Zema, Joel ja Frida, Huittisissa kesä 2000

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥


Slovakiancuvac Zema - Campuksen Bruninka Kase

19.11.1989 - 9.6.2003

Zema oli ensimmäinen oma koirani, 20 vuoden odotuksen täyttymä. Enää en muista miten päädyin cuvaciin. Internetin ihmemaailmaa ei tuolloin ollut, joten todennäköisesti etsin tietoa kirjaston koirakirjoista - viisirivisiä kuvauksia, jotka eivät paljon kerro. Kävin myös katsomassa yhtä valkoista vartijaa ennen omani hankkimista, joka teki lähtemättömän vaikutuksen viisaudellaan. Tiesin hankkivani hieman vaativan koiran, mutta laumanvartijoiden ominaisuuksista ei tuolloin puhuttu paljoakaan, puhuttiinko edes laumanvartijaroduista tällä nimellä. Niinpä minäkin opiskelijatyttönä päädyin kerrostaloon laumanvartijani kanssa.. ja ihmettelin miksi koira niin paljon vartioi.. Tämä olikin ainoa ongelma joka laumanvartijoiden kanssa elämiseeni liittyi kaupunkiolosuhteissa. Suhde Zeman ja minun välillä oli järkkymätön, silloin luulin, että se on itsestäänselvyys.. Välillämme kulki katkeamaton napanuora, minä rakastin koiraa ja koira rakasti minua, kyllä - rakkaudesta voi tässä yhteydessä puhua. Ei minun tarvinnut Zemaa erityisesti kouluttaa, se yritti ymmärrää minua paljon enemmän kuin minä silloisine taitoineni sitä. Tähän vuorovaikutuksemme sujuvuus perustui - koiran uskollisuuteen, sen kykyyn lukea pienistä eleistä lähintä ihmistään, syvään leimautumiseen ja lojaaliuteen, jota en ole sittemmin tavannut. Zema oli koira, joka rakasti juoksemista, palloja ja hyppelyjä. Käydessämme vanhempieni luona se aloitti joka vierailun juoksemalla hepulissaan talon ympäri pari kertaa, ihan vaan juoksemisen ilosta. Se pysyi mieleltään lapsena pitkään. Vielä viimeisenä keväänään 2003, 13-vuotiaana koira juoksi, vain siksi että liikkuminen oli siitä niin ihanaa. Tosin talonympärikierrokset olivat pudonneet yhteen. Kesän alkupuolella Zeman juoksun aika oli kuitenkin ohi, sillä todettiin toisessa takajalassa luusyöpä. Oli aika päästää ystävä lepoon.

Vain yksi on ensimmäinen, unohtumaton. Minulle se olit Sinä. Kiitos kaikesta rakas ystäväni! 

Estrelan vuoristokoira Frida

23.5.1990 - 20.1.2004

Frida pieni, kakkoskoira, lempeä sielu, äidillinen hahmo, tuli perheeseemme vain vajaa vuosi Zeman jälkeen. Olin itse asiassa hankkimassa leonberginkoiraa, kun päädyin katsomaan samalta näyttävän laumanvartijarodun pentuetta. Tuonaikaista pöhköyttäni kuvaa, että tärkein valintakriteeri oli lopulta koiran nimi: Frida. (Olin tuolloin suuri Frida Kahlo fani). Frida tuli meille lähes 5-kuukautisena tarhapentuna, joka tuhosi ensimmäisten vuosiensa aikana lähes kaiken mihin ulottui, isäni karvareuhkan, palan seinää, sohvat, sängyt, lipastot, kirjaston kirjat, kaikki kelpasi. Tarhassahan kaikki tavarat oli annettu sille revittäväksi. Alussa Frida kärsi myös eroahdistuksesta, se oli myös hyvin pehmeä ja arkakin, mutta onneksi tasoittui ikävuosien myötä ja itsevarmuuden lisääntyessä. Kävimme Fridan kanssa muutamaan otteeseen näyttelyissä ja haaveinani oli teettää sillä pennut, mutta ehkä onneksi huonon kyynärtuloksen vuoksi näistä haaveista ei tullut mitään - muuten minulla olisi varmaan tällä hetkellä lauma Fridan jälkeläisiä. Fridasta olisi kyllä tullut erinomainen äiti. Se oli huolehtiva, hellä ja rakastava - siinä missä Zema oli näistä kahdesta se raisu, energinen ja dominoiva. Molempien koirieni kanssa harrastimme pitkiä metsävaelluksia. Frida oli se totinen työntekijä, joka kuono maassa jäljitti minut jos puikkelehdin metsässä koiria piiloon. Takana huolettomana hyppelehti Zema, joka viime metreillä näköhavainnon saatuaan kaahasi Fridan ohi luokseni. Frida kutsui laumaansa ulvomalla. Sen alkukantainen ääni tuli jostain hyvin syvältä, koskettaen myös ihmisen ydintä. Frida lähti luotamme reilut puoli vuotta Zeman jälkeen. Se oli viettänyt koko elämänsä yhdessä Zeman kanssa, eikä enää Zeman lähdettyä halunnut mennä tarhaan, jossa ne olivat päiväajat kaksin olleet. Syksyn mittaan sen elämänilo, samoin kuin fyysinen kunto alkoivat hiipua. Lattialta nouseminen alkoi olla vaikeaa ja koira tarvitsi apua. Eräänä päivänä kun koiran silmistä oli sammunut ilo, tiesin, että nyt on aika, niin käsittämättömän kipeää kun se tekikin. Frida sai kuitenkin lähteä kotioloissa, kinkunmaku huulillaan, rauhassa ja pelkäämättä.

Hyvää matkaa metsätähti, äidin surusilmä, kaunis sielu 

Nyt te kaksi saatte olla jälleen yhdessä. Minä ikävöin.

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥