poissa, mutta eivät unohdettuja
Kuvassa molemmat jo edesmenneet dobermannini.
(scroll down for the english version)
Vasemmalla Evita (Vernalis Viva Violenza, 31.10.1988 - 29.8.1996), ensimmäinen dobberini. Tulta ja täpinää, mahtavan lahjakas jälkikoira, jota minä yritin ensin pusertaa hakukoiran muottiin. Onneksi kohdalle sattui kisoissa oivallinen tuomari, joka sanoi, että "kuulehan tuo sinun koirasi on ihan selvä jälkikoira." Olen ikuisesti kiitollinen hänelle! Vaihdoimme lajia, ja etenimme samana kesänä jäljellä avoimeen luokkaan asti. Evita ei aina ollut helppo koira, mutta se opetti minulle paljon. Frisbeekoirana aivan upea - frisbee oli sen mielestä hauskinta mitä maan päällä on. Evitalla todettiin kardiomyopatia seitsemänvuotiaana, ja se meni nopeasti niin huonoon kuntoon, että oli pakko tehdä päätös sen lopettamisesta. Viimeiselle piikille se lähti frisbee hampaissa ja piti siitä kiinni niin kauan kuin oli elossa. Frisbee haudattiin Evitan mukana, nyt se on autuaammilla frisbeekentillä.
Oikealla ylimmässä kuvassa Rhonda (Rhonda von der Weyermühle, 10.3.1995 - 15.12.2003), joka tuli minulle äitienpäivänä 1995. Evitaa pehmeämpi ja ohjaajaherkempi, mutta ihana kouluttaa: valtava miellyttämisenhalu, se eli ja hengitti vain odottaakseen minun seuraavaa toivettani. Rhonda oli sosiaalinen ja hyväluonteinen koira, joka sai monet ihmiset muuttamaan mieltään dobermanneista. Myös Rhondasta sukeutui oivallinen frisbeekoira. Poikamme Tuomas syntyi Rhondan ollessa 2-vuotias ja heillä sujui alusta asti loistavasti. Jos olimme poissa ja pojalla oli vieras hoitaja, hän meni mieluummin lohtua hakemaan Rhondan viereen kuin ihmisen syliin. Kahdeksanvuotiaana Rhonda sai mahalaukunkiertymän, leikattiin, mutta ei selvinnyt. Tuomas ikävöi Rhondaa vieläkin. Alakuvassa kaverukset vuonna 2002.
Tässä kuvassa on minun koirani Evita, ja Evitan siskopuoli Sissi (Vernalis Secret Semele, 21.12.1990-18.10.2003). Sissi oli ehkä kooltaan siskopuoltaan pienempi, mutta temperamentissa ei jäänyt jälkeen yhtään. Aivan loppuun asti se oli armoton tättähäärä, aina valmis olipa sitten kyseessä pihan vartioiminen, tottelevaisuusharjoitukset tai lenkille lähtö. Sen valoisa persoonallisuus toi iloa meille kaikille. Sissi kuoli rauhallisesti kotona omaan tuoliinsa㺌-vuotiaana. Sissin omisti Leppäsen perhe.
In the first picture my dobermanns, now both have crossed the Rainbow Bridge. On the left, Evita (Vernalis Viva Violenza), a fiery and temperamental dobie. She had a marvellous nose, she could follow any trail, and I was first trying to make her a missing person's search dog. In one competition, the judge told me "listen, your dog is obviously a scent trailing dog more than a search dog." I'm forever grateful for him! We switched our specialty and made great progress that same summer. She was not always an easy dog, but she taught me a lot. She was a fantastic frisbee dog - frisbee was the best thing in the world for her (see the frisbee pic if you don't believe me!) Evita was diagnosed with cardiomyopathy when she was seven years old, and her condition deteriorated quickly. I had to make the descision of putting her down to spare her from further suffering. When we went to the vet for the last time, she held onto the frisbee as long as she was alive. She was buried with it, and now she is in the greener frisbee fields.
On the right in the first picture there is Rhonda (Rhonda von der Weyermühle), who arrived to our home in Mother's Day in 1995. She was much more sensitive to handling than Evita was, but exactly that made her a joy to train: she lived and breathed just to fill all my demands. Rhonda was two years old when our son was born, and they got along very well from the start. Later, if I was not home, Tuomas went to search for comfort rather from Rhonda than from any people that might have been around. When she was eight years old, Rhonda got a bloat and was operated, but did not survive. Tuomas still misses her very much.
In the picture where there are two dobies on a cliff, there is my Evita and her half sister Sissi (Vernalis Secret Semele, 21.12.1990 - 18.10.2003). She might have been the smaller of the two, but temperamentally she was at least as big! Always ready to roll, whatever was the occasion: guarding the yard, doing obedience or going for a walk. Her sunny personality warmed all of us. Sissi died peacefully at home, in her favorite chair, at the age of 12 years. Sissi was owned by family Leppänen.
Kun sinä kuolit,
keräsin pois hihnan ja pannan,
pedit ja peitot ja harjat,
tyhjät kupit,
joita et enää koskaan kolistaisi.
En tehnyt sitä siksi,
että haluaisin unohtaa.
En vain halua muistaa
jokaisen päivän jokainen hetki.
Muistan sinut joka aamu,
kun kylmä kuono ei tönikään minua hereille.
Muistan sinut kun avaan verhot katsoakseni,
millaiset vaatteet laitan ylleni aamulenkille.
Kun laitan voileipää, käteni haroo tyhjää paikkaa
missä kuppisi olivat ja muistan,
ettet enää ole jakamassa aamiaista kanssani.
Eteisessä ei enää olekaan tungosta,
hihnasi ei roiku oven vieressä,
ja minä teen kävelyni yksin.
Hetki hetkeltä minä muistan sinut.
Kaikkein eniten ikävöin sinua iltaisin,
kun en kuule tuttua kahinaa
etsiessäsi hyvää asentoa pediltäsi.
En enää kuule syvää, tyytyväistä huokausta
kun asetut aloillesi pitkän päivän jälkeen.
Et ole vartioimassa untani.
Käteni ei enää kosketa korviesi silkkiä.
Kyllä minä muistan sinut.
(Päivi Reijonen 2007)
When you died,
I put away your collar and leash,
your bed and blanket and brush,
your empty bowls,
that you would never again rattle.
I did not do that
because I wanted to forget.
I just didn't want to remember
every moment of every day.
I remember you every morning,
when your cold nose is not there to nudge me awake.
I remember you when I open the curtains
to check what clothes to wear in the morning walk.
When I make a sandwich, my hand reaches the emtpy place
where your bowls used to be and I remember,
that you are not there to share breakfast with me.
The hall is no longer crowded,
your leash is not hanging by the door,
and I go for a walk alone.
Moment by moment I remember you.
I miss you most of all at night,
when I can't hear you
looking for the perfect spot on your bed.
I can't hear your long, satisfied sigh
when you lie down
after a long day is behind us.
You no longer guard my sleep.
My hand can't touch your silky ears.
I do remember you.
(Päivi Reijonen 2007)