Koirani
Omistan tällä hetkellä norfolkinterrierin ja rhodesiankoiran.
Scroll down for the English version.
Norfolkinterrieri oli ollut minulla jo pitkään haaveena. Olin tavannut kaksi aivan ihastuttavaa pientä norkkineitiä Suomessa asuessani, ja ajattelin jo silloin (1990-luvun alussa) että jos ikinä hankin pienen koiran, tuollainen sen on oltava. Kun muutimme Belgiaan 2002, tapasin näyttelyssä rouvan, joka kasvatti norfolkkeja ja kävin hänen kotonaan tutustumassa koiriin. Ihastuin ikihyviksi. Mitään ei varmaan maailmassa ole niin sööttiä kuin norkki! Varasin pennun ja odotus alkoi, sitä kesti melkein puolitoista vuotta. Halusin nartun, ja varaustani seuraavassa pentueessa oli vain uroksia joten jäin odottamaan. Vihdoin elokuussa 2003 syntyi pieni punainen narttupentu, joka sai nimekseen Boomer Colombine (isä Boomer Upperclass, emä Boomer Allmine, kasvattaja Claire Achenbach, kennel Boomer, Belgia), kotioloissa kutsumme sitä Danaksi.
Norfolkinterrieri on iso koira pienessä paketissa. Englantilainen rotumääritelmä alun perin kuvasi norkkia sanoilla "se on demoni kokoisekseen" ja se kuvaa hyvin norfolkin sisukkuutta. Norkki on ihanteellinen perhekoira, jos sille pitää riittävää kuria eikä anna sen hyppiä kenenkään nenälle. Se on mukava lenkkikaveri, joka ei takuulla ole porukasta se, joka väsyy ensimmäisenä, toisaalta se tyytyy vähempäänkin liikuntaan jos sen kanssa muuten puuhastellaan ja ollaan riittävästi. Norkki sopii hyvin myös kaupunkiin. Norkki saattaa olla todella äänekäs: se voi haukkua paljon ihan vain siitä ilosta, että kuulee omaa ääntään, ja sen ääni on niin kimeä ja kova, että sillä voisi vaikka viiltää lasia! Myös haukkumistaipumusta on hyvä hillitä jo pienestä. Lasten kanssa kasvaessaan norkki tulee niiden kanssa hyvin toimeen ja on innolla mukana kaikissa ulkoleikeissä.
Norkin turkki tarvitsee trimmausta muutaman kerran vuodessa. Turkkia trimmataan, kun se alkaa olla niin pitkä, että menee jakaukselle selästä, silloin se on kypsä nypittäväksi. Nyppimisen jälkeen koiran ulkonäkö on huomattavasti muuttunut, ja kestää monta viikkoa ennenkuin turkki alkaa taas olla niin pitkää että peittää koko kehon. Itse pidän Danalla ns. rullaavaa turkkia, mikä tarkoittaa sitä, että trimmaan sitä jatkuvasti aina kahden viikon välein. Poistan kuollutta karvaa kevyesti trimmausveitsen avulla. Silloin turkki kasvaa jatkuvasti juuresta uutta, pitkä, eloton karva poistetaan ja koira pysyy aina siistinä ja "lelukoiran" näköisenä.
Olen kouluttanut myös Danaa, vaihtelevalla menestyksellä. Sillä on raudanluja luoksetulo, se tulee aina iloisesti kipittäen kun kutsun sitä, ja perhekoira kun on, ei sen tarvitse paljon muuta välttämättä osatakaan. Muut temput, kuten seuraaminen, luoksetulo, nouto jne, onnistuvat kulloisenkin mielentilan mukaan joko hyvin, huonosti tai hyvin huonosti 
.
Dana on tosi persoona. Se seuraa minua kuin varjo, mihin sitten menenkin. Äänekäs kun on, se mielellään myös "keskustelee" kanssani. En salli sen haukkua sisällä talossa kovin paljon, joten se on kehittänyt ähinän, marinan ja vinkumisen sekoituksen, ja myös äänen korkeus ja intonaatio vaihtelee koiran innostuksen mukaan. Se osoittaa selvästi jos on innoissaan jostakin, ja yhtä selvästi jos loukkaantuu.
Olemme koko perhe aivan hassuna pieneen norfolkkiimme. Mieheni tuli joskus heikkona hetkenään sanoneeksi, että "me emme ole enää koskaan ilman norfolkinterrieriä." Tästä lauseesta tulen jatkossakin pitämään kiinni ---- terrierin sisukkuudella!
Rhodesiankoira oli minulla harkinnassa melkein yhtä pitkään kuin norfolkinterrieri. Näyttää siltä, että minulla ei ole viisivuotissuunnitelmaa, vaan viisitoistavuotissuunnitelma 
. 1990-luvun alkupuolella tapasin ensimmäisen rhodesiankoiran, koira teki minuun positiivisen vaikutuksen ja päätin, että sellaisen haluan vielä joskus omistaa. Pidän suurista, sileäkarvaisista koirista ja dobermanni oli ollut minulle se "oikea" rotu jo pitkään. Kun muutimme Belgiaan, huomasin, että täällä koirat pidetään melkein aina vapaana - laillisesti tai laittomasti. Rhonda oli dobermanniksi hyvin sosiaalinen, mutta kokemuksesta tiesin, että kaikki dobberit eivät suinkaan sitä olisi. Ajattelin, että rhodesiankoira olisi rauhallisempi ja vähemmän koira-aggressiivinen kuin dobermanni ja tutustuin rotuun paremmin. Se vaikutti ominaisuuksiltaan kaikin puolin hienolta. Vuonna 2003 Rhonda-dobermannini yllättäen kuoli, sai mahalaukunkiertymän ja leikattiin, mutta ei selvinnyt. Asuimme silloin kerrostalossa enkä halunnut sinne uutta koiranpentua, joten jäin odottelemaan, että muutamme omakotitaloon. Ikimba Akelah, kutsumanimeltään Akela, syntyi huhtikuussa 2006 (isä SA CH Nyaka Yesekani of Cartouche, emä Fin Mva Ikimba Sambamba, kasvattaja Marianne Gellin, kennel Ikimba, Suomi) ja muutti Suomesta Belgiaan meidän luoksemme kesäkuussa.
Akela on rauhallinen, temperamentiltaan hyvin miellyttävä koira. Dobermannin jälkeen rhode tuntui suorastaan liiankin rauhalliselta; olin ehkä tottunut siihen, että joka paikkaan mennään aina sata lasissa eikä mietitä yhtään. Akela suostui pienen norfolkin komenneltavaksi ja ottaa vastaan karvakasan pomotusyritykset eikä ole toistaiseksi yrittänytkään antaa takaisin, vaikka painaa kuusi kertaa sen mitä norkki! Akela on ensimmäinen koira, jota olen alusta asti kouluttanut klikkerillä, ja olen ollut tuloksiin hyvin tyytyväinen. Akela rakastaa ruokaa, ja ahne koira on aina kiitollinen kouluttaa.
Rhodesiankoira on afrikkalainen rotu, alun perin leijonan ja muun suurriistan metsästykseen kehitetty. Se hoiti myös maatilojen vahtikoiran töitä. Se on rauhallinen ja vakaa, tottelee isäntäänsä jos tämän vaatimukset ovat kohtuullisia, mutta orja se ei ole. Se on vaikuttava, iso koira (Akela on nyt kaksivuotiaana noin 66 cm korkea ja painaa 38 kiloa) joka jo olemuksellaan viestittää täydellistä uskoutumista isännälleen. Se ei ole aggressiivinen ilman hyvää syytä, ja useimmiten sen ulkonäkö jo riittää pelottamaan ei-toivotut kulkijat tiehensä. Aikuinen rhodesiankoira tarvitsee paljon liikuntaa ja työtä, muuten se turhautuu ja kyllästyy ja saattaa olla legendaarinen tekemään tuhoja kotona, ellei pääse purkamaan energiaa ulkosalla. Lasten kanssa kasvaessaan rhode pärjää heidän kanssaan hienosti, mutta on muistettava, että se on valtavan iso koira, joka saattaa tuupata pienet lapset nurin joten koiran ja lapsen yhteiseloa täytyy pitää silmällä - tämä tietysti pätee kaikkiin koiriin.
In English:
At the moment I own a Norfolk terrier and a Rhodesian ridgeback. Not the most common combination, I guess. I saw my first Norfolks about fifteen years ago in Finland. I thougth they were the cutest doggies and if I ever was to own a little dog, it had to be a Norfolk. In Belgium I met an elderly lady, who breeds Norfolks. I went to see her dogs and I was totally smitten. A year and a half after that a little red girl was born. She was named Boomer Colombine, we call her Dana.
A Norfolk is a big dog in a small package. The English breed standard described the breed "a demon for it's size", and that is really true. They are extremely tenacious little dogs. They are excellent family dogs, and get along with children very well, if raised with them. Norfolks need quite a lot of discipline, otherwise they can turn into tiny tyrants who terrorises the whole family. They love their own voice, and the tendency to bark must be controlled from early on, if you don't want to hear persistant, earshattering yapping all day. A Norfolk is a good hiking compagnion, they love long walks and will not be the first ones to get tired. On the other hand, they are suitable for city living as well, if you give them a couple of walks a day - and are able to stop them from barking . They are great personalities, who discuss with you: they use various kinds of voices, from huffing and puffing into whining and muttering. They will show you very clearly when they are happy, and also show when their feelings have been hurt.
The coat of a Norfolk must be trimmed a couple of times a year. This is fairly easy to do, especially if your dog is a family pet and not a show dog. You can either let the coat grow long, until it parts in the middle, and then trim most of it off, or do a "rolling coat", which means you trim the dog every two weeks a little bit. I keep a rolling coat on Dana, she looks more neat and tidy that way.
I have trained Dana, sometimes successfully, sometimes less so 
. When she feels like it, she can perform very well, and if she doesn't feel like it, there is no way I can convince her otherwise. The only thing she does every time I ask her to, is the recall. The treats must be a big part of it, I'm sure.
We love our little Norfolk very much. My husband has said that "we will never live without a Norfolk Terrier" - though today he denies saying such a thing 
. But I'm going to hang onto that sentence - with the tenacity of a terrier!
I had been admiring Rhodesian Ridgebacks for almost as long as the Norfolks. I like large, smooth-coated dogs. When my dobermann suddenly died in the age of eight (bloat, torsion of the stomach, she was operated but did not survive), I begun to look more closely to the ridgebacks. I knew a breeder in Finland for over ten years and I knew that's the place I'm going to get my RR. In Belgium, many dogs run free, and dobermann can be very dog-aggressive sometimes, I thought RR would be more sociable in those situations. Ikimba Akelah was born in April, 2006, and moved to Belgium to her new home in June.
Akela is a calm, easy-going dog, she has a very mellow temperament. After a dobermann, an RR felt almost too calm; I was used to the dobermann tendency to do everything 100% and fast, no holds barred. Akela adjusted very well in the family and does not mind being bullied by the little furball Dana. Akela is the first dog that I am training with a clicker and I have been very happy with the results. Akela is also very greedy, and a greedy dog is easy to train.
A Rhodesian ridgeback is an African breed, bred for hunting big game, f.ex lions. It was also a farm watchdog. Calm and sure of himself, he will obey his master's commands, if he finds them reasonable and sensible for the moment, but he will never be your slave. An RR is a large, impressive dog (Akela is now 2 years old, 66 cm/38 kilos) who is very loyal to his master. He is not aggressive without a very good reason, and his looks alone make the unwanted persons turn away and leave. A grown RR needs a lot of excercise and a job to do, otherwise he can be a notorious "re-decorator" at home, chewing everything he can reach. They get along well with children, if raised together, but remember an RR is a very big dog who can knock a small child over when only running past the kid! Do not leave small children and a large dog of any breed unsupervised.