Arctic's adventures

Rescue, suoraan käännettynä pelastaminen, on monipuolista touhua. Päivät eivät ole samanlaisia, tarinat sen sijaan usein ovat. Kerron nyt Belgian tilanteesta, sillä vasta täällä olen tutustunut koiratarhoihin (rescue shelters). Kodittomia koiria on tuhansia. Joka vuosi yli 30 000 koiraa päätyy koiratarhoille. Näistä noin puolet on karkulaisia, jotka pääsevät takaisin omiin koteihinsa. Toinen puoli, noin 15 000 koiraa, etsii uutta kotia. Tähän lukuun kuuluvat kaikki tapaukset: omistajan eri syistä hylkäämät, löytökoirina talteen otetut sekä omistajalta eri syistä pois otetut koirat.

Kesällä 2007 laki Belgiassa muuttui siten, että edellisen lain edellyttämän 45 päivän sijasta tarhan pitää nyt säilyttää koiraa vain 15 päivää ennenkuin sen voi laittaa adoptoitavaksi. Aikaisemmin tarhan velvollisuus oli etsiä omistajaa tämän 45 päivän ajan,  jos koira oli tunnistusmerkitty. Se oli pitkä aika, jota jotkut ihmiset käyttivät hyväkseen mm heittämällä lemmikkinsä ulos jossain tarhan lähettyvillä kun lähtivät lomalle. Koira tuotiin koiratarhalle, ja omistaja tuli lomat pidettyään hakemaan "eksyneen" lemmikkinsä takaisin. Tarhalle maksettava maksu oli pienempi kuin koirahoitolaan olisi pitänyt maksaa... Näin oli mm yhden 4 kk vanhan dobermanninartun tapauksessa. Oma dobberini Rhonda oli kuollut jokin aika sitten, ja tarhalle tuli tämä fiksu ja kiva pentu. Katselin sitä jo sillä silmällä tästähän saisin oivan koiran itselleni. 45 päivän aika kuitenkin juoksi kovin hitaasti. Kolmen viikon kuluttua koiran omistaja palasi takaisin Ranskasta ja haki pennun kotiin. En siis saanut dobberia.

Kovin moni tarina päättyy onnettomasti. 15 000 koirasta, jotka vuosittain etsivät uutta kotia, noin puolet lopetetaan. Joskus on hetkiä, jolloin tuntuu, ettei uusia koteja löydy lainkaan sitä tahtia, kuin uusia asukkaita saapuu tarhalle. Näinä ajanjaksoina meidän on yritettävä muistella niitä tarinoita, jotka saivat onnellisen lopun. Nämä selviytymistarinat antavat voimaa jatkaa ja vakuuttavat meidät siitä, että tekemällämme työllä on todella merkitystä.

 

10.10.2008 rescue shelter - kauhukabinetti?

Tutustuin uuteen löytökoirakotiin tänään. Entinen tarha, jolla kävin, suljettiin, kun naapurit valittivat melusta. Halusin katsastaa tämän ensin, koska se oli sopivan matkan päässä, hollanninkielisellä alueella ja sinne oli sattumalta tuotu iso määrä pentutehtaasta pois otettuja villakoiria. Olen perin ihastunut villakoiriin, joten ajattelin että käyn katsomassa niitä ja voisin samalla auttaa siivoamalla häkkejä ja ulkoiluttamalla koiria.

Oven avasi keski-ikäinen nainen. Esittelin hänelle itseni ja hän oli tyytyväinen kun tulin auttamaan, mutta ei kysellyt minusta mitään. Tämä oli minusta outoa, koska edellisellä tarhalla oli otettu kaikki tiedot ylös ja keskusteltu noin ylipäätään koirakokemuksesta jne. Huoneessa oli ikivanha jackrussell, vanha cairn, ylipainoinen mopsi ja hyvin eläväinen ja iloinen shih tzu. Se hyppi edessäni veikeästi ja haukahteli ja silittelin sitä. Vasta myöhemmin tajusin, että se ei tehnytkään leikkiinkutsuja, vaan sen etujalat olivat käyttökelvottomat ja se oli aina siinä asennossa. En tiedä olivatko jalat joskus murtuneet ja jääneet hoitamatta, vai oliko sillä jokin kasvuhäiriö, mutta se työnsi itseään eteenpäin takajaloillaan, rintakehän varassa, etujalat laahasivat sivuilla täysin hyödyttöminä. Muovisen koiransängyn takaa minua pälyili neljä tummanruskeaa silmäparia: pentutehdasbeagleja, jotka eivät halunneet olla missään tekemisissä ihmisten kanssa. Nainen lykkäsi minulle paskaämpärin ja lapion käteen ja pääsin siivoamaan häkkejä. Sekään ei ole poikkeuksellista, se on osa löytölän elämää ja pakko tehdä.

Menimme pikkukoirien puolelle ensin. Siellä oli narttu paikallista ns boerenfox-mallia, jolle nyt haetaan virallisen rodun nimikettä. Se näyttää lähinnä tanskalais-ruotsalaiselta pihakoiralta. Tällä boerenfoxilla oli kahdeksan noin neljäviikkoista pentua. Haju oli sanoinkuvaamaton, lattialle liittaantunutta paskaa oli sitten enemmänkin, emällä ja pennuilla alustana oleva viltti oli märkä pissasta ja kaatuneesta vedestä. Narttu oli ystävällinen ja kiltti ja pennutkin vaikuttivat olevan ihan ookoo. Kuvassa emä ja pennut sen jälkeen kun olin siivonnut häkin. Kuvat otin salaa, joten laatu ei aina ole ihan paras mahdollinen.

Seuraavaksi siivosin neljän suurin piirtein hollanninpaimenkoiran ja sakemannin sekoituksilta näyttävän, oikein pirteän pennun häkin. Lattia oli sielläkin saastainen, pennut samoin. Siirryin siivoamaan yhden kultaisen noutajan häkin. Se oli narttu jolla oli turpeat nisät, mutta pentuja ei (enää) näkynyt missään. Se pelkäsi minua niin, että maastoutui lattialle; se makasi paikalleen jähmettyneenä, heilutti häntää kyllä ja olisi halunnut kovasti tehdä tuttavuutta, mutta ei uskaltanut. Se pani silmät kiinni ja toivoi että menisin pois. Se ei suostunut liikkumaan kun luutusin, joten moppasin lattian kaikkialta sen ympäriltä. Vein sille ruokaa ja vettä, se ei koskenut kumpaankaan.

Minulle oven avannut nainen luki iltapäivälehtiä ja poltti tupakkaa. Olisin todella odottanut ja toivonut, että henkilökuntakin, kaikki kaksi ihmistä, osallistuisi siivoamiseen ja koirien ruokkimiseen, mutta mitään ei tapahtunut. Toinen nainen, joka ilmeisesti oli jonkin sortin johtaja, oli vahvasti meikattu ja kauniisti puettu ja oli selvää, että hän ei ainakaan paskatalkoisiin osallistuisi.

Pentutehtaasta pois otetut maltankoirat, mäyräkoirat ja villakoirat elivät entiseen lampolaan tai navettaan tehdyssä häkissä. Seinään oli karkeasti puhkaistu reikä, mistä koirat pääsivät ulkohäkkiin. Koirat katosivat oitis pihalle, kun menin sisään häkkiin. Sitten rohkeimmat sieltä tulivat vähän lähemmäksi. Ne eivät uskaltaneet lähestyä minua edestäpäin, joten ne hiipivät takanani kun loin paskaa ja luutusin lattiaa. Aina kun käännyin, takanani laahuksena seuraavat koirat vaihtoivat vastaavasti paikkaa. Jos yritin kääntyä niitä kohti tai puhua niille, ne juoksivat karkuun. Muutama maltankoira elää nyt sellaisessa puolipimeässä huoneessa, niiden silmät eivät tahdo kestää auringonvaloa. Ne olivat eläneet säkkipimeässä kellarissa.

16-vuotias villakoira Piky, jonka omistajat olivat tuoneet tarhalle kun lopetuspiikki oli heistä liian kallis, saattaa saada uuden kodin. Kahden maltankoiran omistaja oli tulossa sitä lauantaina katsomaan. Toivottavasti Pikyä onnistaa. Se oli ihan mukava koira, vaikkakin kamalan huonosti hoidettu. Se on asunut 16 edellisen omistajan kanssa viettämää vuottaan ulkohäkissä.

Kuvan nuori tanskandogginarttu oli aivan ihana. Hyvin ystävällinen ja kiltti ja rapsutuksia haluava. Jos olisin doggia vailla, siinä olisi varteenotettava vaihtoehto. Laiha se onneton oli, mutta luonteeltaan hieno.

Viereisessä ulkohäkissä ollut labradorinnoutajanarttu haukkui minulle aggressiivisesti karvat pystyssä, kun menin siivoamaan sen häkkiä. En piitannut siitä, menin sisään ja tein mitä piti tehdä, se juoksi ympärilläni ja haukkui. Sitten se kävi kerran nipistämässä minua reidestä, mutta en reagoinut siihen mitenkään. Otin vesiämpärin ja laitoin sille lisää juomavettä. Se lakkasi rähjäämästä kun huomasi, ettei saa minua karkoitettua aitauksesta, mutta lähelle se ei suostunut tulemaan.

En tiedä monettako pentuettaan tämä beaglenarttu odotti, mutta sen maha oli niin valtava, ettei se päässyt enää seisomaan. Se synnyttää tänään tai huomenna. Kun kävin siivoamassa sen häkin, se pani silmät kiinni ja painui nurkkaan piiloon niin tiukasti kuin pystyi.

No-kill shelter tarkoittaa löytöeläintaloa, missä yhtään eläintä ei lopeteta, ellei se ole niin sairas että se kärsii. Tämä kuulostaa hienolta ja humaanilta ajatukselta, mutta minulle siitä on muodostunut kirosana. Nähkääs, nämä no-kill shelterit saavat lahjoituksia enemmän kuin löytölät, jotka lopettavat eläimiä. Ihmisten omaatuntoa rauhoittaa se, että he tietävät ettei eläimelle anneta viimeistä piikkiä. Mitä nämä ihmiset eivät kuitenkaan oivalla on se, että usein no-kill sheltereihin päätyvät ne todella vaikeat, sairaat ja adoptointikelvottomat eläimet, jotka sitten elävät tämänpäiväisen kaltaisissa tiloissa, ahtaissa ja saastaisissa häkeissä, kunnes kuolevat. Siihen voi mennä vuosi, kolme vuotta, kahdeksan vuotta... Ihan aikuisen oikeasti minusta parempi vaihtoehto on piikki kuin elämä häkissä, mistä ei pääse koskaan ulos. Muutamat tuollakin olevista koirista ovat niin vihaisia ihmisille, että niiden häkkiin ei voi lainkaan mennä tai että ne hyväksyvät vain yhden ihmisen häkkiin. Hänestäkään koirat eivät pidä, korkeintaan sietävät niin, etteivät pure ihan joka kerta. Onko mitään järkeä pitää hengissä tällaisia koiria vuodesta toiseen, jos on selvää, etteivät ne tule koskaan löytämään uutta kotia? Niitä kilttejä ja hyvin käyttäytyviäkin koiria on jo enemmän kuin tarpeeksi. Kaikkein sairaimmat ja käytösvammaisimmat voisi minusta päästää sateenkaarisillalle jo nyt.

Minulle oven avannut nainen kysyi, haluanko yrittää yhden tanskandogginartun häkin siivousta, se kun on vihainen. Sanoin etten halua, kiitos nyt minulle riittää ja pitääkin tästä jo lähteä. Olin luonut sontaa kolme tuntia, täyttänyt vesikippoja, jakanut ruokia, enkä ollut nähnyt henkilökunnan osallistuvan tänä aikana mihinkään. Yksi tosi vanha setä sinne tuli istumaan pentujen kanssa, sylittelemään niitä ja juttelemaan mukavia. Se oli hienoa se.

Ehkä tämän(kin) paikan henkilökunta, siis kaikki kaksi naista, ovat niin väsyneitä ja turtuneita työtaakkaansa, etteivät enää viitsi yrittää. Heille oli tiedossa kiva lepopäivä, kun sinne tuli vapaaehtoinen jota juoksuttaa. Vähintä mitä voisi odottaa, olisi että henkilökunta veisi kierrokselle tarhan tiloihin, näyttäisi mitä mistäkin löytyy ja kertoisi vähän tarhan asukeista, ainakin niistä mihin ehdottomasti EI saa koskea. Näin ei kuitenkaan tällä kertaa ollut.

Kun lähdin kotiin, minulla oli tosi paha mieli. Minua ahdisti. Boerenfoxin kahdeksan pentua, yhdellä tanskandogilla oli noin kuusi pentua (piileskelivät sängyn takana, en nähnyt kunnolla), neljä holsku-sakumixiä ja vielä tulevat beaglenpennut. Laiha tanskandoggi ulkoaitauksessa. Karmaisevan vihainen kultainennoutaja-cockerspanielisekoitus, jonka häkkiin ei voi kukaan mennä. Poksahtamispisteessä oleva beaglenarttu. Itseään rintakehän varassa eteenpäin työntävä shih tzu.

Tulin kotiin, omien ruokittujen, ulkoilutettujen, hoidettujen ja hemmoteltujen koirieni luokse. Kävin oksentamassa. Pesin kenkien pohjat kloriitilla ja laitoin kaikki vaatteet, alusvaatteita myöten, pesukoneeseen. Menin suihkuun, huuhtelin nenän suolaliuoksella saadakseni paskanhajun haihtumaan, harjasin hampaani, kuurasin käteni ja erityisesti kynnenaluset erityisen tarkasti. Keitin kupin kahvia ja itkin vähän. Nyt avasin valkoviinipullon, jonka aion tyhjentää tänä iltana ja miettiä syntyjä syviä. Ihmisten pohjatonta ahneutta, joka ajaa heidät tekemään rahaa koirien kärsimyksillä. Löytöeläintalojen henkilökuntaa, joka on väsynyt ja turtunut kaikkeen eikä enää jaksa. Koiranomistajia, jotka ostavat hetken mielijohteesta pennun eläinkaupasta ja hylkäävät sen vuoden kuluttua kun se ei ole enää söötti pentu. Tai niitä, jotka hylkäävät vanhan koiransa vain siksi, että siitä tulee vanha.

On olemassa aivan uskomattoman paljon aivan uskomattoman julmia ihmisiä.

 

 

 

Villakoiran uusi koti

Eräs nuori suomalaisrouva, Katja, etsi itselleen löytökoirataloista mukavaa koiraa. Toiveissa oli pieni, ehkä karkeakarvainen narttukoira. Menimme yhdelle tarhalle katsomaan nettisivuilta nähtyä pientä koiraa mutta se oli jo ehtinyt saada kodin. Jatkoimme toiseen paikkaan, ja siellä tämän rouvan katseen vangitsi musta karvaturri joka hyppi häkissään yrittäen kiinnittää huomiotamme.

Musta karvaturilas ei ollut karkeakarvainen, eikä edes narttu - se oli villakoirauros. Jokin villakoiran olemuksessa kuitenkin sai Katjan katsomaan sitä tarkemmin. Hän pyysi saada ulkoiluttaa koiraa, ja lähdimme kävelylle. Tuulispäänä koira viiletti Katjan ympärillä, onnellisena siitä, että pääsi häkistä ulos. Katja oli myyty. Hän oli täysin unohtanut mitä oli tullut etsimään; hänelle tämä musta villakoira oli se ainoa oikea. Kotiin hän ei sitä kuitenkaan vielä vienyt, ensin piti tuoda mieskin katsomaan koiraa ja antamaan hyväksyvä lausuntonsa. Mies suostui oitis ottamaan villakoiran, ja niin sai villispoika uuden kodin, ja uuden nimen, Onni. 

 

Operaatio siivottu shih tzu

Tarhalla oli eräänä päivänä jälleen uusi pikku asukki, shih tzu uros. Se ei ollut ihan nuori, noin 6-7 vuotias, mutta hyvin ulospäinsuuntautunut ja iloinen se oli. Otin sen ulkoilutettavaksi, ja katsoin sen vaivaalloista taaperrusta perässäni. Se ei jaksanut kävellä, tai ei pystynyt kävelemään. Sen turkkia ei oltu vuosiin hoidettu, se oli mattaantunut, likainen ja haiseva. Toin sen takaisin tarhalle ja kysyin, voisinko leikata turkin pois että koiralla olisi mukavampi olla. Sovimme, että seuraavan kerran kun eläinlääkäri tulee tarhalle, hän antaa koiralle kevyen rauhoituksen, että turkin leikkely sujuisi paremmin.

Sain Terhin mukaani koiran trimmaukseen ja se oli upea juttu, siihen meni kauan aikaa! Tarhan trimmeri oli olematon, sillä ei saanut huopaantuneeseen turkkiin edes lovea. Leikkasimme turkin saksilla, aikaa meni puolitoista tuntia, sillä jouduimme varovasti venyttämään karvaa ulospäin ja leikkaamaan ihon vierestä. Paakkuja ei kerta kaikkiaan saanut auki, koira haisi vanhalta pissalta ja lialta, mitä oli turkkiin tarttunut vuosien aikana. Shih tzun korvat olivat niin paakkuuntuneet, että koira ei kerta kaikkiaan jaksanut enää kannatella päätään, siksi se laahusti alakuloisen näköisenä perässäni. En halua edes kertoa, missä kunnossa mahanalus- ja takapään karvat olivat!

Rauhoitus alkoi kulua pois kun oli aika leikata  kynnet, mutta koira oli hyvin kiltisti ja antoi meidän siistiä loput turkista ja hoitaa kynnet protestoimatta lainkaan. Sen jälkeen oli pesun ja föönauksen aika. Kun pieni koira taas laskettiin lattialle, se tepasteli häntä heiluen ympäriinsä ja näytti hämmästyneeltä mutta riemukkaalta. Pää ei enää painakaan paljon! Turkin takut eivät estä liikkeitä!

Pesun aikana oli käynyt selväksi, miten kauhistuttavan laiha koira oli. Kylkiluiden väliin mahtui reilusti sormi. Kurkistin sen suuhun ja sieltä löytyikin seuraava järkytyksen aihe: koiralla ei ollut montaa hammasta enää, ja nekin vähät mitä oli, olivat mustuneita nysiä. Se oli ehtinyt olla tarhalla jo monta päivää, eikä ollut varmasti pystynyt saamastaan kuivaruoasta paljon syömään. Kipitimme hakemaan Cesar-purkkiruokaa ja koira söi sitä ahneesti. Toipuminen pääsi alkamaan.

 

Siivottu shih tzu

nukkuu rauhoitettuna

sylissäni

 

 

 

 

 

 

 

 

Siitä huolimatta kukaan ei tuntunut huolivan pientä, iloista ja maailmaa syleilevää koiraa. Olin jo ehtinyt kiintyä siihen ja ajattelin, että en taatusti anna lopettaa sitä, otan sen sitten vaikka itse, ellei sille löydy kotia. Eräänä päivänä kun menin tarhalle, shih tzun häkki olikin tyhjä. Järkytyin pahasti. Trimmausoperaatiosta oli kaksi viikkoa ja pelästyin, että vanhalle (6 v on jo armotta vanha monellekin koiraa etsivälle) koiralle ei oltu annettu enempää aikaa. Toimistossa minua kuitenkin rauhoiteltiin ja minulle kerrottiin, että koira on siirretty toiseen koiratarhaan, josta nimenomaan oli kysytty shih tzua, vanhempi pariskunta oli sitä tulossa kahden päivän kuluttua katsomaan. Tarhat tekevät yhteistyötä mm siirtämällä koiria tarhasta toiseen, jos kyselyjä tulee roduista tai sekoituksista joita heillä ei sillä hetkellä satu olemaan. Pariskunta otti "vanhan" shih tzun ja sai varmasti ihanan luonteisen, mukavan koiran.

 

Notre Damen kellonsoittaja

Tarhalle tuotiin kerran keltainen labradorinnoutajauros, Max. Labbiksen omistanut vanha mies oli kuollut eivätkä aikuiset lapset halunneet koiraa. Max oli viisivuotias, suloisen luonteinen koira... mutta "erikoisen" näköinen se oli myös! Sen pää ja vartalo olivat kuin täysikokoisen labradorinnoutajan, mutta jalat olivat pienet töpöt ja häntäkin vain puolikas. Kuvitelkaa welsh corgin mallinen labbis... No, sanalla sanoen, kaunishan se ei ollut! Rupesimme sanomaan sitä Notre Damen Kellonsoittajaksi.

Viikot kuluivat eikä kukaan huolinut Maxia. Vapaaehtoiset ulkoiluttivat sitä ahkerasti, sillä se oli miellyttävä koira, mutta kaikkien sydäntä kaihersi pelko: mitä jos Max ei löydäkään uutta omistajaa... Kunnes sitten eräänä aurinkoisena päivänä tarhalle karautti kullanvärisellä Jaguarilla mies, joka näytti vanhalta rokkarilta. Tiukat, mustat nahkahousut ja musta t-paita, harmaa pitkä tukka poninhännällä. Hän kertoi 14-vuotiaan labradorinsa kuolleen kaksi viikkoa aikaisemmin ja hän oli nyt tullut katsomaan jos löytäisi uuden, mukavan koiran sen tilalle. Tarhalla oli silloin kolme labbista, yksi niistä oli Max. Kerroimme miehelle Maxin mukavuudesta ja iloisuudesta ja mies otti Maxin kävelytettäväksi. Tunnin kuluttua parivaljakko palasi takaisin ja mies meni Maxin kanssa suoraa päätä toimistoon.

"Se on ihan samannäköinen kuin minun entinen koirani", mies sanoi kyyneleet silmissä. Siihen minä suhtauduin kyllä suurella epäilyksellä... yksikään koira ei takuulla ollut Maxin näköinen, Max oli ainutlaatuinen. Max kuitenkin makasi rauhallisena miehen jalkojen juuressa kun papereita täyttiin. Lähdimme porukalla saattamaan heitä autolle. Max hyppäsi Jaguarin kermanvärisille nahkapenkeille kuin olisi siinä autossa ikänsä matkustanut, eikä peräänsä katsonut kun mies ajoi ulos portista. Se oli melkein runollinen hetki.

 

 

Likainen yorkki

Kerran minua oli tarhalla odottamassa vanha, tosi likainen yorkshirenterrieri. Kun katsoit sitä ensimmäisen kerran, se näytti vihreältä: se oli niin täynnä pieniä, sitkeitä siemeniä että sen väri oli vaihtunut vaaleanvihreäksi. Tarvittiin tiheä kampa ja pari tuntia aikaa, että suurin osa siemenistä saatiin pois. Pahimmista kohdista karvoja jouduttiin leikkaamaan pois. Koira tutisi pöydällä niin ettei meinannut jaloillaan pysyä, se pelkäsi ihan kauheasti, mutta oli tosi kiltti.

Kun siemenet oli saatu pois, oli pesun aika. Vasta nyt huomasin, että koira ei pysynyt lattiallakaan jaloillaan. Mietin, onko se niin vanhuudenheikko vai niin sairas, ettei se jaksa seisoa. Otin koiran syliin ja laskin kylpyammeeseen vettä. Kun katsoin koiran tassut, huomasin että kynnet olivat kasvaneet täysiksi ympyröiksi ja kynsien terävät kärjet pureutuivat sisälle anturoihin. Ei ihme, ettei koira pystynyt kävelemään! Sehän oli kuin nastojen päällä koko ajan. Pyysin kaverin auttamaan ja leikkasimme siltä kynnet. Kynsiaines oli kovaa, ydin ei ollut lähelläkään kärkiä joten pystyimme leikkaamaan ne ilman pelkoa siitä että satuttaisimme sitä. Nypin kynsien päät pois anturoiden sisältä ja laskin koiran kylpyammeeseen. Ei se kylvystä nauttinut, mutta sieti sen urheasti, ja föönillä kuivaamisen aikana sillä oli jo melkein mukavaa. Tarjosimme sille muutaman namipalan kun harjasimme sen kuivaksi. Olihan se vähän tuppoisen näköinen kaiken sen saksimisen jälkeen, mutta puhdas.

Kun laskin koiran lattialle, se melkein kaatui aivan kuin vanhasta tottumuksesta. Sitten se huomasi, ettei käveleminen enää sattunutkaan. Ensin askeleet olivat haparoivia, mutta sitten vauhtia löytyi yhä enemmän! Vanhasta (arviolta noin 9-10 v) yorkkimummosta tuli vielä ihan pirteä tapaus. Sen adoptoi vanha nainen reilua viikkoa myöhemmin. Yorkkivanhus ei elänyt enää kuin muutaman kuukauden, mutta ainakin se sai viettää elämänsä viime hetket rakastavassa kodissa.