuomari kiittää minua ja minä annan pitkät ohjat Ranelle. Taputan ponia ja kävelen ulos radalta pitkin ohjin.

2. Oresama (VRL-2753) - Señor Sweden G VH-46705

"Enkä jännitä."
"Onko tullu uhmaikä takas vai?"
"Haista ny. Hae kahvia"
"..joojoojoo..."
"Arvaa kuule mitä."
"Kerrohan, armas työnantajani!"
"HAE KAHVIA TAI MUUTEN SUN PALKASTA EI OLE MITÄÄ JÄLJELLÄ TILIPÄIVÄNÄS!"
"Huh. Jollaki on pinna pikkasen kireellä. Monelta heräsit?"
"Mä en sano enää kolmatta kertaa."

Sinne tumma tallimestarini häipyi ja pyöritteli ihan varmasti ruskeita silmiään. Nupisi oikein itsekseen. Mokoma penikka. Paras sanoa se sana hänellekin, koska penikka hän on. Ärsyttävä penikka. Minä en jännitä, koska Señor Sweden ei ole epäonnistunut vielä kertaakaan. Sitä paitsi jännitys on nössöille. Ja minä olen aito punkkari irokeeseineni kaikkineni enkä minä jännitä. Enkä muuten pidä sitä tyhmää pukua. Jos sanon niille että unohdin sen? Tottakai saan silti ratsastaa. Lehdistöltä ne rahaa saavat, eivät ne voi hylätä minua ja oriani. Olen kameramiesten suosikki, minut ne tahtovat. Unohdinkohan hellan päälle? Keskity, Oresama! Ei nyt kyllä, pitää olla hullu jos keskustelee omien ajatuksiensa kanssa... Ehkä se johtuu jännityksestä. En minä jännitä. Minkä annan nimeksi Señor Swedenin ensimmäiselle varsalle? Sieltä se Miro tulee takaisin kahvin kanssa. Toivottavasti on muistanut että inhoan sokeria. Ja maitoa. Ja Miroa. Turha toivoa, lyön vaikka vetoa ettei se penikka muista. Niin, penikaksi minun piti tosiaan häntä haukkua. Laitoinko armasti sen hellan pois päältä? Teinkö itselleni aamiaista käyttäen hellaa?

"Kaunis neiti on oikein hyvä, tässä näin, neidin kahvi!"
"Pääs kii."
"Niin mäki sua. Vaihda vaattees."
"Mit-"
"Tarkotin et kisapukuun."
"Enkä."
"Ei oo totta, oot oikeesti niinku minäitte-tautinen ja simppailet koko ajan."
"Ja mä maksan sulle siitä et kestät sitä ja suljet jättiläismäisen suus ku käsken."
"Nii, totta kyllä. Ei oo muute häävi palkka."
"Tietsä, se on ihan hitsinmoinen palkka suhtees siihen et sä vaan laiskottelet päivät..."
"Jäkä jäkä."
"...tai hyvällä säkällä nukut heinäpaalejen päällä. Kuule mä näin senki kerran ku sä olit..."
"En kuule. Olen kuuro."
"...nukkumassa oikeesti hevosenkuljetusvaunus vaikka lupasit et sä katot kun mä ratsastan..."
"Laa laa laa laa!"
"...ja annat mulle neuvoja sit ku-"
"SÄ ET EES KUUNTELE NEUVOJA!"
"LAITA RATSULLE SATULA!"

Siinähän huhkii. Harmi, unohdin koko penikkajutun jo. Ehkä minua kuitenkin vähän jännittää. En muuten koskaan unohtaisi mitään niin tärkeää. Jos taloni palaa sen hellan takia, muutan Miron luo asumaan, sanokoon mitä tykkää.
Oikeastaan hän on ihan hyvä olemassa. Häneen on mahtava purkaa paineita.

"Kiitos Miro!"
"Jaha. Mitä tuli vedettyä?"
"Onks mun meikki hyvin?"
"Sä oot niin itsekäs, ei aurinko kierrä sitä kohtaa missä sä seisot!"
"Eli on. No, me mennään lämmittelyyn."
"No ihme ettet pistä mua sinnekki."
"Voisitsä?"
"En TODELLAKAAN!"

Todennäköisesti en jaksaisi koko kisatouhua ilman Miroa.

3. Kiia S (VRL-1495) - Daymoon Gone VH-55864

Edellispäivä oli kulunut nopeasti – aivan liian nopeasti. Töitä oli ollut paljon ja aikaa vähän, sekä päälle painoi vielä väsymykseni, joka johtui huonoista yöunista. Huonot yöunet taas johtuivat siitä, että minua hieman jännittivät tulevat kilpailut. Olin kuitenkin saanut kaikki työt tehtyä, karsinat ynnä muut siivottua, mutta tällaisten perushommien lisäksi olin putsannut hyvin Monan varusteet ja valmistellut tulevaa kilpapäivää harvinaisen hyvin. Olin tietenkin pessyt tamman ja harjannut sen puhtaaksi, niin että sen karva kiilsi kilpaa hopeisten korvakorujeni kanssa. Kaikki oli valmista. Viime yö meni hieman paremmin kuin edellinen ja sain nukutuksi jonkin verran.

Aamulla heräsin hyvin virkeänä. Nousin ylös, venyttelin ja avasin verhot laiskasti. Sitten muistin, että tänään oli se päivä, jota olin eilen niin innolla ja jännityksellä valmistellut. Tietenkin, nyt pitäisi syödä ripeästi, pukea päälle ja kiirehtiä tallille tekemään vielä vihoviimeisimmät askareet, ennen kuin pakkaisisin Monan kuljetusautoon. Mutta niin kuin ei koskaan, ei myöskään nyt, päivä jolloin kaiken haluaisi menevän hyvin, ei menekään niin loistavasti. Huonoksi onnekseni olin eiliseltä väsymykseltäni unohtanut laittaa homeisen ja maailman huonoimman herätyskellon soimaan! Miksi juuri nyt? Kai se kellokin sen verran olisi ymmärtänyt, että jos kerran herään joka aamu puoli kuudelta, niin myös tänään! Rakas, homeinen ja maailman huonoin herätyskelloni näytti jo puolta kahdeksaa. Upeaa, eihän tässä oltu kuin kaksi tuntia myöhässä.

Tallille päästyäni – olin ehkä pelottavampi näky kuin kymmenen vuotta kaatopaikalla seissyt variksenpelätin – kiiruhdin rakkaan hevoseni luo. Minulla oli ollut tarkoituksenani letittää Mona ennen kilpailuihin lähtöä, mutta nyt en kyllä millään kerkeäisi. Mutta ehkäpä onni käänsi kelkkansa ja päättikin sääliä minua vähän? Nimittäin meidän rakas tallityttömme oli letittänyt Monan harjan todella nätiksi ja valmistellut sen lähtöön. Tamma seisoi kevyt loimi yllään, häntä rullalle vedettynä ja kuljetussuojat jaloissaan.

”Missä helkkarissa oikein olet ollut? Olen soittanut sinulle monta kertaa!”
”Nukuin pommiin, olen todella pahoillani. Kiitokset tuhannesti, että olet laittanut kaiken valmiiksi”, sanoin tytsille, joka katsoi minuun vaativasti. Pidemmittä puheitta ja sen enempää minua hiillostamatta hän lähti viemään Monaa pihalle. Saimme tamman nopeasti lastattua ja nousimme auton kyytiin. Onneksi olin puhunut talliväelle, että menisimme huomenna kilpailuihin. Muuten olisimme totaalisesti myöhästyneet.

Tunnelma oli kiireinen. Se oli ollut koko aamun todella kireä, jännittävä ja kiireinen. Kiireinen. Inhosin kiirettä! Kiire oli paha asia. En enää ikinä haluaisi kokea tällaista kiirettä, touhottaen ympäriinsä milloin hevosen kanssa, milloin etsimässä toista ratsastussaapasta ja mitä lie muuta. Monan selkään päästyäni rentouduin. Olimme ajaneet kilpailupaikalle ripeää vauhtia ja olimme kuin olimmekin päässeet perille elävinä ja melkein jopa ajoissa! Nyt piti verkata vain tamma hyvin, tuhlaamatta aikaa enempää.

Aivan kuin ympäriltäni olisi kadonnut kaikki muu, kun ratsastin Monalla. Minua ei enää jännittänyt, eikä kiire painanut päälle. Tamma kulki peräänannossa, kuunnellen hyvin apujani. Pian meidät pyydettiin radalle. Minua ei jännittänyt. Tiesin, että pystyisimme siihen yhdessä. Tiesin, ettei Mona säpsähtäisi suurta yleisöä, miksi siis minunkaan pitäisi? Minulla oli hyvä olo, kuten myös Monalla, kun kävelimme radalle. Tamma kulki niin hurmaavan kauniisti ja nöyrästi. Sipaisin sitä kaulalle. Olin siitä ylpeä. Loin pikaisen hymyn tallitytöllemme, joka oli katsomossa pitäen meille peukkuja. Ehkä kaikki vielä onnistuisikin minun möhläyksistä huolimatta. Ehkä Mona korjaisi minun törppöilyni. Se teki parhaansa, vaikka minä en olisikaan parhaassa vireessä. Luotin siihen täysillä. Ja niin Monakin taisi luottaa minuun. Ymmärsin, että vaikka suoritus menisikin penkin alle, sillä ei olisi mitään väliä. Minulla oli Mona, tuo upea ja luottavainen hevosystäväni. Olin pakahtua iloon ajatellessani, kuinka onnekas olin omistaessani Monan. Tunnelma – meidän yhteinen tunnelmamme, ei vain minun, vaan yhtälailla myös Monan – oli erittäin hyvä ja iloinen.

4. Albino (VRL-3910) - Kafone VH-41666
5. Jennnie (VRL-9136) - Jolienne '88 VH-57054