Arctic's adventures

"Annahan kun minä otan Danan niin saan hyvää liikuntaa".

Sinne häipyvät norfolkki ja anoppi, mutkaista tietä näkymättömiin. Räkytys kuuluu. Koiran, siis.

Minä laahustan perässä vähävirtasen rhodesiankoiran kanssa. Anoppi juoksee Danan perässä ihan mihin vain pieni karvakasa keksii häntä viedä. Anoppi menee vaikka läpi harmaan -- pensasaidan, jos norkki vie.

"Varo ny sitä autoa", minä huudan. Dana kiskoo hihna piukeena, anoppi juoksee perässä. Räkytys kuuluu. Koiran, siis.

"Älä päästä sen kissan per...", huudan seuraavaksi, mutta anoppi ei kuule. Korvissa on pumpulia ja vielä korvaläpät päällä. Korvatulehdus vaanii minkä hyvänsä puskan takana, nääs. Onneksi Dana ei teurasta tapaamiaan kissoja, eikä edes pure. Häntää heiluttaen se moikkaa närkästynyttä kissaa, ja jatkaa sitten matkaa. Ei edes räkytä hetkeen.

"VARO sitä autoa!", huudan taas. Ei vaikutusta. Onneksi autolla on tilaa siirtyä toiselle kaistalle kun ei ole vastaantulijoita. Anoppi on kuin onnellinen kuusivuotias, joka on päässyt ulkoiluttamaan tuttavansa koiraa. Ei huolta huomisesta, eikä havaintoa ympäristöstä.

"Älä päästä niiden kolmen koiran luo sitä!", kiljaisen seuraavaksi. Yksi yorkki ja kaksi bichonia flexeissä, yorkki sellainen että puree jos kiinni saa. Dana nostaa metelin, joka ilmeisesti kantautuu anopin korvalappujenkin läpi ja anoppi vetää Danan kauemmas. Yorkki jää räkyttämään kun anoppi ja norkki juoksevat tiehensä.

Minä ja rhode laahustetaan edelleen. Afrikkalainen säästää energiaa. Tuo koira, siis. Se ei kävis p*skallakaan jos ei pakottava tarve tulisi.

Anoppi ja norkki ovat yllättävää kyllä pysähtyneet. Saamme heidät pikkuhiljaa kiinni.

"Hyi iljettävää, miksi se noin tekee", kysyy anoppi, kun Dana imuroi maasta lenkkeilijänpaskaa ja paperit myös.

"No vedä nyt h*lvetissä se pois sieltä", rääkäisen. Vahinko on tietysti jo tapahtunut, paskaläjä on jo mennyt tuulensuojaan. Osa tietysti on takertunut partakarvoihin. Voi &/&¤%&&%¤%&!! "ET ANNA SEN SYÖDÄ! Vedä pois se sieltä", karjaisen jo enemmän raivoissani. Anoppi vetää. Norkki nuolee huuliaan. Hyvät tavarat oli. Ei ollut paperi pehmeää Emboa vaan jotain talouspaperia, vähän raapi kurkkutorvea, mutta sama paska eri paperissa, sehän se on pääasia.

Voi viulu.

pienten tiukujen

on korvia,

tassuja

pulleita massuja

häntiä vilisten...

Tuo Nisse-polkka on kaikkien koiraihmisten lempijoululaulu, eikö olekin?!

Meillä on selvitty kennelyskästä. Akela on jo toipunut ihan kokonaan, kuorsaa tosin kyllä vielä kuin tukkimies mutta ei yski enää. Dana on myös jo paljon parempi. Vieläkään emme kyllä uskalla mennä katsomaan Bettinan nöffipentuja, ettemme vie pöpöjä mennessämme. Täytyy odotella vielä viikon verran, ihan kaiken varalta.

Tosi harmillista, että joulukävely peruuntui. Oli niin kerta kaikkiaan hirveä sää, että ei voinut lähteä autolla mihinkään! Liikenne on Brysselissä ollut solmussa jo monta päivää, kun on satanut lunta ja yllättäen se jäikin maahan. Ei ole aura-autoja ja suuri osa kuljettajista ajelee kesärenkailla. Kyllä saa olla kieli keskellä suuta tuolla liikenteessä.

Iloista ja lämminhenkistä joulua kaikille! Toivottavasti uudenvuodenraketit eivät pelota koiruuksianne liikaa, ja vuosi 2010 pääsee alkamaan rauhallisissa merkeissä.

Tuli tuolla Lemmikkipalstoilla puheeksi yhdessä ketjussa eräs koira, joka pelkäsi hämähäkkejä. Se muisti pitkän aikaa, missä oli hämiksen nähnyt, ja suhtautui paikkaan suurella epäluulolla. Tottahan toki jonkun piti tulla ilkeästi letkauttamaan, että kannattaisi varmaan opetella sitä koirankoulutusta ennenkuin hankkii koiran... No juuuh.

Tästä sain idean miettiä, miten tällainen hämähäkkisiedätys tapahtuisi:

Näin koulutat koiran sietämään hämähäkkejä, lyhyt oppimäärä 

1) Osta pilailukaupasta kumihämähäkkejä, mieluummin erikokoisia

2) Kun olet lakannut hytisemästä ja pudottelemasta niitä kädestäsi kun avaat pakkauksen, esiinny mahdollisimman coolisti ja aseta hämis lattialle.

3) Ota esiin naksutin ja namit (kts naksutinkoulutus 7.0) ja päästä koirasi pois toisesta huoneesta, mihin se oli suljettuna siksi aikaa, kun itse pelkäsit hämähäkkejä.

4) Aina kun koira kääntää päätään hämiksen suuntaan ja edes kurkkaa sitä, naksu ja nami. Muista edetä riittävän hitaasti. Sopiva tahti tähän vaiheeseen on noin 2 viikkoa.

5) Kun olet itse lakannut sätkyilemästä aina, kun vilkaiset hämähäkkiin päin, voit ottaa koirasi kanssa pari askelta lähemmäksi hämppistä. Naksu ja nami, taaskin noin pari viikkoa.

6) Olet itse jo siedättynyt kumihämikselle niin, ettet kiinnitä siihen mitään huomiota. Niinpä saat tuhannenmoisen sätkyn, kun hämis lähteekin liikkeelle. Kun olet saanut kirkumisen loppumaan, oikean hämiksen häädettyä pois treenejänne kiusaamasta, oman pulssisi tasoittumaan ja koiran pois sängyn alta, voit taas aloittaa. Muista aloittaa vähän pidemmältä matkalta, kun nyt tuli tämä pieni takapakki.

7) Kun koirasi on lakannut tarkkailemasta sinua epäilevästi, ja kiinnittää taas huomionsa kumihämikseen, naksu ja nami.

8) Seuraavaksi voit siirtää koirasi ruokakupin vähän lähemmäs kumihämistä. Treenaamisen pitäisi olla jo täysin sujuvaa tässä vaiheessa.

9) Koira syö ruokansa kumihämiksen vieressä, eikä kiinnitä siihen mitään huomiota. Et sinäkään, ellet satu vahingossa koskemaan siihen kädelläsi kun nostat koiran kuppia lattialta.

10) Anoppi tulee käymään, hakkaa kumihämiksen lättänäksi sanomalehdellä ja heittää sen alas parvekkeelta. Koira pakenee kauhun vallassa taas sängyn alle. Aloita kaikki uudestaan kohdasta 1.

Huoh. Siinä mielessä täällä Rysälän kulmilla on ikävä asua, että ihmiset tulevat ja menevät. Suomesta, kuten muistakin maista, tullaan tänne usein vain piipahtamaan. Ollaan 2-4 vuotta ja sitten palataan takaisin lähtömaahan.

Me olemme täällä ns elinkautista, eli pysyvästi. Varmaan me jossain vaiheessa palaamme Suomeen, mutta siihen on - toivottavasti, ainakin minulta jos kysytään - vielä monta vuotta. Tammikuussa tulee kahdeksan vuotta täyteen täälläoloa.

Tässä tulossa-ja-menossa-systeemissä on ikävänä puolena se, että ystävyyssuhteet jäävät pinnallisiksi. Kavereita ja tuttuja on paljon, hyviä ystäviä vähän. Nyt muuttaa pois jälleen yksi rouva, josta oli ehtinyt tulla ystäväni viimeisten kolmen vuoden aikana. Hän muuttaa miehensä ja sileäkarvaisten noutajiensa kanssa Kreikkaan. Kävimme juuri tänään viimeisellä yhteisellä kävelylenkillä Woluwe-puistossa. Tuulta oli 80 km/h, tuntui, että henki salpautuu, mutta koirilla oli kivaa. Me juttelimme niitä näitä ja vaihdoimme pienet lahjat ennenkuin erosimme. Olimme sopineet pitävämme tilanteen hyvin arkisena ja ilman mitään sen kummempaa draamaa, aivan kuin olisimme taas ensi viikolla menossa lenkille. Näin siksi, että olisimme molemmat alkaneet parkua kun piti erota. Laahustin kyyneleet silmissä takaisin autolle.

Eihän hän nyt sentään maailman reunan yli putoa, ja mannerkin on sama, mutta emme pääse enää tapaamaan toisiamme lenkkien merkeissä kuten nyt. Skype ei vain kerta kaikkiaan ole sama asia. Kävimme lenkeillä 3-4 kertaa viikossa ja nyt tapaamme sitten vain tietokoneella. Koiratkin menettävät kavereita, niillä oli monta hauskaa hetkeä yhdessä. Ne eivät osaa kuitenkaan kaivata toisiaan kuten me ihmiset.

Sopeutuuhan tähänkin taas, tietenkin. Nyt se kaikkein eniten kirpaisee. Hän kutsui meitä kylään Ateenaan ja menemmekin jossain vaiheessa, ehdottomasti. Hyvä ystävyys säilyy välimatkasta ja pitemmistä yhteydenpitoväleistä huolimatta.

Piipahdin tänään koiranäyttelyssä ja kävin katsomassa agility- ja flyballkisoja myös. Radat oli rakennettu messuhallin lisäosaan, joka oli suurinpiirtein aaltopeltiä. Varsinkin flyballradalla meteli oli oikeasti korvia huumaava.

En voinut olla ajattelematta, että jos minä harrastaisin räkyttävien bordercollieiden kanssa X vuotta flyballia ja kävisin X kertaa viikossa treenaamassa tuollaisessa hallissa, kuuloni heikentyisi varmasti. Desibeleistä minulla ei ole hajuakaan, mutta en pystynyt oleskelemaan siinä hallissa kovin kauan.

Ohjelmaan oli merkitty flyballia klo 10-16. Yritin kuikkia olisiko toimitsijoilla jonkinlaisia kuulosuojaimia tai korvatulppia mutta en nähnyt mitään. Nyt ymmärrän ihan hyvin kun täällä taannoin oli ketju, missä naapurusto valitti agilitykentän metelistä. En hämmästele enää yhtään.

Tästä voisi saada aikaan mielenkiintoisen tutkimuksen. Kerättäisiin mahdollisimman suuri ryhmä flyball- ja agilityharrastajien keskuudesta, ja verrokkiryhmä vaikkapa jälki- tai viestiharrastajista. Tutkittaisiin ihmisten kuulo lähtötilanteessa ja sen jälkeen vaikkapa joka kolmas vuosi ja parinkymmenen vuoden jälkeen tutkittaisiin, korreloiko metelille altistuminen harrastuksissa kuulon alenemiseen.

Mietin tässä, minkä vuoksi vaikkapa flyballradan vieressä omaa vuoroaan odottavia koiria ei voi kouluttaa olemaan hiljaa. Pelkäävätkö ohjaajat, että niistä ei sitten enää irtoa samanlaista panosta, jos ne eivät saa räkyttää mielin määrin? Minusta tämä on aiheeton pelko. Koira, joka oppii tulppaamaan viettinsä, osaa kyllä ottaa ne täysillä käyttöön kun sen aika tulee.

Hyväkin stressi, eu-stressi, on stressiä ja aiheuttaa fysiologisia muutoksia. Pitkään jatkuva stressi vaikuttaa mm rauhasten toimintoihin. Tuollaisen stressitilanteen kuten tämän päivän flyballkisojen jälkeen koiralta menee monta päivää palautua ruumiillisesti normaaliin, rauhalliseen tilaan. Koira voi näyttää päällisin puolin levolliselta, mutta elimistö jatkaa hyrräämistään vielä pitkään. Jos on kahdet treenit viikossa ja kisat päälle, on stressitila melko lailla jatkuva.

Kävin tänään taas kurssilla Bruggessa. Tämän viikonlopun aiheena on koiranomistajien käsittely. Tänään aloitimme kouluttamalla naksuttimella toisiamme

Se oli erinomaisen opettavaista. Siinä selvisi kyllä, ettei ole ollenkaan niin helppoa huomata, mitä sinun odotetaan tekevän. Sille, joka toimi kouluttajana, tehtävä oli tietenkin selkeä, mutta koulutettavalle ei. Mekin usein sanomme koirastamme, että kyllä se sen osaa ja ihan varmaan se tietää... Ja todellisuudessa koiraparalla ei kenties ole aavistustakaan, mitä sen pitäisi suorittaa.

Otetaan esimerkiksi minun harjoitukseni tänään.

Me olimme kolmen ryhmissä: yksi oli koulutettava (minä), yksi kouluttaja ja yksi oli tarkkailija. Tarkkailijan tehtävänä oli kirjata ylös, mitä oli tarkoitus opettaa, miten hyvin kouluttaja onnistui klikkaamaan oikeat liikkeet ja miten nopeasti koulutettava huomasi, mitä häneltä odotetaan.

Kun kouluttaja ja tarkkailija sopivat siitä, mitä minulle opetetaan, minun piti olla poissa huoneesta, etten saa etukäteen mitään vinkkejä. Sitten minut kutsuttiin huoneeseen, ja ensimmäinen klikki tuli siitä, kun lähdin kävelemään ovelta eteenpäin. Palkkaaminen piti myös suorittaa jokaisen klikin jälkeen, meillä palkkana oli high five.

Useita askeleita klikattiin, ja sitten enää ei pelkästä kävelystä. Yritin kääntymistä eri suuntiin, ja vasemmalle kääntymisestä sain taas klikin. No, sitten tuli vaihe, ettei enää siitä klikattu. Kokeilin nostaa käsiäni, seisoa yhdellä jalalla, kumartua alaspäin, kyykistyä... ei klikkiä. Sitten satuin ojentamaan oikeaa kättäni kohti pöytää ja siitä tuli taas klikki. Okei, siis pöydän suuntaan.

Pöydällä oli useita tavaroita. Kun kosketin oikeaa tavaraa, sain taas klikin. Tuli hetki, jolloin pelkästä kosketuksesta ei enää klikattu. Otin tavaran käteeni, ja sain taas klikin. Sitten klikit loppuivat. Yritin laskea tavaraa takaisin pöydälle, laittaa sitä lattialle, nostaa sitä pääni päälle, asettaa sitä vyölleni, ei klikkiä. Laskin tavaran takaisin pöydälle, peruutin muutaman askeleen ja aloitin taas koskettamalla tavaraa. Sain siitä jälleen klikin, samoin siitä, että nostin tavaran käteeni. Sitten klikit taas loppuivat. Tavara oli nyt vasemmassa kädessäni. Jossain vaiheessa sain klikin, kun siirsin oikeaa kättäni, ja kokeilin auttaisiko jos kosken tavaraan myös oikealla kädellä. Auttoi. Kun pidin tavarasta kiinni molemmin käsin, sain klikin. Sitä vahvistettiin useita kertoja, sitten klikit taas loppuivat.

Sitten olinkin ihan hukassa. Kokeilin työntää tavaraa taskuuni, laskea takaisin pöydälle, pyöriä sen kanssa ympäri, nostaa pääni ylle, ojentaa sitä kouluttajalle, ei klikkiä. Sitten loppui aika.

Kun keskustelimme luokan kanssa siitä (koko ryhmä katsoi kaikkien harjoitukset ja ne käytiin yhdessä läpi), kävi ilmi, että minun olisi pitänyt oppia vielä laskemaan tavara pöydälle käyttäen vain oikeaa kättäni. Tätä en annetun 15 minuutin aikana ehtinyt oppia. Se ei kyllä varmaankaan ollut kouluttajan vika. Olisi ollut hyödyllistä (vaikkakin varmasti nöyryyttävää ;)) nähdä harjoitus myöhemmin videolta, että olisi voinut verrata omia reaktioitaan kouluttajan klikkeihin.

Minulla oli ollut aamusta asti jo pää kipeä, ja lounasaikaan mennessä oli selvää, että migreeni oli tulossa. En saanut sitä lääkkeillä poikki, joten minun oli pakko sanoa Geertille, että nyt minun on lähdettävä kotiin niin kauan kun pystyn vielä ajamaan autoa. Jäin siis paitsi viimeisten kahden ryhmän klikkeriharjoitusten läpikäyntiä, ja sen jälkeen olisimme päässeet harjoittelemaan oikeiden koirien kanssa. Geertillä oli kaksi saksanpaimenkoiraa mukanaan.

Ajoin kotiin aurojen vilistessä silmissä ja onneksi pääsin perille ongelmitta. En edes oksentanut autoon. Otin kotona vahvemmat lääkkeet ja menin nukkumaan, ja heräsin kolme tuntia myöhemmin. Oloni oli jo huomattavasti parempi, vaikka migreenin jälkitilassa aina tuntuukin siltä, kuin pää olisi vähän irti ruumiista.

Huomenna aiheenamme on omistajien kanssa kommunikointi. Odotan mielenkiinnolla.

Kyseinen tarina sisältää muutamia rivoja ilmaisuja ja kirosanoja. Jos et halua lukea hiukan räävitöntä tekstiä, nyt on aika lopettaa. Kyseessä on kuitenkin mitä suurimmassa määrin koiratarina.

Kuulaana syysaamuna ulkoilutin kolmea koiraa, omaa rhodesiankoiraani ja kahta sileäkarvaista noutajaa, jotka kuuluvat ystävälleni. Menin metsään niiden kanssa, että pystyn pitämään niitä irti. Jätin auton parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään pitkin hiekkatietä, jota reunustivat syksyn väreissä hehkuvat puut.

Olin ehtinyt kävellä kymmenisen minuuttia, kun toinen flateista syöksyy luokseni ja sylkee jotain jalkoihini. Se on armoton keppi- ja pallohullu, tai oikeammin mikä hyvänsä heitettävä kelpaa. Tällä erää esine ei kuitenkaan ollut keppi eikä pallo. Se oli tekomulkku. Eikä sitten mikään prinssinakki, vaan selvästi joku king size.

Hetken ällistelin sitä, mitä ihmiset metsiin heittelevätkään. Kerran löysin Riihimäen metsistä, ihan siis umpimetsästä kaukana tiestä, kattokruunun. Herra yksin tietää muttei kerro, miten se oli sinne joutunut. Tällainen tekovehje nyt on ainakin helpompi kantaa mukanaan metsään.  Koira seisoo edessäni häntä heiluen ja katse toiveikkaana. Sen 8 kk vanha poika ottaa vehkeen ja lähtee juoksemaan sen kanssa ympyrää, mutta ei ikävä kyllä kadota sitä mihinkään, vaan palauttaa sen takaisin jalkoihini.

Otan vehkeestä vähän inhon tuntein kiinni. Kun eihän sitä ikinä tiedä missä se on ollut, you know. Tai siis vielä inhottavampaa on tietää missä se ON ollut. Heitän sen pöpelikköön ja kiellän flatteja tiukasti lähtemästä noutamaan. Sehän tepsi noin neljä, viisi sekuntia. Sitten narttu loikkaa metsään puskat ryskyen ja tuo mulkun takaisin. Otan sen uudelleen ja pidän narttua pannasta kiinni. Heitän taas vehkeen pöpelikköön, ja uros lähtee noutamaan sitä. Narttu vinkuu vieressä kun ei pääse mukaan. Uros palauttaa vehkeen jalkoihini.

Otan vehkeen taas. Tällä kertaa nostan sen ylös puunoksalle, niin korkealle kuin saan. Jatkan matkaani, rhodesiankoira seuraa minua, flatit jäävät puun alle hyppimään yrittäen saada mulkun alas sieltä. Kävelen kävelemistäni, vihellän välillä, uros tulee mutta narttu jää edelleen sinne. Sinnikkyys palkittiin, mulkku putosi puusta ja taas flatti palautti sen minulle.

Alkoi jo pikku hiljaa vituttaa. Otin vehkeen ja ison karahkan, ja kaivoin pienen kuopan pehmeään ojanpenkkaan. Hautasin mulkun sinne, tallasin tiukasti päälle ja otin koirat hihnaan vähäksi aikaa. Sinnehän jäi, hah, mokomakin mulkku! Kun olimme edenneet riittävän pitkälle - tai niinhän minä luulin - päästin koirat taas irti. Narttu suuntasi viivana takaisin. Tällä kertaa se oli kuitenkin oma rhodeni, joka vehkeen kaivoi esille. Ei! Sinäkin, Brutukseni! Ilmeisesti se oli päätellyt, että tämän täytyy olla jotenkin aivan erityinen juttu, kun siitä niin paljon melua pidetään.

Rhode pudotti vehkeen kuitenkin pian, ei se viitsi paljon tavaroita kanniskella. Flattinarttu poimi sen taas ja sylkäisi eteeni. Huokaisin. Olimme noin 20 minuutin päässä minkään valtakunnan tiestä tai parkkiksesta, missä olisi voinut kuvitella olevan roskiksia. Työnsin melan taskuuni, mutta se ei mahtunut sinne kokonaan. Voe elämä. No mutta, eipä täällä ketään ole näkemässä. Loppuosa lenkistä sujui ihan mallikkaasti. Siis ainakin siihen asti kun tultiin parkkipaikalle.

Laitoin koirat autoon ja kävelin parkkipaikan poikki sen toisella reunalla olevaa roskista kohti. Kanniskelin mulkkua luontevasti kädessäni, olinhan sitä retuuttanut jo puolitoista tuntia pitkin metsiä. Autonsa vieressä kumisaappaita jalkaansa vaihtanut vanha mies tervehti minua ensin ystävällisesti, mutta sitten hänen naamansa kaikki rypyt silisivät ja hän käänsi katseensa pois. En tiedä, olinko suorastaan heilauttanut kättäni, jossa tekovehje oli, mutta ainakin hän oli sen huomannut. Varmaan mietti, millainen pervertti kulkee koiriakin lenkittämässä kumivehkeen kanssa... Tuuppasin äkkiä mulkun roskikseen ja melkein juoksin takaisin autolleni. Että hävetti. Kaasuttelin tieheni kovempaa kuin laki salli.

Näinhän se vissiin tuppaa elämässä olemaan. Jotkut mulkut vain ovat niin sitkeitä, ettei niistä tahdo päästä millään eroon.

Ohooh, kuulkaa, nyt on tietoa nuppi turvoksissa niin että kohta varmaan räjähtää!

Tulin just kotiin toiselta kurssiviikonlopulta Bruggessa. Tänä viikonloppuna aiheena oli pentukoulutukset ja puppy partyt eilen, ja tänään oppimisteoriat. Eilen olin ihan into piukeena ja sain kaikenlaisia uusia säväreitä. Joo noin meilläkin ruvetaan nyt tekemään! Tänään sitten...

Oy vey.

Oppimisteorioihin on keskittymistä jo suomeksikin, saati sitten vieraalla kielellä, mitä et osaa ihan täydellisesti. Pavlov, Skinner, operantti ja klassinen ehdollistuminen, clicker, shaping, luring jne jne. AAARGH! Kaikki onnellisesti sekasotkussa päässäni juuri nyt.

Meille näytettiin noin 30 sek videopätkiä, mistä meidän piti simultaanitulkata mikä oppimisteoria siinä oli käytössä. Minä en pysynyt perässä ollenkaan, en sitten niinkuin yhtään. Tosin, eivät pysyneet nekään, jotka sentään puhuvat hollantia äidinkielenään. Välillä tuli sellainen tunne, että Geert tahallaan pompotti meitä!

Kello kolmen kahvitauolla huokaisinkin, että en kyllä yhtään tajua, miten olen päässyt omien koirieni kanssa näinkin pitkälle, kun en yhtään tiedä mitä minä teen!  Sama juttu kuin yläasteella äidinkielessä. En kirjoittanut koskaan 9+ huonompaa ainetta, mutta sain surkeita numeroita kielioppikokeesta. Opettaja melkein repi hiuksia päästään ja sanoi, ettei ymmärrä miten minä voin kirjoittaa niin upeita aineita, mutta en kerta kaikkiaan tajua kieliopista mitään! Minä sanoin etten minä vaan tiedä. Minä vaan kirjoitan siten kuin minusta tuntuu oikealta, en minä mitään sääntöjä siihen osaa!

Puuuuuh... No, huomenna etsin samat tiedot suomeksi, otan printit niistä ja alan lukea uudelleen. Ensin pitää sisäistää asia suomeksi, sitten lukea sama hollanniksi, että osaan sen sitten loppukokeessa selittää paikallisin termein.

Sunnuntaina 27.9.2009 osallistuimme De Haanissa jokavuotiseen Zee-honden-wandelingiin (meri-koira-kävely). Viime vuonna ilmoittautuneita oli yli 2300, uusia tilastotietoja minulla ei vielä ole. Tänä vuonna kuitenkin kymmenen heistä oli suomalaisia, ja mukanamme oli seitsemän koiraa. Yläkuvassa Akela ja Dasha.

Se oli uskomattoman kiva tapahtuma! Sää suosi meitä, aurinko paistoi ja lämmintä oli 22 astetta. Tämä oli ensimmäinen osallistumiskertamme, ja aloitimme varovasti 7 kilometrin lenkillä. Rannalle päästyämme koiria sai pitää irtikin. Arvioisin, että noin kolmannes koirista oli vapaana. Yhtään rähinätilannetta emme nähneet. Ylläolevassa kuvassa suomalaisryhmämme (miinus minä, joka otin kuvan).

Koiria oli rannalla kaikenrotuisia ja -kokoisia, siellä oli kaikenikäisiä ihmisiä, lisäksi muutama ratsastaja, leijanlennättäjä, rantalentiksen pelaajia... Koirien pitää siis olla sosiaalisia ja hallinnassa.

Meillä oli niin mukavaa, että päätimme jo oitis, että menemme sinne myös ensi vuonna. Merkatkaa päivä kalentereihinne, se on joka syyskuun viimeisenä sunnuntaina!

Kävimme eilen Akelan, Danan ja Zoltanin kanssa jäljestämässä (ihmisjälki, ei verijälki). Sää oli oivallinen, ei tuullut juuri lainkaan. Metsässä ei ollut meidän lisäksemme ketään.

Zoltan teki taas upean jäljen. Heti kun sille laitetaan jälkivaljaat päälle, se lakkaa volisemasta ja rauhoittuu. Se lähti jäljelle päättäväisesti, hyvällä tempolla ja piti nenän tiiviisti maassa koko ajan. Jälki oli noin 150 metriä pitkä ja 30 minuuttia vanha. Hienoa työtä Zoltanilta! Tästä on hyvä jatkaa.

Akela jäljesti myös hienosti, paremmin kuin viimeksi. Jälki ei ollut kovin pitkä, ehkä 350 metriä, mutta siinä oli runsaasti kulmia. Tällä kertaa Akela ei mennyt halpaan vaan seurasi jälkeä erittäin tiiviisti, eikä ajanut kertaakaan yli kulmista. Se oli niin onnellinen kun se jäljesti! Kerran se pysähtyi, kääntyi minua kohti naama virneessä, korvat rullalla ja heilutti häntäänsä, ennenkuin taas jatkoi matkaa. Oli mukavaa nähdä se niin innostuneena.

Dana, pikku karvakasa, oli huvittava. Olin tehnyt sille pitkästä aikaa ihan oman pitkän jäljen, yleensähän se on vain saanut käydä tarkistamassa muiden jälkiä. Norkki työnsi nenänsä sammaleeseen ja lähti menemään kuin pieni pölynimuri . Se oli mahtava! Välillä sitä ei näkynyt sananjalkojen seasta lainkaan, seurasin vain aluskasvillisuudesta pilkistävää hihnaa, kunnes taas tulimme avoimemmalle paikalle. Dana oli hyvin tohkeissaan löytäessään jäljen päähän jätetyn namipurkin. Oikein onnistuneet jälkitreenit siis meille kaikille.

Huomasin uutisista, että Suomessa on ollut taas purematapauksia. Ensin rottweiler puri naista useampaan paikkaan, kun nainen oli hakemassa postia, toisessa tapauksessa pienikokoinen koira puri marjastajaa kasvoihin.

Todella ikäviä tapauksia, kumpikin. Pienen koiran huono käytös ei ole yhtään sen ymmärrettävämpää eikä sallitumpaa kuin isonkaan, vaikka vammat jäävätkin vähäisemmiksi. Koiranpuremia on ollut otsikoissa aivan liian paljon viimeisen vuoden aikana.

Mistä tämä johtuu? Eivätkö omistajat osaa lukea OMAA koiraansa, sen ilmeitä, eleitä ja käyttäytymistä muiden koirien ja ihmisten läsnäollessa? Ovatko he kykenemättömiä hallitsemaan koiraansa, vaikka osaisivat lukeakin sitä? Ovatko he piittaamattomia?

Vastuuntunnottomia omistajia ainakin riittää. Selvää pitäisi olla, ettei rottweilerin anneta juosta ilman valvontaa alueella, missä on esim useamman talon postilaatikot ja missä ihmisiä kulkee jatkuvasti. Rotikan omistaja sanoi, että koira on kotona löllykkä, "eikä sitä saisi kiinni perheenjäseniin vaikka yrittäisi". No haloo?!  Johan se vikapää tai kuriton koira olisikin, jos se nyt mennen tullen ja palatessa purisi myös perheenjäseniä. Ehkä olisi ollut hyvä niin, ehkä sen parempaan hallintaan olisi siten kiinnitetty enemmän huomiota.

Erittäin vastuutonta on myös se, että kun vahinko sattuu, lähdetään karkuun eikä jäädä pyytämään anteeksi eikä auttamaan uhria. Kukaan ei uskalla tunnustaa mitään, mieluummin juostaan karkuun kuin otetaan riski siitä, että saataisiin esim sakot. Pelkuri, joka kerää koiransa ja lähtee, ansaitsisi maksaa sakot triplana.

Otsikoissa oli myös juttu, missä kaksi tanskandoggia tappoi pienen terrierin. Juttu oli niin lyhyt, ettei siitä pystynyt päättelemään mitä oli tapahtunut. Jos pieni koira on juossut vaikkapa pallon perässä, on doggien saalisvietti saattanut napsahtaa päälle ja ne ovat lähteneet takaa-ajoon. Tällainen käytös ei ole epänormaalia eikä kerro mistään luonneviasta. Saalistus on automaattinen käytöskuvio, jonka laukaisee tietty ärsyke, esim pienikokoisen eläimen juokseminen poispäin koirasta. Koira ei vihaa saalistaan enempää kuin leijona vihaisi seepraa. Se vain toimii niinkuin sen sisäänrakennetut mekanismit käskevät sitä toimimaan. Jos tilanne on ollut koirien kohtaaminen nenäkkäin tai jonkin muu, kyseessä ovat eri jutut, mutta itse tilanteesta juttu ei enempää kertonut.

Jos koiralla on herkästi laukeava saalistusvietti, et voi pitää sitä irti missä vain. Vaikka koira olisi hyvin koulutettukin, se saattaa muuttua tilapäisesti kuuroksi jahdatessaan saalista. Minä en pidä rhodesiankoira Akelaa vapaana vieraiden, pienten koirien kanssa, ihan vain varmuuden vuoksi. Akela jahtaisi mielellään jäniksiä, oravia ja kissoja, ja karkuun poukkoileva pienikokoinen koira voisi herättää samanlaisen reaktion.

Olkaa siis valppaana koirienne kanssa, tiedostakaa niiden ominaisuudet ja toimikaa sen mukaan. Vapaanapitämiselle on omat aikansa ja paikkansa, mutta se paikka ei ole rivitalon piha eikä kaupungin pikkuruinen puisto.